tausta

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Ei hirveen paha

Onhan se luonnollista, että päivä päivältä olo helpottuu. Nyt alkaa tuntua siedettävältä. Ainut kipu on päänsärky, mutta sekin vaimenee aika ajoin huomaamattomaksi. Aamupalan syöntiä hidasti pahoinvointi. Olen tänään saanut jo kaksi pahoinvointilääkettä. Nyt on olo 'ihan kiva'.

Kun pääsin eroon katetrista, pääsen itsenäisesti liikkeelle. Kävin jo pienellä rundilla ympäri käytäviä. Kaksi ihmistä oli käytäväpaikalla, mutta ilmeisesti ovat vain pikakäynnillä. Eilen saapuivat häävieraat kotiin. Vaikka en tietoisesti jännittänyt, niin ilmeisesti kuitenkin alitajuisesti. Kun sain viestin, että ovat kotona, alkoi tuntua väsymys. Olen nukkunut korkeintaan kaksi tuntia öisin enkä päivisin yhtään. Univelkaa siis on, mutta nyt on aavistus siitä, että uni jostain löytyy....mervi

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Parempi päivä ja mukava lääkäri

Nyt tämä narkkari on saanut huumeensa ja on tyytyväinen. Enää ei ole kuin päänsärky vaivana. Minun oma lääkärini MJ kävi erikseen tapaamassa. Hän on niin symppis ja hänen kanssaan voi vitsiäkin vääntää. Aloitin sanomalla: mää olen koko eilisen päivän odottanut sinua. Kertasimme asiat ja hänkin totesi, ettei ole mitään järkeä tässä tilanteessa yrittää vieroittautua.

Ikävä tieto on se, että joudun vielä viikon olemaan täällä, missä kukaan ei käy katsomassa. Odotellaan bakteeriviljelyjen tuloksia ja sitten vasta siirretään Ukiin. Toinen ikävä uutinen oli lääkärin pelko siitä, että kyseessä olisi sairaalabakteeri. En ole suostunut  sellaista ajattelemaankaan. Lisäksi lääkäri kertoi oman ajatuksensa, että hän rauhoittuu vasta, kun tämä on hoidettu ja uusi proteesi on ollut pari vuotta onnistuneesti paikoillaan.
Mervi

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Työvoitto

Että tästä mun Tramalin käytöstä on taisteltu. Kotona normaali annokseni on jo 13 vuotta  ollut 300 mg päivässä. Taistelun kautta sain anestesialääkärin luvan 100 mg:aan. Tämä tapahtui silloin, kun sain toista, vielä voimakkaampaa kipulääkettä suoneen. Se ei kuitenkaan poistanut vieroitusoireita. Loppukaneettina oli, että näillä mennään ja katsotaan sitten... Ei tietenkään kukaan "katsonut" mitään, vaan vedottiin tähän, vaikka tiputus jo loppuikin. En olisi selvinnyt tästä ajasta ilman omaa varastoani.

Tänään olen odottanut aamusta iltaan "minun lääkäriäni" kun olin varma, että hän pelastaa minut tästä piinasta. Äsken hoitaja kertoi, ettei lääkäri lupauksista huolimatta tulekaan. Minä hermostuin ja tiukkaan sävyyn vaadin perustelua sille, miksi minun pitää täällä selvitä vähemmällä lääkityksellä kuin kotona. Sanoin, että en ole tullut tänne vieroittautumaan ja että tuskaa tässä on tarpeeksi muutenkin. Tiukassa paikassa kerroin, että tulen tekemään tästä valituksen ja kerroinpa senkin, että yksi hoitovalitukseni on jo hyväksytty.

Hoitaja heltyi ja sanoi, että kyllä hän ymmärtää, että nyt määrää voisi lisätä. Lupasi tuoda minulle yhden. Vähän ajan päästä hän tuli käymään, kertoi soittaneensa lääkärille, joka antoi luvan palata normaaliin annostukseeni. Mikä työvoitto! Mutta miksi, miksi ihmeessä tällainen taistelu?

Nyt alkaa elämä voittaa! Mervi
ps. En kuvittelekaan, että tämä tarina ketään kiinnostaa, mutta haluan kirjoittaa nämä itselleni talteen muistoiksi.

Yksi keskustelu ja palaute

Eilen iltavuoroon tuli uusi hoitaja. Joku kello aivoissani alkoi heti kilkattaa, että minä en ehkä pidä hänestä. Työparinsa kanssa heille tuli kinaa työskentelytavasta. Sitten hän tuli luokseni ja valitti vilua. Oli kuulemma ollut kuntoilemassa ja hien jälkeen tuli vilu. Tokaisi kuitenkin, että "ei pitäisi valittaa". Minä siihen että "juu, sinun sijassasi en kyllä valittaisi. Itsellä tässä vaihtuu minuutin välein kylmä ja kuuma". Ei hyvä alku siis.

Taistelen edelleen oikeudestani Tramaliin ja illalla hoitaja lupasi sen, kunhan soitan. Vieroitusoireiden alettua soitin ja tämä hoitaja tuli.

