keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ihana pöytä, minun mielestäni

Nyt kun kivijalkamyymälää aletaan ajaa alas, tulee myös kalustuksen kohtalo selvitettäväksi. Muuten, vieläkin jatko on epävarmaa, sillä yksi vielä miettii... Mutta joka tapauksessa jonkun verran karsintaa on tehtävä.

Ensimmäisessä vaiheessa siirrän putiikista kotiin ne, joilla on tunnearvoa tai muuten ovat meille sopivia. Yksi tällaisista on perintöpöytä. Muistan oikein hyvin äitini kotitorpasta enoni pöydän. Eipä sitä silloin osannut arvostaa. Nyttemmin kovin moni asiakas olisi halunnut tuon kuluneen pöydän ostaa. Vaan enpä ole myynyt. Tietenkään. Tässä se on:




 Pöytä on aika korkea, enkä ole sille vielä keksinyt paikkaa - tiedän, että mieheni ei haluaisi sitä ollenkaan, mutta muistattehan - hänellä ei ole valtaa sisällä tapahtuvaan sisustukseen. Minä määrään sisällä, hän ulkona puutarhassa. Hahhaa! On se vaan hassua, miten eri silmällä me ihmiset katsomme maailmaa. Vaikka meillä aika monessa asiassa on samanlainen maku, niin näissä vanhoissa esineissä ne eivät kohtaa ollenkaan!


Tällainen sohvapöytä meillä on nyt - ja on ollut 35 vuotta. Joku varmaan kaikkein halvin vaihtoehto 70-luvulla. Kyllä minä tästäkin tykkään, mutta kun tiedän että se on niin out of season... Mutta mitenkäs minä tuon korkean pöydän sovitan tähän paikkaan? Pöydän jokaisesta jalasta näkee, että sitä on ehkä jossain vaiheessa aiottu madaltaa. Siihen en kyllä haluaisi ryhtyä.


 Ihailkaa nyt vielä kanssani tätä useamman värin suloisuutta:

Mitä mieltä olette, voiko noin korkean pöydän laittaa sohvapöydäksi? 
Kun ei oikein mitään muutakaan paikkaa sille ole. 
Tai no, pitäisi katsoa huushollia uusin silmin. Ehkäpä joku muu huonekalu voisi väistyä tämän tieltä? 
Mutta, varsinaiseen sisustukseen ryhdyn vasta syksyllä.

Sitku...
                          Mervi

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Vihreää, vihreää ja vihreää

En oikeastaan pidä vihreästä väristä. No tietysti luonnossa - kevät vihreyksineen on ihan parasta! Mutta ei vaatetuksessa eikä sisustuksessa. Ostin viime joulun tienoilla Tallinnasta tällaisen pellavamekon, vaikka tiesinkin, että malliltaan on kovin vaativa. Ja vaikka itsekin teen pellavamekkoja. Tätä mekkoa ei voi esitellä kuin tuollalailla istuen ja käsityö rinnuksilla. Se on nimittäin kahdesta suorasta kappaleesta tehty, naruilla kurottu yläpästään ja pitsiä koristeena. Mutta eihän tuollaisen spaghettiolkaimisen alla voi pitää liivejä ja sehän ei taas sovi isopoviselle lainkaan. Hassu sana - isopovinen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä jne...

Näinköhän se mies mut mieluiten näkee - ilman naamaa? Kun tällaisen kuvan otti.
Asiakas tilasi vanhalle pehmoapinalle pienet villasukat, pituus 5 cm. Väriehdotus oli oranssi, muttei sellaista lankaa löytynyt varastoistani, joten päätin tehdä vihreät. Yhden sukan tekemiseen meni koko Selviytyjät- ohjelma. Eli tunti. Mikäs se onkaan minimituntipalkka? 10 euroa ehkä. Kaksi sukkaa siis 2 x 20 + alv 24% = 24,80 euroa. Eikä tuossa hinnassa ole vielä huomioitu muita kuluja. Mutta, eihän me naiset nyt sellaisia hintoja. "Ihan vaan huvikseni telkkaria katsellessa kudon." Niin kudonkin.


