lauantai 23. huhtikuuta 2011

Olohuone työhuoneena

Meidän kotona ei ole pääsiäistä laitettu. En pääse liikkumaan ja itse kaivamaan koristeita esille, enkä todellakaan halua miestäni enää enempää "komennella". Tarpeekseen saa juoksupoikana olla arjessakin.

Käsityöläisen arkea, siis! Tältä näyttää vakiopaikkani olohuoneessa. Nojatuoli on vaihtunut korotettuun käsinojalliseen, mistä pääsee helposti ylös. Kaikki tarvittava täytyy olla lähellä.


Toimettomana en ole ollut. Etualalla pieni osa aikaansaannoksistani. Sisustuskoreja olen virkannut. Innoistuin violetista väristä. Kauniisti sopivat yhteen tumma ja vaalea violetti. Osaan laitan vielä sointuvan kangasvuoren, osan jätän ilman.

Osaat varmaan kuvitella, kun tällaiset määrät matonkudetta selvitellään, mikä pölykerros on jokapuolella. Vaaleaa takkaa pyyhkäisemällä näkee, minkäväristä kudetta on viimeaikoina käsitelty.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Arvonta Facebookissa

Latanpa tännekin kuvan sisustuskorista, joka arvotaan Pellavasydämen facebook-tykkääjien kesken. Yksi taitaa juuri nyt puuttua 80:sta. Pakettiin kuuluu turkoosi kori afrikkalaistyylisellä vuorilla ja samansävyinen pellavasydän. Sensijaan risukranssi ei kuulu mukaan, mutta laitoin sen ideaksi, miten sydämen voi ripustaa.

ONNISTUU SE

Ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen menin ompelukoneen ääreen ja onnistuihan se! Tottakai vähän hankalaa, mutta sitähän se nyt on....
Niinkuin olen kertonut, tämä oli jo viides lonkkaproteesin laitto. Neljällä edellisellä kerralla on ollut paljon enemmän rajoitteita; ei saa istua tavallisella tuolilla, ei saa vääntää eikä kääntää, ei saa taivuttaa 90 asteeseen jne. Nyt ei tällaisia ole, ainoastaan se, ettei saa yhtään astua päälle.

Tänä aamuna ihmettelin, miksi tuntuu pistävää kipua. Selvisi se - en ollut ottanut särkylääkkeitä.  Siitäpä sitten ajattelemaan, että kuinka paljon siis sattuisi, jos ei niitä söisi ja toisaalta, aiheuttaako vahinkoa, kun ei tunne kipua. Kipuhan on kuitenkin tarkoitettu myös varoitukseksi?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Kädenjälkiä (saattaa aiheuttaa heikkohipiäiselle vilunväristyksiä)

Tässä on kuva sairaalassa virkkaamastani myssystä. Sain kaksi valmiiksi. Ideana tässä oli, että pipo "roikkuisi" takana, mutta kuvausta varten laitoimme sen ensiksi näin ja alkoikin näyttää paremmalta, joten tässä se on nyt vähän niinkuin 20-luvun hatut, vai? Tuo tummanruskea on valmista pitsiä ja sen päälle ommeltu puinen iso nappi. Vastakkaisella puolella pipoa on useamman puunapin rykelmä.



Nyt elän erikoista aikaa. Omaa elämää! Pellavasydän on jossain taka-alalla, ei koko ajan ajatuksissa. Sen sijaan ajattelen itseäni. Miltä minusta tuntuu? Sattuuko? Onko paha mieli? Huvittaako vaiko eikö? Onko pakko mennä suihkuun, jaksanko, viitsinkö? Ihan vaan itsekkäästi.

Nukun, kun huvittaa ja yleensä huvittaa. Mieheni herättää puoli seitsemältä aamukahville, menen takaisin sänkyyn ja herään yhdeltätoista. Käppäilen vähän aikaa, saatan jopa katsoa hiukan telkkaria ja sitten menen taas nukkumaan...ja sitä rataa. Tekisin tietysti jotain muuta, mutta kun ei voi, niin on tyytyminen tähän...

ENSIAPUASEMALTA SAA APUA, KUN ON HÄTÄ?
Jaa, jaa ketä kiinnostaa toisen sairaskertomus? Kiinnostaa tai ei - eihän ole pakko lukea, jos ei huvita - kerron viimeisimmät uutiset. Kahden viikon kuluttua leikkauksesta oli määrä ottaa hakaset pois haavasta. Nämä ei siis ole tikit vaan hakaset. Koska en kykene kunnolla liikkumaan, soitin kotisairaanhoitoon ja pyysin heiltä jonkun tulemaan kotiin. Tulikin hoitaja ja opiskelija. Muutaman hakasen poistettuaan hoitaja totesi, että haava alkaa aueta ja tunsin sen itsekin, kun veri valui pitkin konttia. (Kontit kipeet eli jalkoihin sattuu sanoo Varsinais-suomalainen.) Hoitaja soitti leikkaavalle osastolle Tyksiin ja ensimmäinen ohje oli, että pitää lähteä sinne. Olin kauhuissani, sillä tulomatka oli ollut aika tuskallinen. No, sitten lääkärit siellä totesivat, että riittää, kun menen paikalliselle ensi-apuasemalle, sehän on Tyksiä sekin. Ystävällisesti ja avuliaasti tytöt auttoivat vaatteet päälle, soittivat taksin ja ilmoittivat ensiapuun, että olen tulossa.

