tausta

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Poistoja

Tänä aamuna hoitajat halusivat punnita mut. En näköjään ole laittanut edellistä punnituspäivää muistiin, mutta koska se oli tällä osastolla ja tulin tänne 10. päivä, niin punnituksesta ei ole viikkoakaan ja paino oli nyt pudonnut 3 kiloa!   

Ikävämpi yllätys oli äsken ruokailun yhteydessä, kun hampaasta lohkesi pala! Ruma kolo on onneksi piilossa poskessa, mutta tietysti nyt pelottaa, että jos se alkaa vaivata. Hammaslääkäri on kyllä ihan tässä samassa kerroksessa, eikä hoitajien mielestä ole mikään ongelma pistäytyä siellä hoidattamassa hammas kuntoon. Minusta se tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta aina ennen lonkkaleikkausta pitää käydä hoidattamassa hampaat, joten ehkä sen voisi tehdä jo tässä vaiheessa.   Mervi

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kolmekymmentäkuusi vuotta

Kuten olen jo kertonutkin, mieheni käy joka päivä minua katsomassa. Myönnän, että päiväni kuluukin lähestulkoon sitä odottaessa.
 
Jaahas, tää vehje ei taas tottele mua: en saa tekstiä kuvien jälkeen...kirjoitan siis kaikki yhteen pötköön.

Sain valtavan kukkakimpun, joka mukailee sitä, mitä pitelin käsissäni astuessani 18- vuotiaana vihille vuonna 1978. Kaikki nämä vuodet....kiitollisena
Mervi



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Parisuhde paranee

Ei ole yks eikä kaks parisuhdetta, jotka ovat kariutuneet toisen vakavaan sairastamiseen. En voi ollenkaan ymmärtää, että niin voi käydä. 

Kun me menimme naimisiin 36 vuotta sitten, tuleva mieheni tiesi, että 18-vuotias nuorikko ei ole terve. Vaikka silloiselta ajalta on valokuvia, joissa juoksen rantakivillä, tiedossa oli kuitenkin tulevat liikuntarajoitteet ja jo silloin tarpeellinen kipulääkitys. Aina olen saanut apua ja ymmärtämystä.  

Nämä sairaalakeikat ovat oma lukunsa. Tälläkin kertaa kävi niin, että alkuun sain olla kokolailla yksikseni. Sisko kävi katsomassa Turussa, samoin Mirva. Muuten olin puhelujen varassa. Jälkeenpäin sisareni kertoi, että oli "hiukan" tehostanut tilannettani kuolemankin vaaralla. Tämäkö vai mikäkö vaikutti siihen, että nyt mieheni käy joka päivä katsomassa. Se on suloisenihanaa. Ja niin tarpeellista. En tiedä, miten tämän tylsyyden kestäisin ilman tietoisuutta, että viiden maissa hän tulee...Tiedän, että lähes 12 tuntisen työpäivän päätteeksi olisi jo kiva mennä suoraan kotiin.  

Rakastan tuota yhteistä tuntia! Tottahan olemme kotonakin paljon kahdestaan, mutta se on ihan eri juttu. Tässä ei kumpikaan touhua mitään muuta. NIIN ihanaa huomata, että hiljainen, mieluiten puhumattomuuden valitseva mieheni voi kuitenkin löytää sanomista.

Nyt ollaan jo paremmalla puolella sikäli, että tiedetään, mikä on taudin nimi ja vointini on kohentunut. Pystyn hallitsemaan mielialaani. En muista, mutta saattaa olla etten ollut kovin mukavaa seuraa ensimmäisinä viikkoina, kun kuumehouruissani näinkin kaikkea epätodellista, olo oli vähintäänkin tukala ja mieltä vaivasi täysi tietämättömyys tulevaisuudesta. Paitsi, etten tainnut kylläkään kyetä ajattelemaan yhtään mitään.     

Luulisi, että tässä päivät pitkät maatessaan miettisi ja suunnittelisi, jos ei muuta niin uusia käsityöideoita ja remonttia, mutta ei, päivä menee täysin tarkoituksettomasti odotellessa. Tuleekohan hän heti kolmelta vai vasta viideltä? Siinä päivän sisältö. Olen niin onnellinen, että meidän parisuhde on kestänyt vuosien koettelemukset ja kestää tämänkin vaiheen, kun emme ollenkaan tiedä, mitä kesäkuun leikkaus tuo tullessaan.

Niinhän me lupasimme: "... myötä- ja vastoinkäymisissä..."