Kolmas vihreä on tällainen. Lisää tästä tavarasta myöhemmin. Eikö olekin ihana kulunut maalipinta?

Ja vihoviimeisenä se vihreä sisustuksessa. Ei tämä oikeastaan kunnon vihreä olekaan, vaan tuollainen lime. Olen nämä matot itse kutonut ja vaikka ne periaatteessa näyttävätkin samanlaisilta, ovat kuitenkin erilaisia. Kudottu kolmella kuteella, josta se kolmas on erilainen, eli toisessa kaksivärinen, mikä tuo elävyyttä pintaan.

Kesällä nämä ovat kivan raikkaat, mutta en voisi kuvitella talvella haluavani tällaisen värisiä mattoja. Silloin laitetaan tummemmat.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Miten palaute vastaanotetaan?

Olen sinnikäs palautteen antaja - siitä onkin ollut jo usein puhetta. Jännityksellä aina odotan, miten palautteeseeni suhtaudutaan. Että kuuluuko kyseinen taho vuohiin vai lampaisiin; niihin, jotka selittävät, puolustelevat tai jopa kieltävät asian vai niihin, jotka kiittävät palautteesta ja antavat asiakkaan ymmärtää, että hän on tehnyt suorastaan palveluksen yrittäjälle.

Vaikka saisin nenillenikin, eli minut tyrmätään, en silti lakkaa antamasta palautetta, kun kuvittelen, että kuitenkin enemmän on niitä, jotka haluavat kehittää toimintaansa ja ovat palautteesta aidosti kiinnostuneita.

Muistatteko kun valitin ABC-kahvilan  invalidivessasta? Täällä
Lähetin kyseiselle firmalle sähköpostia ja linkin tuohon kirjoitukseeni. Vähän ajan kuluttua sain vastauksen, näin;
Hei,
kiitos palautteestanne.
Mukavaa että palvelu on ollut miellyttävää, kerron terveiset Dineshille.
Olemme hankkimassa kyseistä kelloa vessoille, kiitos myös palautteesta tähän asiaan. Käytössä olevat WC-tilat näkyvät henkilökunnalle ulkopuolella palavina huomiovaloina, tällöin emme toiselle asiakkaalle ovea avaa. Rauhassa voi siis asioida.  Lukkoon niitä ei voi laittaa siitä syystä että jos tiloissa tapahtuu jotakin on meidän päästävä sinne heti avuksi, samaisesta syystä emme voi niitä avoinnakaan pitää.
Edelleen siis täytyy ovi avata kassalta. Yritämme kuitenkin tehdä sen helpoksi asiakkaillemme.
Mukavaa blogin kirjoittelua ja hyvää kesää toivottaen.

Rami Kalliomäki
liikennemyymäläpäällikkö

ABC Raisio
Mielestäni tämä kävisi jopa malliesimerkiksi palautteen arvostamisesta. Vai mitä mieltä sinä olet?
Samaa ammattitaitoa toivoisin kaikille yrittäjille.

Mervi

Sunnuntai terassilla

Puoli vuotta olen joutunut lääkärin määräyksestä syömään 4-kertaisen annoksen D-vitamiinia, kun verikokeissa on todettu sen puutos. Millään ei sitä saada nousemaan normaalitasolle. Itse mielessäni kuvittelen puutoksen johtuvan siitä, etten ole juuri koskaan ulkona. En siis saa aurinkoa. Suomalaisilla on kuulemma yleensäkin D-vitamiinin puutosta juuri auringon vähäisyydestä johtuen, joten esim. maitoon vitamiinia lisätään.

No, tänään olen saanut aimo annoksen aurinkoa. Kun emme sinne Raumalle sitten lähteneetkään, niin vietimme päivän terassilla. Isäni on rakentanut pyynnöstäni minulle tällaisen auringonottolavetin. Kas kun en pääse maahan makuulle, enkä varsinkaan sieltä ylös.

