tausta

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kosketusta kylliksi - eikä kuitenkaan tarpeeksi

Nautin parturissa käynnistä, samoin jalkahoidosta. Manikyyrit ja kasvohoidot olisi myös ihania. Tiedän ihmisiä, jotka eivät pidä näistä. Minä nautin  toisen ihmisen kosketuksesta.
Ihanaa, kun joku hoitaa!
Hoitamiseni täällä sairaalassa on luonnollisestikin toisella tavalla iholle tulevaa. Nyt olen jo hitusen itsenäisempi, mutta vieläkin minuun "käydään käsiksi". Huono ilmaisu, mutta yhtään parempi ei olisi "kosketellaan". 

Jalat nostetaan sänkyyn, jalat rasvataan. Haava puhdistetaan, suojataan ja sitä tarkkaillaan. Vatsan läskeihin tartutaan, kun on napapiikin aika. Mitataan verenpainetta, otetaan verikokeita (yleensä aamulla, kun en ole vielä herännytkään). Kylvetetään. Pestään ja pyyhitään. Kuusi kertaa päivässä kaulassani olevan kanyylin kautta laitetaan antibiootti. Ensin se laitetaan tippumaan ja ehkä tunnin päästä käydään ottamassa pois. Yöllä se tapahtuu niin, että minä nukun, enkä tiedä mitään niistä neljästä käynnista, kun joku käy kaulallani.  

Sen lisäksi, että hoitajat ovat näin kiinnostuneita kehostani, myös omat ajatukseni pyörivät aamusta iltaan "oman navan ympärillä". Sattuuko, kutiaako, onko parantunut?

Kaikesta tästä saamastani huomiosta huolimatta, joka päivä, kun mieheni tulee käymään, iskee halipula. Ota syliin, pidä kädestä!   mervi



tiistai 22. huhtikuuta 2014

Loppuelämä pyörätuolissa?

Lukijani kyseli kommentissaan, että olisiko se niin kamala, jos joutuisi loppuelämän kulkemaan pyörätuolissa. Olen tämän kysymyksen jo käsitellyt omalla kohdallani. TIEDÄN, että lähitulevaisuudessa se on kohtaloni ajoittain, eli aina leikkausten yhteydessä. Kukaan ei voi arvata, mitä kesäkuinen leikkaus tuo tullessaan, mutta kyllä lääkärit ovat sitä mieltä, että vielä nousen kävelemään - yhdellä tai kahdella kepillä.   

Tulevaisuudessa, niin pian kun se on mahdollista, tulee eteen toisen jalan polven protetisointi ja mahdollisesti myös lonkan keinonivelen uusiminen. Näistä en varmaankaan selviä ilman pyörätuolia.  

Koko ajan pidän mielessä, että pyörätuoli tulee olemaan minun kulkupelini. Nyt, kun suunnittelemme uutta kotia, otamme sen kaikessa huomioon. Liikkeen käytävillä pitää pystyä liikkumaan pyörätuolilla. Toinen kerros on vain muiden käytössä, sinne minulla ei tod.näk. ole mitään asiaa. Ovien leveydet, väljyys ym on huomioitava, että pyörätuolilla pääsee kääntymään ja myös niin, että mahdollinen avustaja mahtuu työskentelemään.  Mielestäni jokaista kotia rakennettaessa kannattaisi enemmän kiinnittää tällaisiin asioihin huomiota - ainakin, jos kodista suunnitellaan loppuelämän kotia. Sen sijaan nyt on muotia rakuntaa huoneet eri tasoihin, muutama porras sinne ja tänne....niissäpä on kipeillä polvilla kiva jumpata. 

Eli - ei, se ei olisi minulle maailmanloppu, jos pyörätuoliin jotuisin. Itse asiassa nykyäänkin se tuntuu joskus helpotukselta: istuen liikkuminen ei satu niinkuin kipeillä jaloilla käveleminen. Varsinkin, jos joku työntää, eikä tarvitse itse kelata!    mervi



maanantai 21. huhtikuuta 2014

Ajatukset jumittaa

Miten voi ihmisen ajatukset jumiutua neljän seinän sisään? Mulle on nyt käynyt niin. Aikaa olisi, ei ole kipuja ja voisi suunnitella vaikka mitä tai antaa unelmien kukkia, mutta ei, näitä samoja sängyn ympärille keskittyneitä ajatuksia pyörittelen.



