maanantai 26. elokuuta 2013

Riippuu näkökulmasta



Mitäs tykkäsit omakehu-kirjoituksestani?
Ennen vanhaan opetettiin, että omakehu haisee, eikä meillä lapsuuskodissani kyllä suvaittu moista. Vieläkin, jos innostun jostain itseäni hiukankaan kehumaan, saattaa vanha isäni nyrpistää nenäänsä.

Uskoitko muuten kaiken, mistä itseäni kehuin?
Kumpaa on helpompi uskoa: jos toinen kehuu itseään vai jos hän soimaa itseään?

EI AINA VOI ONNISTUA
Omakehu aiheena tuli yht´äkkiä mieleeni, kun luin kommenttia, jonka kirjoittaja ihmetteli, että kovin usein joudun hankauksiin toisten ihmisten kanssa. Toisenkin kerran ajatus pulpahti pintaan, kun luin erästä sisustusblogia. Kirjoittaja valotti, miten paljon aikaa yhden postauksen tekemiseen menee. Ensin pitää siivota, järjestellä huonekalut uudelleen, hankkia uusia tavaroita ja sitten vasta alkaa kuvaaminen ja kirjoittaminen. Luin hänen kirjoituksensa toteamalla, että kaikki on niin hyvää ja kaunista. Tunsin itseni kovin erilaiseksi. Usein meillä on sotkuista ja se varmasti välittyy myös stailaamattomista kuvistani. Esitän myös itseni ja tekemiseni "huonossa valossa". Aloin miettiä, että olenko jotenkin korostanut sitä puolta käyttäytymisessäni, antanut liiankin negatiivisen kuvan?

Toisaalta, kun elämä ON sellaista - aina ei kaikki ole hyvää ja kaunista, tulee epäonnistumisiakin, kuten tämä lukija on kauniisti kirjoittanut kommenttiinsa:
Olet tietämättäsi eläväisillä kirjoituksillasi auttanut minut läpi monen vaikean päivän. Kuulostaa hullulta, mutta monesti olet auttanut parhaiten silloin kun olet kertonut elämän varjopuolista. On helpottavaa tietää ettei se elämä kaikilla muillakaan ole sitä iloista pumpulihöttöä. Iso kiitos sinulle siitä että olet olemassa ja kirjoitat tätä blogia. Olet yksi harvoista netin kautta "tuntemistani" ihmisistä, jonka haluaisin tavata ihan oikeassakin elämässä.
ITSEIRONIA
Kyllä, minun on kovin helppo nauraa itselleni. Omia kommelluksiani kerron paljon mieluummin kuin kehun itseäni. Pysähdyin miettimään, että voisin jopa menestyä stand up -koomikkona, jos saisin naurattaa ihmisiä pelkästään itseäni ironisoimalla. (Huomaatko: samassa lauseessa sekä positiivista että negatiivista itsetutkistelua)

Blogia lukemalla on "vaarallista" muodostaa kuvaa kirjoittajasta. Tai siis, jokaiselle varmasti väkisinkin tulee jokin mielikuva, mutta onko se oikea ja vastaako todellisuutta? Kirjoittajan vastuulla on, minkälaisen kuvan hän itsestään haluaa antaa, tai tahtomattaan antaa. Mietinkin, että olenko antanut itsestäni liian ilkeän kuvan. Olisipa kiva kuulla, mitä te lukijani, jotka olette poikenneet putiikissa minua katsomassa, olette ajatelleet - olenko samanlainen livenä kuin kirjoituksissani? Ei silti, kyllähän minä puotipuksunakin vedän roolia. Kotona olen erilainen.

Minua on moitittu joistain yrittäjänäkökulmaisista kirjoituksistani. Toisaalta tiedän myös, että lukijoissani on käsityöyrittäjiä, jotka nimenomaan haluavat lukea siihen liittyviä postauksia. Ne ovat kuitenkin jotenkin sisäpiirijuttuja, joista näköjään asiakaslukijat saattavat loukkaantua. So, what to do? Vertaan usein itseäni toiseen käsityöyrittäjään, Susannaan. Kirjoittaessani jotain raflaavaa, tulee väistämättä mieleeni, että Susanna ei ikimaailmassa varmaan kirjoittaisi tällaista. Sitten pysäytän ajatusketjun toteamalla itselleni, että minä olen minä ja minä kirjoitan niinkuin minä kirjoitan. Sitä paitsi Susanna osaa ottaa upeita kuvia.