Romukaupasta löytyi tuollainen valkoinen metallikehikko ja sihen isäni naputteli nuo rimat. Ei muuten horju ei huoju, vaikka minä siihen itseni läjäytänkin! Toiset saavat tyytyä noihin rimpuloihin Baden-Baden-tuoleihin, mitä tuolla takana näkyy.

Meidän terassia ei ole tänä vuonna - sattuneesta syystä - sisustettu/somistettu. Tässä kuvassa näkyy toisiinsa ei-sointuvat matot. Muistatteko, kun kerroin mattoprojektista? Käyttämättömät matot laitettiin pois, mutta tuollaiset ikivanhat muovimatot ovat tosi käteviä tässä tarkoituksessa. Ei haittaa, vaikka sade niitä pieksääkin. Lautalattia on tooosi kuuma, mutta maton päällä on ihan kiva tallustella paljain jaloin. Näitä katsellessa tulee mieleen monet mukavat muistot ensimmäisistä kodeistamme 1970-luvulta. Vihreää ja oranssia, niin retroa.


Otin kerrankin kuvia ulkona. Mies seisoi niin komiana keskellä pihaa ja sanoin, että otan hänestä kuvan ja laitan blogiin. Hän sieppasi minulta kameran ja sanoi ottavansa minusta kuvan. "Saat sitten laittaa sinne blogiisi!". Hetken mietittyäni en kuitenkaan julkaise sitä miehen kuvaa. Tulisitte vaan kateellisiksi: sutjakkaana säilynyt, tummanruskeaksi paahtunut kuusikymppinen pikkupikkubikineissään. Ei sentään. Sitä omaa kuvaani taas en voi julkaista. En halua, että lukijani alkavat voida pahoin.

Sunnuntailounas syötiin terassilla. Ei meillä mitään pöytäliinoja... mutta hyvää ruokaa ja niin terveellistä!


Eihän tällaisella syömisellä kukaan pääse lihomaan? Paitsi että jälkiruoka ei tainnut olla kovin kevyttä. Mutta herkullista. Olettekos maistaneet tällaista? Namnam.


 Iltapäivällä Mirva, isänsä pyynnöstä, rakenteli vadelmatortun. Ovat jo niin tottuneet kuvaamiseeni, että jompikumpi kysyi, että "etkös tästä lainkaan laita kuvaa blogiin - kesän ensimmäinen vadelmatorttu?" Meidän puutarhassa kasvaa sekä vadelmia että myös viinimarjoja. Nyt on aika käydä napsimassa vitamiinit suoraan marjapensaista!

Mervi
Illalla huomasin, että olipa nahka paikoitellen kunnolla kärähtänytkin. Mitään suojavoiteita...

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Ongelmien ydin, hetken mielihyvä.

Tänään tuli taas esille se, mikä aiheuttaa minun elämässä ehkä eniten ongelmia.

Olen valmis luovuttamaan hetken mielihyvän vuoksi!

Ei me lähdettykään Raumalle. Vaikka sinne niin halusin, niin nyt olen perunut matkan. Ajatus lähti kytemään siitä, kun aamukahvilla mies katsoi ikkunasta ja sanoi, että Raumalla päin näyttää sateiselta. Heitin siihen, että jos ei sitten lähdetäkään. Mieshän ei sinne ole alunperin itse halunnutkaan, mutta että minun takiani uhrautuu.... Vain pienen hetken mietin ja olin valmis luovuttamaan. Eihän siellä näin viimeisenä päivänä oikein mitään enää olekaan. Joutuu vaan niin paljon kävelemään paikasta toiseen.