 Mervi


lauantai 12. huhtikuuta 2014

Antibiootti, tuo suurenmoinen keksintö

Saan antibioottia kolmea kautta: tablettina suun kautta, nesteenä suoneen ja sitten vielä sinne lonkkaniveleen asennetun pallukan kautta. Pitkäaikaista käyttöä varten kanyyli laitettiin kaulaan. Tarvittiin muutama ommelkin, mutta on minulle sanottu, ettei tikit jää loppuiäksi näkyviin.




 Subklaavia eli "subis" eli keskuslaskimokanyyli




Lonkassa hakasia oli 42 joten aika pitkä haava. N. 40 cm. Viime yönä on taas tapahtunut kehitystä: huomasin pääseväni itse kääntymään kyljelle ja takaisin, mikä hiukan helpottaa oloa. Muuten viime yö oli taas tuskainen, kun leikatun jalan pohje kutisi kiusallisesti. Ei muuta kun pyytämään yökköä raapimaan, mutta montako kertaa yössä kehtaa?

 mervi




perjantai 11. huhtikuuta 2014

Seuraava ongelma?

Eilen illalla alkoi haava vuotaa. Se on muuten oikein tosi pitkä. Melkein uin kudosnesteessä, jota sieltä tuli ja hyvä tietysti, että tulee pois. Juuri kun saatiin sänky ja minut perinjuurin uusiin vermeisiin, se alkoi uudestaan vuotaa yli siteiden ja ei kun taas sama homma.  

Tänään pitäisi ottaa tikit=hakaset pois, mutta nyt odotellaan ensin lääkäriä katsomaan haavaa. Ehkä otetaan vain joka toinen hakanen pois? Sitten pääsen suihkuun, mikä tapahtuu näin: nousen tollasen "fordin" kanssa seisomaan, sitten yhdellä jalalla taiteillen istun suihku/vessatuoliin, jolla hoitajat vievät viereiseen suihkuun. Takasin tullessa päinvastoin. En siis saa astua leikatulle jalalle ollenkaan. Sängystä noustessa ja sinne mennessä pitää olla joku auttamassa jalka mukaan. Olen siis täysin toisen avun varassa.

Tuolta sängyn päästä näkyy vähän fordin yläosaa.




 Mervi

torstai 10. huhtikuuta 2014

Maku hukassa

Ettepä arvaakaan, mitä tilasin mieheltäni! HOMEJUUSTOA!  Syöminen näyttää nyt nousevan isommaksi ongelmaksi. Mikään ei maistu tai polttaa mahaa tai aiheuttaa närästystä... hyvin täällä otetaan toiveet huomioon, mutta jos ei keittiöllä ole, niin ei ole.

Aamupalaksi mieheni tuo weetabixiä. Puuron syöjäksi ninusta ei ole. Tuntuu kurjalta kronklata ruuan kanssa, mutta nyt en parempaan pysty.  


Huomasin just hassun jutun. Sain tähän tablettiin kannet (niin tyttömäisen pinkit että...) ja lisäksi kynän, jota en heti huomannut ottaa käyttöön. Siitä on tosi iso apu. Mutta se hämmästyttävä asia: kirjoitan vasemmalla kädellä.  Olen alunperin varmaan ollut vasenkätinen, mutta opetellut kirjoittamaan oikealla kädellä. Kaiken muun sitten teenkin vasemmalla viivan vetämisestä saksien käyttöön. Ja ei, en näköjään saa edes onnistumaan tätä "töpöttämistä" oikealla kädellä.
Mervi







Terv.keskuksen vuodeosastolla

Ihan turhaan jännitin tänne siirtoa. Saattaa muuten olla, että alitajuntani muisti sen, että äitini kuoli tällä osastolla. Itse tajusin sen vasta, kun mut työnnettiin sängyllä toimiston ohi. Siihen oli äidin kuoleman jälkeen laitettu kynttilä palamaan.

Hyvältä vaikuttaa hoito eikä rutiinitkaan kauheasti poikkea aiemmista. Kuntoni on kohonnut, istumaan nousu ja istuminen sujuu huomattavasti paremmin. Turvotus jalasta on laskenut, mutta kova ja vähän kipeä sääri on edelleen. Kuuluu kuulemma taudin kuvaan, kertoi lääkäri just äsken käynnillään.

kaikki tämä jäi syömättä
Ruoka tulee samasta keittiöstä kuin sairaalan puolellakin, joten ei toivoa paremmasta. Pystyn syömään kovin vähän, joten tietysti toivoisi, että se olisi edes hyvin maustettua.

Mervi