Minä: ai, se ei ollutkaan sama hoitaja, sitä Tramalia minä... 
Hoitaja: Niin, teillä on siitä paljon ollut keskustelua.
Minä: niinpä, mutta nyt tämä toinen hoitaja lupasi, että saan, kunhan soitan.
Hoitaja: ei saa ampua viestintuojaa.
Minä: Ymmärsin puheestasi hienoista piikkiä...
Hoitaja: Samoin, niin metsä vastaa, kuin huutaa.

Te ette voi kuvitella kuinka kiukustuin. Olin kovissa tuskissa ja itkeskelin parhaillaan menossa olevia häitä. Sitten tuli hänen työparinsa, sairaanhoitaja ja minä kantelin. Kysyin onko heillä palautelomake käytössä. Hän ei tiennyt, mutta lupasi tiedustella asiaa.

Vähän ajan päästä tulivat yhdessä tekemään iltatoimia ja minä etsin toisen nimitietoja, mutta hänelläpä ei ollut minkäänlaista kylttiä.
Minä: mikä sun nimi on? Hoitaja kertoo nimensä. Oletko saanut huonoa palvelua?
En vastaa mitään. Iltaraportin jälkeen hoitaja tulee luokseni, tuo minulle palautelomakkeen ja kynän. Niin kauniisti ja vilpittömästi hän pyytää anteeksi.
Minä: olen itse ollut asiakaspalvelussa ja kouluttanut asiakaspalvelijoita ja minun mielestäni as.palv. ei voi koskaan lähteä mukaan, VAIKKA asiakas provosoisikin. Työssäni verotoimistossa kohtasin vihaisia asiakkaita, mutta ei asiaa auta jos minä alan kinastelemaan.
Hoitaja: kyllä minä yleensä olen saanut hyvää palautetta potilailta.
Minä: mutta minua se ei auta.
Hoitaja: ei tietenkään ja vielä pahoitteli tapahtunutta.
Minä: mitä sinä ajattelet, onko mielipiteeni kohtuuton?
Hoitaja: ei ollenkaan. En minä olisi saanut lähteä mukaan...
Jos pahoitinkin mieleni, niin kunnioitan hoitajan tapaa hoitaa asia. En ehkä itse kykenisi noin vilpittömään ja nöyrään anteeksipyyntöön.

Jäin miettimään myös sitä, että mitä siellä kansliassa tapahtui. Hieno käytäntö osastolla, että asia tuli näin hoidettua.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Kyyneleitä

Kirjoitan tätä lauantaina 19.7.2014 klo 15.55.

Viiden minuutin kuluttua mieheni taluttaa tyttäremme alttarille Skotlannissa. Ainakin näin alunperin sovittiin. En voi puhua asiasta kyyneleittä. Kivut ei nyt ehkä ole yhtä kovat kuin vuonna 1985 kun olin synnyttämässä tätä esikoistani. Paljon kyyneleitä on vuotanut näiden yhteisten vuosiemme aikana. Vaikka viimeiset 10 vuotta olemmekin eläneet erillämme, mikään ei poista äidin tuskaa.


Mikään suhdeluku ei riitä kertomaan sitä, kuinka paljon mieluummin olisin Aberdeenissä yhdessä perheeni kanssa seuraamassa tyttäreni suurta päivää. Nyt en päässyt edes tutustumaan tulevaan vävypoikaan, josta tällä hetkellä en tiedä kuin etunimen. Isä ja toinen tyttäreni ovat kohtalaisen "vähäpuheisia" eikä mieheni puhu englantia, joten enemmän olisin saanut tietoa, jos olisin itse ollut paikalla. No, toivottavasti kuitenkin saan paljon valokuvia juhlasta ja heidän matkastaan. 

Te, jotka olette viimeaikoina seuranneet blogiani, tiedätte miten kovasti yritin päästä mukaan reissuun. Jostain kumman syystä se ei kertakaikkiaan ollut tarkoitettu toteutumaan. Nyt makaan täällä Tyksissä kohtalaisen kovissa kivuissa. En muista että olisin koskaan aiemmista leikkauksista ollut näin huonovointinen. Varsinainen asia, se lonkka, ei satu yhtään, mutta kaikki muu onkin sitten huonosti. Päänsärky on edelleen ajoittain sietämätön ja pahoinvointi on ennenkokematonta. Mikään ei pysy vatsassa, ei ruoka sen paremmin kuin lääkkeetkään.

Sisareni valmisti minua lähtiessäni, että "älä sitten esitä mitään kilttiä tyttöä". Todellakaan en ole ollut kiltti! Kiukuttelen kun en saa Tramalia. Mikä siinä on, että lääkärit on niin jääräpäisiä. Kukaan täällä ei varmaankaan lue blogiani, joten uskallan teille kertoa, että otin mukaani omat Tramalit. Kun vieroitusoireet ihan hirvittävinä pukkaa päälle, minulla on sentään jotain toivoa. Juuri nyt, kun olen oksentanut kaikki ulos, on olo sen verran siedettävä, että pystyn keskittymään tähän kirjoittamiseen.