Ja perimmiltään tämän luovuttamisen takana on se ajatus, että PÄÄSEN TAKAISIN NUKKUMAAN! Aamut on minulle toooosi vaikeita, haluaisin nukkua puoleen päivään. Enkä yleensä pääse "kerralla" ylös, vaan pitäisi päästä ainakin hetkeksi vielä takaisin sänkyyn...Tässä tapauksessa siis laitoin etusijalle sen, että pääsen takaisin nukkumaan, sen sijaan että olisin hakenut paljon mielekkäämpiä ja harvinaisempia ilon aiheita "vaivautumalla" pikku lomareissulle. Ja kun syksystä alkaen saan tod.näk. nukkua jokaikinen aamu!


Tämä sama hetken nautinnon hakeminen pätee muihinkin ongelmiini.

Vaikka olisi minkälainen hyvä dieetti menossa, niin yksi houkutus voi romahduttaa kaiken. En pysty näkemään pitkällä tähtäimellä, vaan se yksi pieni nautinto menee kaiken hienon suunnittelun edelle...

Ajankäytössä tulee sama ongelma eteen. Siirrän ja siirrän töitäni, jos vain ilmaantuu joku mukamas kivampi, pieni, mukava tekeminen. Ja stressihän siitä tulee.

Järjestyksenpidossa sama juttu. Ei vaatisi isoja ponnistuksia saada pidettyä vaivalla laitettua järjestystä yllä. Mutta kun tulee jotain huvittavampaa - antaa ton nyt olla, korjaan sen hiukan myöhemmin - kaaos on jo aluillaan. On muka liian vaivalloista nostaa pudonnut tavara paikoilleen, laittaa langanpätkät suoraan roskikseen, kerätä paperit yhteen kasaan jne...jos ei NYT JUST jaksa.

 kuva on sairaslomalta, kun ei oikein muutakaan voinut
Ei kai kukaan muu olen yhtä pöhkö? Kaikki muut aikuiset varmaan kykenee vastustamaan tuollaisia pikkuhoukutuksia ja olemaan selkärankaisia suunnitelmien toteuttajia? Mervi

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Mukava lauantai

Tänään oli onnistunut päivä. Olin kaupassa yksin, en ollut väsynyt enkä edes kovin kipeä. Ei siis mitään valitettavaa. Erityisesti muistan tältä päivältä kolme kivaa lapsiasiakasta. Kaksi poikaa kävivät keskenään korutarvikeostoksilla ja olipa mukava vaihtaa kokemuksia. Esittelin muutaman idean. Voiko kauppias parempaa palkkaa saada, kuin minä tänään. Tyttö oli aikuisten kanssa tullut lättähatulla Turusta Uuteenkaupunkiin. Tällainen mahdollisuus järjestetään kerran kesässä, kahtena päivänä on mahdollisuus  - jos ehtii ennen kuin liput on loppuunmyyty - muutaman tunnin ajan tutustua kaupunkiimme. Tunnelma junassa oli kuulemma ollut kiva.

Niin, seurustelin tämän tytön kanssa niitä näitä ja hän lupasi tulla minulle kauppa-apulaiseksi. Palkka olisi kuulemma kaksi euroa päivässä ja ruoka, ehdottomasti pitää tarjota ruokaa! Hei-heit huikattuaan hän palasi vielä takaisin ja paljasti salaisuuden; "Tämä on paras kauppa ikinä!" Eipä tarvittu kummosia markkinointikikkoja....

Muistaakseni en ole näyttänyt tätä ihastusta herättänyttä kukka-asetelmaa vielä täällä:



Yritin löytää ruostunutta ämpäriä, mutta sellaista ei löytynyt, mutta sen sijaan löytyi tällainen keinonahkainen kassi, ehkä 50-luvulta. Pelargia ei taida ymmärtää, että kassissakin voisi kasvaa, se ei voi oikein hyvin, vaikka ensin olikin kauniisti kukassa.