VERTAISTUKEA
Yhtenä iltana alkoi ahistaa. (Hämmästelen kovin tätä nykynuorten usein käyttämää termiä, mutta olen huomannut itsekin alkaneeni sitä viljellä). Otin riskin ja kirjoitin sähköpostia eräälle lukijalleni hakeakseni vertaistukea, hän kun itsekin kirjoittaa blogia. Alkoi jotenkin tuntua, että olen ihan hukassa kirjoittamiseni kanssa. Olin jo aikeissa pistää pillit pussiin ja aloittaa kokonaan uuden blogin, jota ehkä kirjoittaisin täysin anonyyminä. (Saisin ainakin karistettua kannoiltani nämä oman paikkakunnan ilkeilevät tirkistelijät. Sorry, en kylläkään tarkoita, että KAIKKI ukilaiset olisivat...) Sain kuitenkin mieltäni rauhoittavan vastauksen. Havahduin siihen tosiasiaan, jonka kyllä TIESIN, mutta en ollut sisäistänyt, etten voi miellyttää jokaista lukijaa.

Tämä henkilö analysoi tyyliäni paikka paikoin IRONIAKSI.  Toden totta, sitähän minä viljelen aika mieluusti. Kaikki eivät sitä kylläkään lukiessaan ymmärrä, vaan ottavat kaiken kirjaimellisesti ja sitten ihmettelevät. Mutta sillehän minä en kaiketi voi mitään?


Käymässämme kirjeenvaihdossa tuli todistettua se ilmeinen tosiasia, josta läheisenikin minua syyttävät. En osaa ottaa kehuja vastaan. "Vertaistukijani" kirjoituksestakin yritin etsiä rivien välistä jotain moitetta, kun ei sitä suoraan löytynyt!

Mutta siis. Riippuu näkökulmasta. Voin näyttäytyä ilkeänä ihmisenä tai kertoa tavallisenkin jutun höystäen sitä ironialla. Mutta voisin myös kertoa kaiken hyvänä ja kauniina. Toiset tykkäisivät toisesta tyylistä, mutta varmasti myös toisinpäin.

HANKKIUDUNKO HANKALUUKSIIN?
Draamakuningatarrooli istuu minulle kuin nakutettu. Voi miten nautinkaan älykkäästä väittelystä. Mutta vain sivistyneessä seurassa (huomasitko?). En siedä väärinkäytöksiä, puutun niihin ja sehän on sama kuin kaivaisi verta nenästään. Torimyyjälle, joka myy valmistamiaan Marimekko-feikkejä todennäköisesti huomautan siitä. Arvaa, minkälaisia vastauksia saan? En suostu myöskään kynnysmatoksi, mikä helposti johtaa konfliktiin. Isäni oli opettaja. Arvaa hävettikö kulkea isän kanssa kadulla, kun joku edelläkulkija pudotti roskia maahan. Isäni nosti sen, ojensi pudottajalle ja sanoi maireasti: "Anteeksi, sinulta putosi tämä!" Jotain samantyyppistä käytöstä olen huomannut itsessäni.


Viime viikolla pysäköin autoni postin eteen, mutten laittanut inva-paikalle, kun totesin, että voin köppeineni kyllä kävellä normipaikaltakin. Sillä seurauksella että invapaikalle pysäköi nuori pari, joka ei edes noussut autosta. Kuljettaja taisi huomata, että minä jäin seisten odottamaan, eikä katsonut minuun päin. Siihen pysähtyi kuljettajan kaveri viereen seurustelemaan (se paikka ei ollut parkkipaikka ollenkaan). Minä huusin niin, että jokainen lähitienoolla kuuli:  "Sano sille kaverillesi, että jos ei hänellä ole mikään paikka pipi, niin siirtää autonsa!"
Arvaa, tykkääkö nuo nuoret minusta ja ruskeasta Note-autostani?

Muutama vuosi sitten invapaikkojen käyttö oli meidän kaupungissa aivan tolkutonta, lähes aina niihin oli pysäköinyt joku muu kuin vammainen. Järjestin invalidiyhdistyksessä tempauksen. Vammaisten päivänä päivystimme jokaisen tuollaisen tolpan juurella, kirjasimme ylös laittomat pysäköinnit, huomautimme siitä tai jätimme muistutuslapun. Toimittaja teki aiheesta jutun ja pikkuhiljaa - syystä tai toisesta - tilanne on korjaantunut.