Tänään olen miettinyt sitä, miten pärjään kotona. Suunnittelen liikkumistani yksityiskohtaisesti, mistä pidän kiinni, missä järjestyksessä teen mitäkin ja siltikään en keksi, miten selviän.   Huomiseksi on tilattu fysioterapeutti luokseni neuvomaan näitä asioita. Kunhan katetrista pääsen, alan harjoitella vessassa käymistä mahdollisimman vähällä välineurheilulla. Tai oikeastaanhan se on toisinpäin.  

Jos itse makaisin tuossa viereisessä pedissä, en voisi hiljaa katsella kun ämmä vaan makaa sängyn pohjalla. Tammikuussa leikkauksen jälkeen olin vastaavassa tilanteessa: kaveri vaan makasi ja odotti tervehtymistä. Käytin kaikki keinoni ja puheenlahjani, että lopulta saimme yhdessä omaistensa kanssa hänet käsittämään liikkeellelähtemisen tärkeyden. Nyt tarvitsisin itse vastaavaa tsemppausta. Ihan hiukan ihmettelen, ettei hoitajat enemmän patista. Äsken mietiskelin yhdelle hoitajalle, että voisihan sitä pyörätuolissa istua, mutta mitä siinä sitten tekisin? Sain napakan vastauksen: "No, mitä sää siinä sängyssä sitten teet?" Niinpä. Tämäkin on osoitus luonteestani, käsillä pitäisi aina olla jotain tekemistä.  Saattaa olla, että huomenna aloitan tehokkaamman mobilisaation, niinkuin lääkärit täällä termittää liikkumista.  


mervi

Selkeämpi päämäärä

Kun lähdin Tyksistä, kukaan ei sanonut mitään tarkkaa lähitulevaisuudesta. Lähetettiin vain Ukiin saamaan antibioottihoitoa. Joku mainitsi epämääräisiä arvioita mahdollisesti kuudesta viikosta. 

Eilen yksi hoitajista sanoi lukeneensa papereitani ja kertoi, että siellä on sanottu, että 7.5. Loppuu antibiootin tiputus. Siihen mennessä tulee juurikin 6 viikkoa täyteen.

Ajatuksen tasolla selkeän päivämäärän saaminen on tärkeää. Nyt alan voimallisemmin valmistautua kotiin pääsyyn. Kaksi viikkoa aikaa kuntouttaa itseni niin, että selviän yksin kotona. Muussa tapauksessa tämä loikoilu täällä vaan jatkuisi....


Mervi



sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Edistystä

Olen kyllä paikkapaikoin sisukas, mutta välillä laiska ja mielelläni siirrän asioita huomiseen. Otanpa esimerkkinä oman kuntoni hoitamisen. Täällä minulle on annettu 3 jumppaliikettä, joita pitäisi tehdä päivittäin useamman kerran. Tämän tästä huomaan, ettei tänäänkään!   

Tarvitsen siis lievää pakottamista. Tänään tuli keikkaa tekevä hoitaja tekemään ehdotuksen: menisin aamupesulle pelkän fordin kanssa. Oijoijoi..enhän minä jaksa. En kuitenkaan kehdannut laittaa hanttiin ja niinpä se tuli tehtyä! Aiemmin vessaan menemiseen on tarvittu kaksi hoitajaa ja sekä fordi että pyörätuoli. Ja aamupesut taas on suoritettu petillä.  

tässä kuvassa näkyy fordin yläosa
Jos joku ei ole nähnyt, niin kerron, mitä fordilla liikkuminen tarkoittaa. Kainaloiden korkeudella on tasot ja kahvat, joista pidän kiinni. Lähes koko painoni on tässä, sillä vain terveellä jalalla saan astua, toinen vaan roikkuu mukana. Eikä sillä pystyisikään astumaan, kun ei siellä ole mitään lonkkaniveltä.