Pellavasydämen fani löytyi

Viime kirjoituksessani ihmettelin lukijan innostusta ja jaksamista blogini seurassa. Hetikohta hän ilmoittautui ja olenkin ikionnellinen saamastani viestistä. Tämän verran kerron hänen motiiveistaan eli syy lukumaratooniin:

käsityöt
samantyyliset sairaudet
elämässä ei ole päässyt helpolla, mutta periksi ei ole annettu = elämänasenne
yksityisyrittäjyys

Ja se tunnin tauko ei kuulemma ollut ruokatauko vaan sauna.

Päivän työasu

Tytär kotiutui viikonlopuksi, kuulemma aurinkoa ottamaan. Ja onhan se kivampaa, jos opiskelijakämpässä on liki 30 astetta lämmintä, maata suojaisassa pihassa. Tänään taisimme ensimmäisen kerran grillata. Ei kun siis mieheni grillasi ja tarjoili terassille. Siinä nautiskellessamme totesin,  että ihan kuin mökillä olisi. Naapurit taisivat olla lomalla, täysin hiljaista ja puutarhakin suojaa joka suunnasta, joten kukaan ei näe, mitä touhuamme. Uimamahdollisuus vaan puuttuu.

Tytär otti kuvan tämän päiväisestä työasustani. Kerrankin laitoin hameen päälle. On se kyllä lihavalla ehdottomasti pukevampi kuin housut. Vai mitä tykkäätte?

Hameen helma on epäsymmetrinen

Esittelen myöhemmin takanani olevan aarteen


    

Tämä pusero on kiva, no vähän ehkä pitkä hameen kanssa. Siinä on nepparit niskassa ja taskut. Ei taskut eivät ole niskassa vaan lantiolla. Vaikka taskut ovat käytännölliset olemassa, yleensä vaatteissani ei niitä ole, ja nämä ovat myös lähes vaaralliset. Taskut on juuri siinä kohdassa, että kyynärsauvoja pitelevät käteni osuvat niihin ja jos en ole tarkkana, siinä voisi käydä hassusti.

Nyt kepit on tahallaan heitetty maahan. On kiva joskus olla muka ilman keppejä....Voisit joskus kokeilla, millaista minun on ripustaa pyykit narulle. Ota seisoma-asento ja pysy siinä liikkumatta yhtään mihinkään, koska et voi ottaa askeltakaan. Tasapainoile, kumarru ottamaan pyykit, ravistele, ripusta, etsi pyykkipojat - etkä saa yhtään horjahtaa!

Huomenna taidamme lähteä Raumalle pitsiviikkojen loppuja katselemaan. Monet tapahtumat ovat sunnuntaina jo ohi, mutta ehkä sieltä vielä jotain kivaa löytyy?

Pellavasydämen Mervi

Olet ansainnut 10 pistettä ja papukaijamerkin!

Blogin pitäjälle on tarjolla useampiakin keinoja "tarkkailla" lukijoitaan. Taulukoista saa monenlaista tietoa. Tosi harvoin käyn edes kurkkaamassa, mutta eilen jostain syystä kävin ja bongasin aivan poikkeuksellisen lukijan. Voitteko kuvitella - tuo taulukko näyttää vain vuorokauden tiedot, joten vanhempia tietoja siitä ei saa - sen mukaan tämä uusi lukija oli aloittanut blogini lukemisen 26.7. klo 16:12 ja päätti sen 27.7. klo 01:01. 

Ajatella, joku ilmeisesti minulle vieras ihminen on viettänyt 9 tuntia tutustuen minun pikku maailmaani ja Pellavasydämeen!

Taulukosta ilmenee, että vain tunnin ruokatauon tuo lukija on pitänyt. Muutoin otsikko vaihtuu muutaman minuutin välein. Uskomaton suoritus - täysi työpäivä!


Sinä olet ansainnut erityismaininnan!  
Olisipa mukava, jos ilmoittautuisit
Haluaisin kysyä, mikä sai sinut kiinnostumaan blogistani. 
Tunsitko saavasi vastinetta 9 tunnin istumiselle koneen ääressä? 
Mielenkiintoista....


