seuraa sähköpostitse

maanantai 23. toukokuuta 2016

Voiko tyytyväisyys olla asenne?

Aivan pienen ajanjakson olin kohtuullisen tyytyväinen omaan kehooni. Se tapahtui jonkin aikaa laihdutusleikkauksen jälkeen. Keväällä 2014. Kun paino meni nopeasti alaspäin 35 kiloa, eron huomasi paremmin kuin jos tahti olisi ollut hitaampi. Eron huomasivat myös tutut ja vieraat ja oli tietysti mieltä ylentävää kuulla kehuja.

Toisaalta tuosta ilosta meni paljon hukkaan, koska se ajoittui elämäni kurjimpaan vuoteen, kun samanaikaisesti sairastuin verenmyrkytykseen. Istuin pyörätuolissa enkä päässyt nauttimaan uudesta kehostani. Olin aivan hukassa sopivien vaatteiden valitsemisessa.

Sittemmin noita kiloja on tullut takaisin. Se kai kuuluu asiaan? Kummallinen on ihmismieli. Heti kaikkosivat kaikki hyvät ajatukset ja tilalle tuli syyllisyys ja vielä ehkä entistä suurempi pettymys. Nyt tunsin olevani jopa lihavistakin huonoin ja säälittävin. Toiset laihdutusleikatut ovat sentään saaneet huipputuloksia ja pystyneet pitämään uuden, hoikan olemuksensa. Miksen minä?

Minäkö olen se luusereista luuserein?



Tänään koin ahaa-elämyksen. Kuoriuduin talvivaatteistani. Eilen minulla oli vielä talvipuseron alla merinovillainen aluspaita, kun oli niin kylmä sisällä. Kuva yllä. Mutta tänään laitoin hameen ja topin. Ja tiedättekö, yhtäkkiä minä tajusin, että EI MITÄÄN HÄTÄÄ - voin olla ihan hyvillä mielin! Kiloja on kuitenkin pois ja vyötärö tallella. Vielä kun valitsen hiukan lyhyemmän hameen - että ei nilkkoihin asti - tunnen aavistuksen tyttömäisyyttä ainaisten pitkien housujen jälkeen. Ja PÄÄTÄN, että hitusen hyllyvät ja vähän ruttuisetkin allit eivät haittaa menoa.

Sitä paitsi, mitä ihmettä! Saaripalstan Saila kävi lauantaina putiikissani ja kommentissaan kehui minua kauniiksi ja pirteäksi. Ihan nousee pala kurkkuun kun sitä ajattelen. Noniin, missä se nenäliina nyt onkaan?

Voiko tyytyväisyyttä opetella?
Onko tyytyväisyys tunne vai asenne? Vai voiko sen valita?
Oletko sinä päättänyt olla tyytyväinen; vai onko se tunne, joka tulee ja menee....

Ja sitä paitsi - tänään, näin viikon alkaessa maanantaina - aloitin "sen" taas. Ruokavalioni vaatii pientä hiomista. Ihan en suunnitelmissa pysynyt, mutta yhtään keksiä en tänään mutustanut. Ja huomenna vielä paremmalla menestyksellä!

Mervi

Kateellinen

Uskallan ja kehtaan myöntää, että olen kateellinen joillekin bloggareille.
- Siitä, että toiset osaavat ottaa loistavia valokuvia ja minä en. Tai siis oikeasti
- siitä, että jotkut bloggaajat jaksavat ja viitsivät opetella kameran käytön. Minä en.
- Siitä, että toisilla bloggareilla on niin paljon lukijoita. Ei vaiskaan, en minä niistä lukijoista niinkään kateellinen ole (minulla on paljon kivoja lukijoita) vaan
- siitä, että kun on oikein laaja lukijajoukko, mainostajat innostuvat blogista

Vaikka miten yrittäisin itselleni selittää asiaa toisin, olen kateellinen siitä, että toiset/ jotkut bloggaajat saavat hienoja "lahjoja" mainostajilta. Saattaa olla, etten elämässäni oikein mistään muusta kateellinen olekaan?

Tiedän, että mainoslahjat ovat verotettavaa tuloa ja yleensä niistä odotetaan vastapalvelua. Mutta silti, olisihan se kiva, jos ei nytkään tarvitsisi itse ostaa ryppyrasvaa, kun se maksaa melkein kaksisataa euroa. Jos joku mainostaja haluaisi sen minulle lahjoittaa, sitten kehuisin sitä täällä blogissa. Mutta. Olisiko se sinusta, lukijasta, kivaa?

