seuraa sähköpostitse

lauantai 5. lokakuuta 2013

Itsetuntoni kaipaa pönkitystä?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun tästä asiasta kirjoitan. Luultavasti en edelleenkään osaa käyttää oikeita termejä oikeassa paikassa, mutta kerronkin vain itsestäni. En nimittäin taida tietää, mikä ero on sanoilla itsetunto ja omanarvontunto. Luultavasti molemmissa olen heikko.


Minut pysäytti erään psykologin sanat: "Pitääkö ihmisen ylipäätään saada tunnustusta?" Niin, pitääkö ihmisen saada ulkopuolista tunnustusta tai kehumista pysyäkseen pystyssä? Eikö ihmisessä itsessään ole riittävästi itsetuntoa, eikö lapsuudessa ole luotu pohja riittävälle omanarvontunnolle? Miksi aikuinen tarvitsee toisen ihmisen peiliksi, jota katsomalla hän uskoo, että on hyvä, että kelpaa? Niin, miksi...

Minä tarvitsen. Sen peilin. Sen toisen ihmisen.

Juuri niin kuin yleensäkin, syy on aina helpompi hakea itsensä ulkopuolelta. Syyllistyn syyttämään omaa kotoväkeäni, puolisoa ja (kyllä) joskus lapsiakin - no, sitä toista nyt ei kannata syyllistää, kun ei häntä missään näy ei kuulu. Pahastun siitä, etten koskaan kuule positiivista palautetta itsestäni, tekemisistäni. Nimenomaan sitä positiivista. Olen heille kertonutkin, että suunnittelen laittavani jääkaapin oveen listan, johon merkkaan jokaisen päivän, jolloin joku on sanonut äidille jotain positiivista. Ihan turhaa sellaista tyhjää listaa näytellä.

 "Peloissani" olen näinä aikoina, kun Pellavasydän-putiikkini loppuu. Se on näet paikka, jossa itsetuntoni saa ihania rakennusaineita. Siellä kuulen kehuja (osaan kääntää kehut putiikista itselleni) ja tunnen onnistuneeni.  Iloitsen kuluneista viidestä vuodesta myös näiden kokemusten ja muistojen takia. Olenkin yrittänyt säilöä niitä mieleni kellariin vastaisen varalle, kylminä talvipäivinä käytettäväksi. (Hieno kielikuva, eikö!)


Hassua, näin pitkä alkupuhe tarvittiin, kun tarkoitukseni oli kertoa vain ihan pieni tapahtuma tältä päivältä. Illalla jo valmistelin puolisoa siihen, että josko hän "ottaisi minut mukaansa" syysmarkkinoille. Ymmärrätkö yskän - tuohonkin lauseeseen liittyy aika paljon huonoa itsetuntoa? No, aamulla olin jo perumassa reissua, kun olisi ollut niin ihana jäädä sänkyyn. Lähdin kuitenkin.

Kun olimme jo ulko-ovella, tajusin, että olen aika homssuisen näköinen. Koko kesänä en ole tarvinnut takkia enkä kunnon kenkiä. Nytkin yritin lähteä valkoisissa nilkkasukissa ja työkenkäpistokkaissa. Katsoin peiliin ja mieheni ilmettä - ja äkkiä vaihtamaan! Tukkakin oli pörrössä ja ja ja....

Ei se mies mitään sanonut, enkä voi olla ollenkaan varma, mitä se edes ajatteli, mutta minä kyllä ajattelin ja kuvittelin. Tuli paha mieli. Mutta. Hienosti pelasi minun ajatukseni. "Pelastavaksi enkeliksi" tähän tilanteeseen tuli aamulla lukemani kommentti, jonka Hanna oli jättänyt edelliseen tekstiini.
"Tapasi kirjoittaa on poikkeuksellisen elämänmakuinen."

Tämän lauseen avulla pääsin yli mielipahasta. Vaikka se ei edes liittynyt tuohon tilanteeseen millään lailla. Merkillisesti se vaan putkahti mieleeni, juuri kun olin vaipumassa epätoivoon. Kyllä minäkin JOSSAIN olen hyvä.

Mervi
Tämän postauksen kuvat ovat vanhasta sukualbumista, eivätkä siis liity mitenkään juttuun. Tai no, voihan sitä miettiä, että mitähän näistäkin totisista lapsosista on aikuisena tullut?


9 kommenttia:

  1. No, olet sinä ainakin yhden pienen elämän suunnan muuttanut. Aiemmin ajattelin, että keinonivelet on minun elämälle piste. Elämä loppuu siihen. Toinen kova paikka minulle on ollut sairaseläkkeelle "joutuminen". Blogisi avustamana olen ymmärtänyt ettei se elämä lopu eläkkeelle jäämiseen, eikä varsinkaan niihin keinoniveliin. Ymmärsin, että kaikki muutokset sulkevat osan ovista, mutta samalla avaavat uusia.
    Elän nyt tätä elämänvaihetta niin kauan kuin vain voin. Sitten kun en enää pysty, tilaan ajan niille keinonivelille. Ennen uusia niveliä jään eläkkeelle. Hassua on se, että eläkkeelle jääminen mahdollistaa minulle palkallisen työnteon.
    Kaikenkaikkiaan blogisi on haastanut minua ajattelemaan toisin tilannettani. Olen saanut käännettyä monet minua kauhistuttaneet asiat myönteisemmäksi.
    Blogisi on ollut myös yksi niistä, joiden avulla olen ymmärtänyt että käsityöt ja muu luova tekeminen on minun "työtä". Ainakin saan tehdä päivät pitkät työtä, josta pidän. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oihh! Kiitos. Monille ensikertalaisille keinonivelien laittaminen on parantanut elämänlaatua huomattavasti. Eilen juuri katselin yhden tällaisen naisihmisen kävelyä - mistään ei voi päätellä, että hänellä on lonkkaproteesit, niin reipasta oli liikkuminen. Toisaalta leikkausta ei kannata loputtomiin siirtää, koska voi tulla virheasentoja ja lihakset surkastuvat.