Kivoja olette te kaikki muutkin, arvostan jokaista lukijaani. Ilman teitä minulta puuttuisi mukava harrastus. Varsinkin kommentit ilahduttavat mieltäni. Huomaan muuten usein jonkun pikkuongelman ilmaantuessa, että mietin "minäpä kysyn blogin lukijoilta!"

Mervi
menee työpäivän päätteeksi ja vatsa broilerikeitosta ymmyrkäisenä vähän pötkölle. Vähän vielä epäröin, että ulosko vai sisälle. Ehkä ulos?



perjantai 26. heinäkuuta 2013

Ei mitään hätää - perustetaan kauppakeskus!

Issekseni olen murehtinut kotikaupunkini kohtaloa. Kirjoitin täällä ajatuksiani kaupunkikuvan latistumisesta, kun pikkuputiikki toisensa jälkeen lopettaa toimintansa. Nyt paikallinen yrittäjäyhdistys on tarttunut asiaan ja suunnitelmissa on muuttaa suuntaa: perustetaan uusia liikkeitä!

Näin tuumailee yrittäjäyhdistyksen puheenjohtaja paikallislehdessä: http://www.uudenkaupunginsanomat.fi/uutiset/514251.html

Ensimmäinen ajatus, mikä tuota lukiessani tuli mieleen, lienee niin pessimistinen, ettei sitä kannata edes mainita. Myöhemmin olen pyrkinyt ajattelemaan edes hiukan positiivisemmin.

Eihän meillä sitten ole mitään hätää, kun meillä on oma kauppakeskus, eikä väki suuntaa ostosreissujaan Kauppakeskus Myllyyn Raisioon!

Mitäs me vanhat ja väsyneet. Ei aina jaksa uskoa itseensä, eikä välttis ruusuiseen tulevaisuuteen. Mutta onneksi on nuoret ja innostuneet, kuten Lundelin kirjoituksessa mainitsee:
 
Valitettavasti muutama keskustan yrittäjä on lopettamassa liikettään lähiaikoina. Toisaalta Lundelin iloitsee siitä, että kaupungissa on useita nuoria yrittäjiä.
– Heillä on ihan uudenlainen ote asioihin ja tekemiseen. Nuoret ovat verkostoituneet keskenään ja jakavat avoimesti ilonsa ja surunsa sekä myös auttavat toisiaan, kehuu Lundelin.

Että näin. Toivoa on? Mervi


Monenlaista on punnittu viime aikoina, teoriassa ja käytännössä

torstai 25. heinäkuuta 2013

Lopun alkua

Nyt alkaa karu totuus konkretisoitua! Kuten kerroinkin viime postauksessa, olen alkanut laittaa paikkoja kuntoon. Kuntoon ja kuntoon - joku voisi sanoa, että menevät entistä enemmän sekaisin.

Siinä samalla siirrellessa tavaroita hyllyltä toiselle, olen tehnyt inventaaria, mitä kaikkea tavaraa lusmuilee toisten alla ja takana. On muuten tosi hauska huomata, että kun joku tuote nostetaan kunnolla esille, se alkaa kiinnostaa asiakkaita ja menee kaupaksi. Toinen huomattu seikka on alennusmyynti. Ei tarvitse paljonkaan olla alennusta, kunhan tuote nostetaan ulos alennuskoriin, johan siitä päästään eroon. Yhdetkin ristipistopussukat ovat olleet koskemattomina jo parikin kesää ja tänään kävivät kuin kuumille kiville, kun siirrettiin ulos - no kyllä niissä oli reilu alennuskin...

On aivan selvä tosiasia, että meillä on ollut liikaa tavaraa. Liikaa käydäkseen kaupaksi. Tottakai tavaroiden runsaus miellyttää monien silmää, mutta kauppoja ei synny, jos tavaraa on päällekkäin ja allekkain ja toistensa tiellä. Nyt olemme aika ronskilla kädellä laittaneet jo alennusmyyntiä alkamaan ja sitä mukaa kun tulee tilaa, levitämme tuotteita paremmin nähtäville.