Miksi tämä asia nyt tuli mieleeni? No siksi, kun olen useammassa blogissa nähnyt hienon SILITYSRAUDAN, minkä ovat saaneet lahjaksi. Boschin kampanjassa saivat  kokeiltavaksi uuden EasyComfort Sensixx’x Di90 -silitysraudan. Niin siisti, että!

Minulla on tällainen:



Tarttiskohan jonkun ryhtyä puhdistamistoimenpiteisiin? 
Tuolla kun silität asiakkaan valkoiset kesähousut, niin....

Tämän lisäksi kodinhoitohuoneessa on vielä kaksi muuta tavallista silitysrautaa. Joku hälytyssysteemi olisi hyvä mun silitysraudassa olla, sillä useampana aamuna olen havainnut, että rauta on ollut kuumana yli yön!

Toisaalta olen haaveillut jonkinlaisesta höyrytyskeskuksesta ammattilaiskäyttöön. Olisi kiva, jos pellavatunikat voisi höyryttää suoraksi pystyasennossa, kun ne roikkuu henkarissa.


Mutta eihän elämässä - eikä yrittäjyydessä varsinkaan - kannata laskea muiden varaan. Itse on hankittava se, mitä tarvitsee. Sohaisempa taas vammaispalveluita, joista kirjoittaessani aina joku lukija hermostuu. Kun valitin, ettei minulle kustanneta (vammaiselle  kuuluvaa) kerroshissiä, tämä lukija kommentoi: "Muuta kämppää ja lakkaa valittamasta!"
Niinpä. Osta uusi silitysrauta ja lakkaa narisemasta!
Osta vielä vähän parempi ja lakkaa kadehtimasta!
Niih.

Pellavasydämen Mervi

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Viestinnästä

Kirjoitinkin tässä muutama päivä sitten kommunikoinnin vaikeudesta. Välineistä ja kanavista ei nykyaikana ole puutetta. Melkein kaikilla on jo tietokoneet ja älypuhelimet - vai onko sittenkään? Kansalaistaitoihin taitaa jo nykyään kuulua somen käyttö: Facebook, Instagram, Twitter ja mitä näitä nyt onkaan. Vaikka ei silti, tunnen nuori ihmisiä, jotka eivät ole Facebookissa, eikä siellä ole läheskään kaikki asiakkaanikaan. Minä taas "en voisi elää ilman".

Joku asiakkaani harmitteli, miten hankala oli löytää Pellavasydän-putiikkiin. Kun ei puhelinluettelosta löytynyt. Juu ei. Perjantai-iltana sulkemisajan jälkeen minulle soitti mies: "Mulla olis täällä nyt sulle jotain." ????? Multakuorma kuulemma. Minä mitään multaa... No sen mullan oli tilannut joku toinen osoitteeseen, jossa minä aloitin yritykseni vuonna 2008. Netin salaisissa kansioissa on säilynyt tieto, joka yhdistää minun puhelinnumeroni tuohon vanhaan osoitteeseeni. Tai toisinpäin. Osasin sentään neuvoa hänelle ihmisen, joka ehkä saattaisi tietää, kuka sitä multaa kaipaa.

Jos minä en löydä jotain yritystä netistä, sellaista yritystä ei minulle ole olemassa. En halua kävellä turhaan, joten varmistan netistä aukioloajat. Hämmästykseni oli melkoinen kun havaitsin, että yksi tukkuliike, joka myy paljon tavaraa yrittäjille, ei tarjoa mahdollisuutta netistä etsiä tuotteitaan. Aika hankala tilata.

Nyt olen ottamassa haltuun Instagramia. Tyttäreni loi tilin ja muutamia harjoituksia olen sen kanssa jo tehnytkin. Voit sinäkin käydä katsomassa: @pellavasydan. Hetken mietin, että olenko siellä omalla nimelläni vai yrityksen nimellä. Vaihdoin osoitteeksi pellavasydän, silloin toiminta on yhtenevää tämän blogin kanssa. Sinne muodostuu samanlainen sillisalaatti, kuin on tämäkin. Omat ja yrityksen asiat sulassa sovussa.

Toisaalta sitä Instagramia on nopeampi käyttää. Mutta tässä vaiheessa, kun kuvien siirto ei vielä aivan täydellisen taitavaa ole, minun pitää kuljettaa mukanani SEKÄ kännykkää ETTÄ kameraa ja kuvata molemmilla. Se ei ole kätevää.