Mikään asia ei muutu, ellei siihen joku puutu!

Kuva
Todella toivon saavani tähän aiheeseen liittyviä kommentteja.
Kyllä, kestän myös kritiikin ja lupaan suhtautua siihen avoimesti.

Mervi

17 kommenttia:

  1. Tosiaan, kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää joten turha edes yrittää! Ja sama asia on myös, että kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä huumorintajuasi, ja heille on varmaan ihan turha lähteä rautalangasta sitä vitsiä sitten vääntämäänkään. Paras antaa olla.
    Toivottavasti paikkakunnallasi on riittävästi sellaisia, joiden seurassa voit olla oma itsesi ja jotka ymmärtävät huumoriasi - se on elämän suola. Muut viljelkööt omanlaistaan huumoria, tai vaikka huumorittomuutta, jos haluavat, siinä porukassa missä heitä ymmärretään.
    En nyt tarkoita, että ihmisten kuuluisi lokeroitua, vaan lähinnä tarkoitan, että joskus toisten ihmisten ymmärtämiseen ja myös oman näkemyksen selittämiseen on turha haaskata energiaa, kun tuntuu siltä, että meitä on oikeasti tipahdellut tänne eri planeetoilta. Kemia, kommunikaatio ja asioiden ymmärtäminen ovat joillakin ihmisillä kesnenään niin erilaisia, ettei yhteisymmärrystä vain voi syntyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alan olla kallistumassa sellaiseen ajatukseen, että nimenomaan en osaa jättää asioita sillensä. Selittelen, yritän saada toisen ymmärtämään tai pahimmillaan ajattelemaan samoin kuin minä. Ja lyön päätäni seinään. Jos alkais opetella ikävien asioiden (ja ihmisten) huomiotta jättämistä. Auttaiskohan se?

      Poista
  2. Eikös itsensä turha alentaminen ole (suomalaisten) naisten perisynti? Syyllistyn siihen itsekin, mutta ihanaa huomata, että nuorempi polvi on pääsemässä siitä eroon. Ja myönnän, että vähän se särähtää korvaan, kun "mainostavat" itseään, mutta yritän olla latistamatta! Kukas sen kissan hännän nostaa ja niin edelleen.

    Ehdottomasti tykkään blogissasi siitä, että kuvien taustalla näkyy tavallinen elämä, minua ahdistaa kiiltokuvamaiset, asetellut kuvat sisustuksista. Oma huusholli aina jonkunverran sikinsokin sekaisin, joten on niin lohduttavaa todeta, että muillakin on sama tilanne :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja SITÄ lohdutusta tästä blogista riittää...

      Poista
  3. Invaparkeista. Meidän lähikaupan pihalla oli invaruudut maalattu kokonaan sinisiksi, pysyvät melko tyhjinä nyt kesäaikaan (talvella varmaan on toisin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä, joskus voi olla kyse riittämättömästä merkinnästäkin?

      Poista
  4. "Blogia lukemalla on "vaarallista" muodostaa kuvaa kirjoittajasta. Tai siis, jokaiselle varmasti väkisinkin tulee jokin mielikuva, mutta onko se oikea ja vastaako todellisuutta? Kirjoittajan vastuulla on, minkälaisen kuvan hän itsestään haluaa antaa, tai tahtomattaan antaa." - tätä pohditaan tosi monessa blogissa kyllästymiseen asti. Mutta ei tämä mikään uusi asia ole, samahan ilmiöhän oli jo kirjekaudella.

    Minä olen elänyt koululaisena kirjeenvaihtokaveriaikaa ja jo silloin huomasin, että oikein mukavasti kirjoittavaa kirjekaveria ei kannata tavata, jos haluaa varmasti säilyttää kirjeenvaihdon. Kävi nimittäin useamman kerran niin, että kivasti kirjoittava tyttö olikin vallan eri maailmoista kuin minä, kun sitten tavattiin. Ja toisaalta tiedän, etten ikipäivänä olisi esim. rakkaan aviomieheni kanssa harkinnut tapaamista, jos olisimme kirjeitse tutustuneet.

    Ja tuttukin ihminen voi kirjoittaa asioista niin, että niistä välittyy ihan eri kuva kuin todellisuudesta. Olin itse töissä kaukana kotipaikkakunnalta enkä erityisemmin viihtynyt. Kun palattuani huokailin silloin jo entisen työpaikan raskautta, eräs ystävistäni oli täysin ällistynyt: kirjeeni olivat kuulemma olleet erittäin hilpeää kuvausta. Enkä todellakaan ollut aikonut valehdella: olin vain kirjeissä tullut kertoneeksi raskaaksi kokemani asiat koomisina.