Myyntitilissä olevia tavaroita on jo pakattu ja aletaan lähetellä takaisin valmistajille. Sydäntäni särkee, kun joudun näin ensimmäisen kerran tekemään. Olisi ollut kiva saada kaikki myydyksi, mutta sehän se on juuri myyntilimyynnin ajatuskin, että myymätön tavara palautuu valmistajalle. Loppuunmyynnissä voi kuitenkin olla vain omia tuotteitani, joita voin myydä sellaisella alennuksella kuin itse haluan.

Loppuviikosta Uudessakaupungissa alkaa Crusell-viikot. Musiikkia, musiikkia ja musiikkia. Voi että, eihän siitä ole kuin hujaus, kun juuri kirjoittelin samasta aiheesta! Ei siitä voi olla vuosi kulunut?! Tämä viikko tuo kaupunkiin paljon turisteja, muusikoita, musiikin kuuntelijoita ja muuten vain kiinnostuneita matkaajia. Kaksi seuraavaa viikkoa on vielä ihan normaalia myyntiä, jolloin valmistan vielä uusiakin tuotteita.

Kun koulut alkavat, kaupunki hiljenee ja sitten me taas alamme riehumaan! Mutta sehän nähdään sitten. Sanoo hän, joka on ihan rättipoikkiuupunut ja kipeä. Äsken jouduin ottamaan uuden tupla-annoksen särkylääkkeitä, kun mikään ei näytä auttavan. Pötköllä ei saattanut olla, joten ei kun töihin! Huomiseksi olen luvannut muutaman apina-kassin tehdä. Ja kun en ole varma, mitä kangasta asiakas tarkoitti, on paras tehdä kassi joka kankaasta, eikö vain?

Pellavasydämen Mervi

Tässä ihan muita kasseja:












Onks teillä muilla LIIAN kuuma? Mulla on, tuskan hiki.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Mitä opin ravintolassa istuen?

Kerroin jo aiemmin, että kävimme pikkulomalla naapurikunnassa. Söimme paikallisessa ravintolassa maukkaan aterian ja saimme myös annoksen kulttuuria teatteriesityksen muodossa. Nauttimisen lomassa opin yhden asian. "Miltä tämä näyttää asiakkaan silmin katsottuna?"

Kritiikkiä
Edellisenä päivänä putiikissa oli käynyt yksi jatkajaehdokkaista. Halusin kuulla hänen mielipiteensä myytävien tavaroiden määrästä, kun tarpeeksi moni oli jo maininnut, että sitä on liikaa. Sainkin vahvistuksen tuolle ajatukselle, mutta hän varoitteli myös siitä ylimääräisestä "roinasta", mikä ei ole myytävää. Siitä, mitä piilotellaan pöydän alle, nurkan taakse  - muka piiloon asiakkaan silmiltä.

Mieheni sanoo aina asiat kaunistelematta. Kenelle tahansa. Sain kuulla, että "kyllä, Pellavasydämessä on ihan hirveän sotkuista".

Ravintolakokemus
Viimeinen niitti oli tuo ravintolassa istuminen. Oli pienen kylän varmasti kiireisimpiä päiviä, jolloin ruokapaikat joutuvat kaikkein kovimmille. Voiko sellaisessa tilanteessa arvioida onnistumista? Voi ja ehkä juuri silloin pitääkin? Millä mittapuulla palveluntarjoaja resurssoi toimintansa - senkö ajankohdan mukaan, kun on kaikkein hiljaisinta vai eikö sen mukaan, jolloin koko työyhteisö joutuu venymään äärimmilleen?