Hästägit on siitä mainioita, että salamana kirjoitettuani #wilhelmina (keksi) joku aivan pellavasydämeen liittymätön ihminen jossain muualla päin maailmaa tykkää kuvastani. Paitsi että hänellä on mielessään ihan muut asiat kuin keksit.


(Ai että - minä osasin ottaa KUVAKAAPPAUKSEN! Jippiiii....)

Joko sinä olet Instagramissa? Entä yrittäjä-kollegat: onko Instagramilla mainosarvoa?

Pellavasydämen Mervi

lauantai 21. toukokuuta 2016

Ryijyvaakuna

Putiikkiin saapui ryijyn kutoja näyttämään tuotteitaan. Hänellä on kuulemma kolmet kangaspuut, joista yhdessä on aina loimi vaakunaryijyjä varten. Tilauksesta hän voi tehdä minkä vaan paikkakunnan vaakunasta ryijyn. Näin ymmärsin. Luovutettujen alueiden vaakunat ovat kuulemma erityisen suosittuja.

Vaakunat ovat luvanvaraisia. Saadakseen käyttää niitä kaupallisiin tarkoituksiin, pitää saada lupa. Paikkakuntien vaakuniin lupa haetaan ko. kunnasta. Näihin ryijyihin on lupa olemassa.
(Minäkin muuten jouduin hakemaan - ja jopa maksamaan - luvan, kun halusin käyttää Uudenkaupungin karttaa myytävissä tuotteissa)

Suhtaudun nihkeästi kaikenlaisten ryijyjen myyntiin. Sanoin "heti kättelyssä" että tuskin saan myytyä. Valmistaja kuitenkin antoi kolme vaakunaryijyä myyntitiliin ja tässä tapauksessa "suostuin" ottamaan ne. Myyntitilissähän myynti tapahtuu valmistajan nimissä ja minä maksan ne hänelle vasta myynnin tapahduttua.

Pellavasydämessä on tosi vähän seinätilaa. Tässäkin tapauksessa vaihtoehdot olivat vähässä. Kaikki kolme saatiin kuitenkin samalle seinämälle, kun ne laitettiin näyteikkunan yläpuolelle. Siellä ne ovat ainakin turvassa auringonvalon virtyttävältä vaikutukselta.


 Uusikaupunki


Laitila


Kalanti 



Mitä mieltä sinä olet tällaisista ryijyvaakunista? 
Laittaisitko omalle seinällesi?
 Mitä luulet, kuka ja missä tapauksessa haluaisi tällaisen ostaa?

Pellavasydämen Mervi

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kommunikaatiosta: aidasta ja aidanseipäästä

"Viestintä eli kommunikaatio voidaan ymmärtää sekä sanomien siirtämiseksi että merkitysten tuottamiseksi. Lisäksi viestintä on määritelty yhteisyyden tuottamiseksi, jolloin olennaista ei ole tiedon tai informaation vaan yhteisen ymmärryksen tuottaminen." Määritelmä Wikipediasta.

Osmo A. Wiio - viestinnän professori - määrittelee oivasti viestinnän lait, mm näin:  ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta"

Kuinkahan monta luentoa tästä viestinnästä minäkin olen kuunnellut, eikä se silti tahdo onnistua. Kaikissa ihmisten välisessä kanssakäymisissä ymmärrettävällä viestinnällä on tärkeä osansa: parisuhteessa, perheessä, työyhteisössä, asiakassuhteissa jne... 

Esittelen teille tässä yhden henkilökohtaisen kompastuskiven. Juuri tämäntyyppisiin ongelmiin minä ja mieheni ajaudumme säännöllisen epäsäännöllisesti. Emmekä ole oppineet 38:ssa vuodessa kai oikein mitään? Jo nuorena seurustelevana parina meille tyypillinen keskustelu meni näin:
- minä kysyn: "Mitä mietit?"
- mies vastaa: "En mitään."

Juurikaan tämän diipimpään emme kyenneet silloinkaan.

Noooh, tässä yhtenä sunnuntaina lähdin kävelemään. Kiersin muutaman korttelin ja palasin kotiin poikkeuksellisesta suunnasta. Kas kummaa, mitä näenkään?