Tämä oli mainio edistysaskel myös sitä kohti, että pääsisin ennen leikkausta piipahtamaan kotona, minkä edellytyksenä on yksin selviytyminen.   

mervi


lauantai 19. huhtikuuta 2014

Erehtyminen on inhimillistä

Minulla on normaalioloissa kotonakin paljon lääkkeitä. Täällä sairaalassa niitä on luonnollisesti vielä enemmän. En ole noihin kovasti huomiota kiinnittänyt - syön mitä tuodaan. Ainoastaan sitä olen vahtinut, että saan Tramalini ajallaan, jottei pääse vieroitusoireet jylläämään.   Eilen tuotiin aivan uudenlaiset lääkkeet, niin erilaiset, että kiinnitin asiaan huomiota. Selvisi, ettei ne olleetkaan ollenkaan minulle kuuluvia....mitähän olisi tapahtunut, jos olisin syönyt? Entä jos olisin niin huonossa kunnossa, etten pystyisi itse tarkkailemaan tilannetta?   

Aamupalalla ei ole oikein mitään minulle tarjota. Monenlaista kyllä tarjottimelta löytyy, mutta minä vaan en pysty syömään. Mieheni tuo kotoa mysliä, jonka syön maidon kanssa. Lääkkeitä on samaan aikaan otettava kourallinen. Joukossa on ollut yksi iso ja TODELLA pahanmakuinen. Usein alkaa yököttää ja tänään jo vatsansisältö kääntyi väärin päin. Olen sitä puhunut hoitajille ja puolihuolimattomasti on todettu, että se on varmaankin se antibiootti.

Tänään alkoi tuntua niin pahalta, että otin vielä asian puheeksi ajatuksella, että jos sen vaikka voisi vaihtaa johonkin toiseen. Onneksi kohdalle sattui hoitaja, joka otti sen asiakseen. Hän esitteli minulle koko lääkesatsin, jolloin ilmeni, että ko. tabletti onkin B-vitamiini! Minä ihmettelemään, että mistä sellainen on tullut. Lopulta selvisi, että minulle välttämätön D-vitamiini oli vaihtunut B:ksi.  

Ihanaa, huomenaamulla ei tarvitse syödä aamupalaa yökäten!  

Jokaisen, joka syö lääkkeitä, pitäisi huolehtia siitä, että tarkka lääkelista kulkee mukana vaikkapa kukkarossa. Nyt sen ymmärrän!    MERVI


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Muna on kanaa taitavampi

Tyttäreni tuli tänään käymään. Minä heti näyttämään tätä uutta tablettiani, jota en osaa vieläkään käyttää...vaikka tyttö ei ole koskaan samanlaista nähnyt, heti osasi neuvoa ja minä vaan ihmettelen! 

Nyt opin liittämään tekstiin esim linkin. Sen sijaan ilmeisesti tällä ei todellakaan pääse vastaamaan kuhunkin kommenttiin erikseen. Pahoittelen taas kerran, että ole jälleen onnistunut vahingossa poistamaan jokusen kommentin! 

Mirva latasi minulle myös muistio-tyyppisen ohjelman (nimeä en tietenkään muista), jolla on tarkoitus alkaa tappaa aikaa. Arvaatko millä? Voisin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, nyt kun aikaa ON - kirjoittamalla muistelmat.    

Nyt just tätä kirjoittaessani tuli mieleen toinenkin vaihtoehto. Isäni käy minua joka päivä katsomassa ja olemmekin lähentyneet näiden vierailujen aikana. Nyt voisin haastatella isäni lapsuuden tapahtumia ja kirjoittaa niitä muistiin.  

Yhtä hyvin voi käydä niin, ettei kummankaan muistot siirry talteen.  

Arvatkaa muuten, miltä tuntuu kun ennen kahdeksaa illalla tullaan laittamaan "nukkumaan"? Iltapesut jne...mutta aamupäivältä on taas niin mukava kokemus. Tarjolla oli mämmiä, jonka säästin myöhemmäksi. Vitsillä vinoilin, ettei kermaa....hoitaja tähän, että "soita kelloa, kun alat syödä, niin hän tuo kermaa" mmmmmm.   Mervi