Joku teistä kirjoitti kommentissaan jotenkin niin, että yritä kestää, kohta helpottaa. Sain sitä lukiessani voimaa. Sitä niin helposti unohtaa, että tämä on kuitenkin ohimenevää. Toinen lukija kirjoitti, miten hän on ollut vastaavassa tilanteessa viisi vuotta sitten. Siitäkin sain lohdutusta, että ehkä minäkin muutaman vuoden päästä vain muistelen tätä tuskien vuotta 2014.








perjantai 18. heinäkuuta 2014

Huonompi päivä

Nyt on siis toinen päivä leikkauksesta. Tämä oli siis vain tulehtuneen kudoksen pesemistä, edelleenkään minulla ei ole vasemmalla puolella minkäänlaista niveltä. Se voidaan laittaa vasta kun kaikki tulehdukset on varmasti hoidettu, mutta kuka sen tietää milloin?

Aamulla minut vietiin heräämöön, jossa laitettiin subklaavi oikean solisluun päälle. Muistattehan - kerroin siitä jo kun olin edellisen kerran sairaalassa. Oli se kivulias toimenpide, mutta onneksi kesti hyvin lyhyen aikaa.

Melko pian sen jälkeen alkoi hirveät Tramal-lääkkeen vieroitusoireet. Se on aivan sietämätöntä. Täällä ei mikään yoimi niin nopeasti kuin noissa pienemmissä yksiköissä - jotain lääkettäkin joutuu odottamaan kauan. Tässä tapauksessa taisi kyllä käydä niin, että hoitaja unohti asian! Olen ollut pahoinvoiva, oksentanut tänään jo kolme kertaa. En ole syönyt oikeastaan muuta kuin lääkkeitä.

Tällaisten kokemusten jälkeen tuntuu hienolta, kun olo normalisoituu. Leikkausalue  ei ole kipeä. Saan siihen voimakasta lääkettä epiduraalin kautta ja siksi eivät anna normaalia Tramal-annostani. Leikkauksesta alkaen on ollut hirveä päänsärky, joka alkaa hartioista ja leviää päähän. Joku selitti, että se voi aiheutua juuri tuosta epiduraalista. Eikö ole kummallista, se laitetaan juuri kivun  hoitoa varten, mutta aiheuttaakin toisen vaivan. Siellä aamuisella käynnilläni heräämössä olisi samalla voitu laittaa veripaikka, joka sitten olisi vienyt päänsäryn, mutta oireet ei sitten kumminkaan sopineet täsmälleen.  Nyt täytyy vaan odottaa, että aika parantaa.

Kotoa lähtiessäni päätin, että nyt olen oikein oma-aloitteinen ja yritän hampaat irvessä päästä äkkiä ylös ja liikkeelle. Liikkumiseni onkin tällä kertaa helpompaa. Pääsen itse kääntymään kyljelleen jne. Mutta. Mutta. Nyt kun haluaisin istumaan sängyn reunalle, minun ei annetakaan! Viikonloppu kuulemma hoidetaan petiin. No, nyt tuotiin ruoka, mutta eipä tuosta syömisestä oikein tule mitään. Sama ongelma kuin viimeksi.

Mervi


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Leikkaus on ohi!

Vähän jälkeen klo12 minua lähdettiin viemään leikkaussaliin. Valmistelut kesti noin tunnin. Epiduraalin laittaminen oli hankalaa ja kesti jokseenkin kauan. Tuota kautta minulle saadaan kipulääkitys kipupumpun avulla. Spinaalipuudutus hoituikin jo paljon helpommin. Se on se, joka puuduttaa alaruumiin leikkausta varten. Leikkaus kesti klo 13-15. Pyysin saada nukkua, mutta kyllä osan aikaa olin hereilläkin. Erikoista oli, kun naapurirouva kertoi, että hän oli seurannut näytöltä leikkauksen tapahtumia. En tiedä olisinko halunnut

Saatuaan homman valmiiksi minulle tuttu leikkaava lääkäri kertoi hyvät ja huonot uutiset. Huonoa oli se, että "kudokset olivat rumannäköiset". Hyvää oli se, että  faskialevy (lihasjuttu) oli löytynyt ja saatu kiinnitettyä. Tämä on kaiketi ollut parin vuoden takaisesta leikkauksesta asti irti. Leikkaussalista minut siirrettiin heräämöön, missä vointini olikin jo hyvä. En muista, että koskaan aiemmin olisin ollut niin reipas. Illalla klo 19 tuli siirto osastolle omalle paikalle.

Nyt suoneen tiputetaan vahvoja antibiootteja,  kunnes tulee tieto lonkasta otetuista näytteistä. Sen jälkeen lääkitys vielä tarkennetaan. Erikoista oli sekin, että aamulla crp oli vain 11 vaikka siellä bakteerit jylläsivätkin. Sekin tuntui kummalliselta, että terveyskeskuksessa otettu näyte oli puhdas, vaikka siellä iso tulehdus olikin.

Nyt sitten odottelen yötä ja toivon, että unta riittää. Silloin on helpompi olla.