    Ironiaa eivät kaikki ymmärrä. Eivät varsinkaan nuoret. Ja mielestäni se on hyvin herttaista, sillä minun kokemukseni mukaan se ei niinkään osoita huonoa lukutaitoa, vaan viattoman mielen suloista uskoa, että ihmiset puhuvat aina totta ja tarkoittavat aina sitä, mitä sanovat. Karu kokemus sitten osoittaa, että kaikki valehtelevat enemmän tai vähemmän ja vanhempana epäluuloisena ihmisenä jo huomaa ironiankin paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau. Olen samaa mieltä joka asiasta. Nämä asiat pitäisi kaikkien bloginpitäjien tiedostaa.

      Terveisin kirjoittamisen ammattilainen Tina

      Poista
    2. Tuo oli oikein hyvä viittaus, kirjeenkirjoittamiseen. Kiitos kommenteistanne!

      Poista
  5. Kiitos avartavasta näkö-alasta!Mie tykkään just semmosesta avoimesta kirjoittamisesta,ja ei stailatuista valokuvista...mikkää oo ärsyttävämpää ku blogi-postausta varten suunniteltu kirjoitus/kuvat...
    "ole oma itsesi" se on mun mottoni...Ja oon sammaa mieltä ku Mari:)omassa huushollissani on turha oottaakaan siisteyttä,niin kauan ku näit "hiekan-kantajia" meillä asustaa;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Milläs minä sitten puolustelen epäsiisteyttä, kun on vain kaksi-kolme aikuista huushollissa? Totuus on, että kaikki epäsiisteys on vain ja ainoastaan minun aikaansaamaani.

      Poista
  6. Hei

    Blogisi on ihana ja todella arjella tehty. Pidä se sellaisena !!!

    VastaaPoista
  7. Mitäs täällä taas synkistellään elämää, siitä on näemmä tullut joidenkin oikein elämää suurempi tehtävä !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho! Kukas nyt synkistelee? Jos itseäsi tarkoitat, niin poikkeapa puotiin. Minä yritän lohduttaa, olen hyvä siinä! Voisin jakaa elämäni valoa sinullekin.

      Poista
  8. Mielenkiintoisia näkemyksiä - jälleen kerran. Kiitos, kun olit käynyt jättämässä blogiini kommentin. On tosi kiva, kun on paikkoja, josta ostaa materiaaleja. Minäkin olen sinulta ostanut, viimeksi sen turkoosin, josta en ole vielä ehtinyt mitään tekemään, mutta syksyllä ehtii olla enemmän sisällä. Olen kerinyt sen valmiiksi, vaikkakin se oli tosi huonolaatuista ja monen monta metriä leikkasin siitä pois (tosin varoittelit siitä etukäteen). Olet lopettamassa liikettäsi, mutta jatkatko silti kuteen hankkimista ja edelleen myymistä? Valitit käsiesi särkyjä liiasta virkkaamiesta johtuen. Minun käteni eivät ole pilalla (ainakaan vielä), kun virkkaustahti on inhimillistä yksilötyötä, eikä suurien erien tehtailua ja liian tiukkoihin aikatauluihin lupautumista. Sisustusinnostus on ainakin täällä Etelä-Suomessa elinvoimainen trendi edelleen ja yritän pysyä ajan hengessä värimaailman ja muotoilun suhteen ja uusia ideoita onkin luonnosvihko täynnä. Minulla on ollut keväästä asti maailman ihanin työpaikka ja ihana työnantaja ja tykkään edelleen virkata vapaa-aikanani. Omia tuotteitani myyn ly-tunnukseni kautta eli ihan kunniallisesti veroja tuloistani makselen :-)
    terkuin Riitta by Nuppu Home

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä mä sanoin! En yleensä suosittele ollenkaan noita vyyhtikuteita korien virkkaamiseen. Siihen käytämme rullakuteita, jotka ovat laadultaan aivan erilaista. Vyyhtikuteet oli suorastaan vikaostos, mutta kun niissä oli niin ihania värejä, niin otin riskin. Tulevat isossa paalissa ja on ostettava koko hirveä määrä tietämättä mitä se sisältää.

      Poista