EI-KIIREELLISTÄ HOITOA
Päästyäni sisälle, taksikuski jätti minut keskelle käytävää ja hetken siinä ihmettelin ja kyselin, kunnes joku hoitaja siirsi aulaan odottamaan ja ystävällisesti kyseli, jos jaksan pienen hetken odottaa. Sanoin, että odotan, jos ei kerran muuta mahdollisuutta ole. Tunnin päästä tunsin oloni tukalaksi ahtaassa pyörätuolissa ja siirryin tavalliseen tuoliin istumaan. Kahden tunnin päästä olin jo aika hermostunut, vilkuilin haavaa, josko verta valuu niin että päällekin näkyy. Kun ei mitään edelleenkään tapahtunut, kävin kertomassa, että olen isosta leikkauksesta toipilas enkä saisi istua puolta tuntia kauempaa, eikö minulle löytyisi petipaikkaa? Hoitaja näytti, mistä mennä kysymään. Siellähän niitä oli tyhjiä petejä rivissä ja oloni helpottui huomattavasti, kun sain jalan vaaka-asentoon. Totesin itsekseni, että olen aamulla seitsemältä syönyt mitään ja ollut siis 10 tuntia syömättä ja juomatta.


Hoitajien vuoro vaihtui, se ainukainen lääkäri lähti kotiin ja vain minä olin jäljellä. Viiden tunnin odotuksen jälkeen tuli lääkäri katsomaan ja pelästytti minut todella sanoessaan, että "tämähän on pahan näköinen, onpas punainen ja ärtynyt. Nyt jos tämä tulehtuu, niin sitten meillä onkin isompi katastrofi käsillä!" Mietin jo vastausta, sillä aamulla hoitajat olivat nimenomaan sitä mieltä, että haava on kaikinpuolin kunnossa.

No, hakaset poistettiin, tulehdusarvojen todettiin hiukan olevan kohdolla ja aloitin antibioottikuurin. Odottelin aulassa vielä vajaa kaksi tuntia invataksia. Päivästä tuli pitkä, seitsemän tunnin jälkeen olin takaisin kotona.

AASINSILTA - KÄSITYÖTÄ TÄMÄKIN
Kuva otettu juuri ennen kuin haava alkoi aueta...
Kun mietin blogini ideaa - käsityöläisen arkea - ja sitä, voinko kirjoittaa näitä tämän hetken kuulumisia, minulla välähti! Kuva, jonka seuraavaksi tarjoan, on juuri KÄSITYÖTÄ. Vähän vaan paremmin palkattua ja arvostettua. Jokainen voi päätellä kirurgin ompelijan taidot, kaunista katseltavaa se ei ainakaan ole!

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Varovasti munien kanssa!

Käsin valmistetut pääsiäisnoidat neuvottelussa, valmistaja Elina Salmi

Olen palannut sairaalasta, jossa vierähti reilu viikko. Leikkaus meni odotetusti. Kaikkein eniten pelkäsin puudutuspiikin laittamista ja olin sen joka kohdassa tuonut ilmi, mutta....silti leikkausta valmisteltaessa luokseni tuli nuori lääkäriopiskelija, joka ei saanut edes tavallista kanyyliä laitettua käsiini, vaan joutui pyytämään vanhemman kollegansa apua. Käteni oli jo täynnänsä huteja ja kysyin hoitajalta hiljaa, että "tämäkö se laittaa myös sen selkäydinpuudutuksen?" Hoitaja sanoin näin olevan. Kauhistuneena kerroin, että kun sitä niin kovin pelkään - eikö olisi mahdollista, että vanha pappa tulisi sen tekemään, kun nämä yritykset eivät kovasti herätä luottamusta. Hoitajapa hoiti asian ja nuori lääkäri katsoi vain vierestä.

Tästäkö sitten johtui, että leikkauksen ja siitä heräämisen ajan olin täydessä unessa. Yleensä sentään kuulen, miten sahataan, taltoilla irrotetaan vanha ja taas naulataan uusi nivel kiinni. Nyt en päässyt edes jännittämään palaako tunto. Ajattelivat varmaan, että päästään vähemmällä narinalla, kun laitetaan tuo nukkumaan!

Varovasti, varovasti, muna ei saa mennä rikki!
Tämä oli viides proteesin laitto, kolmas samaan lonkkaan. Erona edellisiin on vain se, että nyt en saa ollenkaan astua leikatulle jalalle. Sinne on laitettu vierasta luuta siirteenä ja vaarana olisi, että se antaa periksi. Fysioterapeutti antoi ohjeen, että täytyy kulkea kuvitellen, että jalan alla on kananmuna ja se ei saa mennä rikki. Mielestäni olen onnistunut hyvin: käsivoimat kasvaa!

Kuvassa oleva muna on yksi niistä, mitkä laitoin vuosi sitten talteen. Ne ovat kuivuneet ja ovat nyt sellaisia "ainaoikeinpäin" munia: keikkuvat, mutta eivät lähde kierimään, ihan kuin olisi paino tai magneetti alapuolella. Rikkoa niitä ei todellakaan kannata, voin vain kuvitella sen hajun - tai sitten ehkä ei.....

En ole vielä ollenkaan käynyt putiikissa, sillä liikkuminen on niin hankalaa. Hilkka sieltä kertoo kuulumiset puhelimessa. Työn touhuunkin olen päässyt, jo sairaalassa virkkasin kaksi kesäpipoa ja nyt kotona on valmistunut sisustuskoreja vaikka kuinka paljon. Näistä kuvia myöhemmin. Täytyy vaan muistaa, että korkeintaan tunti kerrallaan istumista, sitten pitkälleen ja joka välissä jumppaa...