      Poista
  2. kiitos <3 kirjoituksesi saa tämmösenki tavallisen taatelin tallaajan miettimään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentistasi tulikin mieleeni asian kääntöpuoli: Annammeko tarpeeksi tunnustusta läheisillemme? Annanko minä?

      Poista
  3. Ymmärrän pointtisi kirjoituksessa ja pohdintasi syyn, mutta samalla se aiheuttaa minussa ärtymystä.

    Mielestäni toisilta ihmisilä ei voi odottaa kommentteja ja hyväksyntää. Tai ainahan sitä voi, mutta ei pitäisi. Eikä pitäisi joutua miettimään sitä antaako muille sitä tarpeeksi.

    Mielestäni positiiviset kommentit ja toisen huomioiminen pitää lähteä itsestään, sillä muuten ne ovat epäaitoja ja pahimmassa tapauksessa vain kehää kiertävää lohdutusta. Tärkeää olisi mielestäni hyväksyä itsensä, rakastaa itseään. Siten vain voi antaa toisillekin huomiota ilman tarvetta saada jotain takaisin. Koska se että antaa jotain ei mielestäni ole pyyntö saada jotain takaisin.

    Ihmiset ovat kuitenkin itsekkäitä ja taka-ajatuksilta ei voi välttyä. Kai se on sitä selviytymistä modernissa maailmassa. Ei kukaan tule toimeen ihan yksin, mutta ei sekään että roikkuu muissa penaten hyväksyntää, vie minnekkään kuin kurjuuteen. Loppujen lopuksi, kaikki olemme yksilöitä, joille oma etu on yleensä se tärkein. Siksi juuri pidän tällaista huomioimista asiana mikä ei ole vaadittavissa vaan spontaania ja ihanaa itsessään, tarkoitusperätöntä. Peräänkuulutan sitä että se on pyyteentöntä, ja vieroksun taka-ajatuksien täytteistä pintapuolista kosiskelua.

    Toivon, etten kuulostanut liian kritisoivalta. En kritisoi sinua ihmisenä todellakaan, vaan asiaa minkä nostit pöydälle. :)

    Hyvää päivän jatkoa,

    Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Olen alkanut ymmärtää vasta viime vuosina, että itsetunnoltaan terve ihminen ei kaipaa toisten tunnustusta. Juuri siitä tässä kirjoituksessa on kysymys, että miksi kuitenkin...

      Toivottavasti tein tarpeeksi selväksi sen, että toivomani tunnustus läheisiltä on ihan eri asia kuin se, että toivon kirjoituksiini kommentteja. Ne eivät minun mielestäni ole samasta juuresta lähteneitä toivomuksia.

      Kokemuksesta tiedän, että ongelma lähtee siitä, että "itsevarma" ihminen ei YMMÄRRÄ sitä lähellä olevaa haavoittuvaa, joka kaipaa tunnustusta, Voisi pohtia, kumman ongelma se on, eikä vastaus ole välttämättä yksiselitteinen.

      Tuo mitä kirjoitit, että toisen huomioiminen pitää lähteä sydämestä, on aivan totta. En kirjoittanut, mitä aioin, että en kykene arvostamaan sellaisia kehuja, jotka saan rutistettua kyselemällä, että onko nyt kivaa kun olen leiponut hyvää pullaa...

      Olen erittäin iloinen myös näistä kommenteista, jotka eivät päätä silitä...

      Poista
    2. Kyllä tuosta kirjoutuksestasi huomaa sen, että et kommentteja blogiin toivo erikseen, vaan juurikin läheisiltä. Ja oikeassahan olet siinä, että se kokemus on oma, subjektiivinen kokemus aina, toinen ei näe sitä kuten itse näkee ja siksi usein omassa päässä ne asiat pääseekin pyörimään liian kanssa sitten. Ainakin itsellä -jos liikaa miettii samaa asiaa ja keksii omia syitä toisten toiminnalle, menee pääkoppa ihan solmulle.

      Lähimmäisten arvostus, joka lähtee sydämestä, helposti unohtuu arjessa. Toiminta rutinoituu ja asioista tulee itsestäänselvyyksiä. Tuolloin täytyy kummankin kumppanin muistuttaa ehkä joskus itseään siitä kaikesta hyvästä mitä siitä saa, sillä se että on parisuhde ja onni ei ole itsestäänselvyys, ja siitä minun mielestä kumpuaa juuri ne teot joita tarkoita sillä mitä toivon pyyteettömien tekojen ja huomion olevan. Se voi olla ihan ohikulkiessa kosketus olalle. Tai pullakahvit aamuksi puolisolle. :)

      Me kaikki olemme kuitenkin vain ihmisiä ja meillä on tunteet ja tarpeet, emmekä ole mitään robotteja. Se minun pitäisi muistaa aina kun lähden kriittisesti pohtimaan kaikkea ihmisen toimintaa!!

      Poista