Siihen on tullut "aidake". Joku on istuttanut tuijia. Koska? Onkohan ne olleet siinä päivän, viikon, kuukauden tai ehkä jo vuoden? Illalla, kun kaikessa rauhassa katselimme televisiota, kysyin asiasta mieheltäni. Niin, hän on ne siihen "joskus" istuttanut. "No, et sitten tullut asiasta keskustelleeksi?" "No mitä olis pitänyt keskustella?" Hänen mielestään minä olen antanut luvan tehdä ulkona mitä hän haluaa. Jaa-ah, saattaa olla.. Mutta eikö SILTI voisi asioista keskustella. Minähän omistan puolet tästä talosta ja tontista. Tätä jahkaamme aikamme, eikä homma etene.



Minä yritän inttää, että VAIKKA ei kysyisikään "lupaa", eikö silti  voisi KERTOA, mitä on tehnyt. Onko jonkun mielestä sanat niin arvokkaita, että niitä pitää säästää yli kaiken. Vain aivan välttämättömät asiat lausutaan julki. En ymmärrä.


Tilanne on just nyt hiukan vaivaannuttava ja minä näytän, millaista on elämä, jossa ei puhuta mitään. Vuosikymmenten kokemuksella tiedän, ettei siitä ole mitään apua, koska tämä vastapuoli - INTROVERTTI - vain nauttii näistä päivistä, kun kotona on hiljaista. Ei tarvitse kuunnella, ei puhua, ei ottaa kantaa, olla vaan. 

Jahka pääsen ensivaiheen yli, aion ottaa vielä puheeksi, että "eikö sentään olisi kiva esitellä aikaansaannoksiaan ja saada palautetta, kehuja?" En oikeasti tiedä, mitä hän siihen vastaa, mutta olen kyllä saanut  vastaaviin tilanteisiin murahduksia, ettei hän tykkää kehuista. Kyseessä on kuitenkin yksi ihmisen perustarpeista,  tarve tulla hyväksytyksi. Tästä on helppo päätellä, että henkilö, joka ei halua saada palautetta, ei sitä myöskään osaa/tahdo antaa. Ei, vaikka se toinen ihminen miten kovasti tunnustusta haluaisi ja tarvitsisi.



Tuosta tuija-aidasta. Kun muutimme tähän taloon, keskustelimme aidasta. Kyllä. Sitä jopa kysyttiin joltain kaupungin lupa-asioista vastaavalta, että onko jotain sääntöjä. Puuaita vai istutettu pensasaita? Minä olisin tahtonut rauta-aidan. Sellaisen, joka vain erottaisi yksityisalueen yleisestä, mutta ei estäisi näkyvyyttä. Se kylläkin taitaa olla mahdottoman kallis? Aidasta puhuessamme minä kuvittelin molempien tarkoittavan lähinnä sisääntuloa ja putiikin edustaa. Näyteikkunan pitäisi näkyä tielle, mutta mieheni vaati, ettei ikkunan eteen saa päästä kävelemään. Minä olin toista mieltä, mutta annoin periksi.

Tuolloin jo hän ehdotti tuija-aitaa. Kävimme jopa katselemassa sellaisia. Sanoin selvästi, etten pidä tuijasta. Olin "nähnyt" vain sellaisia aitoja, missä tuijat seisoivat erillisinä tikkuina. Aikaa myöden niistä kai kasvaisi tuuhea yhtenäinen aita. Mies halusi tuija-aidan ja näköjään sen myös istutti.

Olisikohan tässä ollut kyseessä sellainen varotoimenpide, että mies istutti aidan, ennenkuin minä ehdin sitä kieltää. Kuka hullu nyt alkaisi taimia irti maasta repimään?

Loppuviimeinkään tässä ei ole kyse tuosta aidasta, vaan siitä, että MINULLE EI KERROTTU!

Mervi            

lauantai 14. toukokuuta 2016

Housun lahkeen lyhentäminen

Minun työpäiväni täyttyvät tätä nykyä korjausompelusta. Ehkä eniten on vetoketjun vaihtamisia, hyvänä kakkosena tulevat liian pitkät housunlahkeet.

Joskus housun lahkeissa on kuminauhakujaa tai muita kommervenkkejä. Toisinaan asiakas sanoo, ettei niitä tarvitse säästää, mutta joskus toivotaan toisin.

Tällä kertaa kokeilin erilaista lyhentämistä. Ajattelin, että pääsen tällä systeemillä vähemmällä, kun ei tarvitse kuminauhakujaa siirtää uuteen pituuteen. En ole ihan varma. Mutta näin se menee:


Asiakas halusi, että lahkeet lyhenevät 8 cm:llä.


 Teen nurjalle puolelle 4 cm:n laskoksen, eli yhteensä pituudesta lähtee se 8 cm.


 Ompelen täsmälleen entistä ommelviivaa pitkin.



 Leikkaan ylimääräisen laskoksen pois. 
 

Huolittelen saumanvaran.
 

Teen tikkauksen oikealle puolelle. Tältä se siis näyttää oikealle puolelle. Kuminauhakuja säästyi.
(Aina ei korjattavaksi tuotavat vaatteet ole puhtaita, kuten kuvasta näkyy)


Tänään lähdin työpäivän päätteeksi kiertämään kirppisrallia lähialueelle. Mukava tapahtuma olisi ollut, jos olisin paremmin valmistautunut (tutkinut karttaa) ja päässyt aiemmin liikkeelle. Yhdessä autotallissa oli myynnissä minun tuunaamani pöytäliina, jonka olin "lahjoittanut" kierrätyskeskukseen - todellista kierrätystä siis. En ostanut.

Kun palasin sieltä pikkuteiltä päätielle, ihmettelin, miten kauas olinkaan jo ehtinyt. Kunnes huomasin olevani Turun tien risteyksessä. Olin siis lähtenyt aivan väärään suuntaan. Jotain mun päässä on muutenkin tapahtunut. Muisti on huonontunut huomattavasti. Ainakin minä huomaan.


Pellavasydämen Mervi

perjantai 13. toukokuuta 2016

Solmupuu ja "solmupuu"

Eilen näytin, kuinka tehdään paperinarukranssi käyttäen Alice A:n solmupuuta. Se on kaunis ja käyttökelpoinen, helposti mukaan otettava työväline. Mutta jos ei sellaista ole, voi samanlaiseen lopputulokseen päästä kotikonsteinkin.

Kuten hyvin tiedätte, minä olen impulsiivinen ihminen ja tykötarpeet olisi hyvä löytyä kädenmitan päästä, tai muutoin projekti saattaa jäädä haaveeksi. Niinpä me suunnittelimme - tai Veera sen oikeasti keksi - miten työ tehdään tuolien avulla.

Ensin otetaan reilusti riittävä määrä loimilankaa. Me käytimme kalalankaa, mitä sattui löytymään. Toinen pää loimesta solmitaan jonkun tapin ympäri. Sinne kuulemma kannattaa tehdä solmu, jotta jatkotyöskentely onnistuu.

Paras tapa olisi kiinnittää toinen pää loimista naulan taakse solmulla. Silloin työtä voi jatkaa niinkuin solmupuulla tehdessä. Työ otetaan vaan pois naulasta ja siirretään poispäin. Jos sen sijaan kiinnittää sen pään tuolin tappiin, niinkuin me teimme, työn jatkaminen täytyy tehdä päinvastaisesta päästä.

Allaolevan kuvasarjan mukaisesti työssä edetään siis päinvastaiseen suuntaan kuin solmupuuhussa. Mutta jokainen voi tehdä omanlaisensa virityksen, mikä vaan tuntuu kätevimmältä.


Toinen pää kiinnitettiin lähinnä olevan tuolin tappiin (vasemmalla) ... ja toinen pää toisen tuolin pinnoihin (oikealla), mihin ylimääräinen loimi solmitaan.



Sitten vaan aletaan tekemään solmuja niinkuin viimeksi näytin. 





Nyt on ainakin kaksi vaihtoehtoa:
1) pidät tuolit lähekkäin, jolloin yllät tekemään solmut, mutta varaat tuonne oikeanpuoleiseen päähän tarpeeksi lointa ja päästät sieltä sitä mukaa kun näkyvä loimi täyttyy. Istut itse tuolilla, jotta se ei luista karkuun.
2) Siirrät vasemman puoleisen tuolin niin kauas, että koko loimi on näkyvissä. Silloin joudut liikkumaan itse solmuja tehdessäni. Laita tuolille jokin paino, ettei se liiku.
3) Veera mietti, että voisihan tuon tehdä niinkin, että toinen pää naulaan ja toiset päät solmii vyötärölleen, mistä sitten päästää lointa sitä mukaa, kun saa valmiiksi.

Nyt on siis tekeminen meillä hanskassa, seuraavaksi alamme miettiä, minkälaisista materiaaleista kranssi olisi kiva tehdä. Villalanka, paperinaru, silkki- tai muu nauha ym. Itse haluaisin saada röhelöhuivilankaa sovitettua työhön kuin työhön, sitä kun on meillä yllinkyllin. Mutta mikä olisi oikein kesäinen materiaali?

Pellavasydämen Mervi