Koska ruokailijoita oli paljon, jouduimme tietysti odottaamaan. En katsonut kellosta, eikä meillä ollut kiire, olimmehan lomalla. Siinä odotellessamme oli sitten aikaa katsella ympärille. Lounasaika oli ohi, joten yksi tyttö purki tarjoilupöytää. Siinä muuten metalli kilahteli ja joka kerta minä hätkähdin. Seurasin myös kiireisiä tarjoilijoita (nuoria tyttöjä ja poikia) ja heidän tapaansa työskennellä. Kaikki olivat ystävällisiä, eikä heistä näkynyt kiire tai hermostuminen. Ainut, mistä moitin, oli sinuttelu. Olen vanhanaikainen ja minun mielestäni ravintolassa kuuluu teititellä.

Tuo sivuhuone, jossa istuimme, ei ollut siisti. Likaisuus ei johtunut sen päiväisestä toiminnasta, vaan se oli kertynyt pidemmän ajan kuluessa - tai mistä minä voin sen varmaksi sanoa? Kun katsoin ulos ikkunasta, siinä roikkui kukka-amppeli, enkä voinut vastustaa kiusausta kysyä tarjoilijaltamme (tein sen mielestäni pilke silmkulmassa) "taitaa teidän hortonomi olla lomalla?" Poikaparka joutui toteamaan, ettei hän tiedä, mikä sellainen on. Auts! Näytin sitten kukkia ja totesin hänelle, että näitä ei ole hoidettu piiiitkään aikaan. Vai mitä sanotte? Tällaisia oli kummassakin ikkunassa. Ei kovin nautittavaa katseltavaa.


Tuosta aitopaikastamme näkyi myös keittiöön. Haastattelin yhtä tyttöä - oliko se nyt viisasta, kun toisella oli muutenkin kädet täynnä työtä ja kova kiire! Kysyin, kuinka paljon henkilökuntaa heillä on. "Kaksi oikeaa kokkia ja yksi apukokki ja 7 muuta". Totesin, että tuolla keittiössä taitaa olla aika kuuma, johon hän vastasi, että ajoittain lämpötila saattaa olla 70 astettakin! Eipä käy kateeksi.

Keittiö näytti tosi pikkuruiselta, eikä se iso voinut ollakaan, kun koko rakennuskin on aika pieni. Ikkuna, josta näkymää tiirailin, oli likainen. Sen takana oli toinen tyttö tiskaamassa ja saatuaan arvattavasti hikisen urakkansa valmiiksi hän ripusti epämääräiset rättinsä narulle kuivumaan. Minä sain siis "ihailtavaksi" heidän rättikokoelmansa.


Vähän väliä näimme ikkunasta, kun joku henkilökunnasta kipaisi pihan poikki ulkovarastosta hakemaan ruokatarvikkeita. Sääli ei ole oikea sana, mutta ymmärrän kyllä oikein hyvin, että työskentelyolosuhteet eivät ole mukavimmat mahdolliset. Kuumaa ja ahdasta nyt ainakin. Vanhat, alunperin täysin toiseen tarkoitukseen rakennetut tilat. Ehkä he jaksavat, kun tietävät, että kesä on lyhyt ja ovat onnekkaita, kun ovat saaneet kesätöitä. Vaikka mistä minä tiedän, kuinka kivaa siellä on työskennellä?!

Ai niin, tällainen huomio jäi vielä mainitsematta: kuunnellessäni ympärilleni huomasin tarjoilijoiden monta kertaa sanovan, että "ei se onnistu". Yksi vanha täti pyysi lasten annosta. Ei, yli 12-vuotiaille ei myydä lasten annosta. Kun kysyin, voinko saada jälkiruoaksi pelkän creme bruleen, en haluaisi jäätelöannosta ollenkaan. Ei, ei se onnistu. Tai no, kyllä kai sen voi jättää pois, mutta hinta on silti sama. On usein pienestä kiinni, miten asian sanoo ja mitä sanavalintaa käyttää. Helpostikin saa välittymään toisenlaisen fiiliksen. "Olen pahoillani, mutta lasten annoksia myydään vain alle 12-vuotiaille. Muuten, miksi se on niin? Jos annos tuodaan pöytään, eikö se ole aivan sama syökö sen lapsi vai aikuinen? Seisovassa pöydässä ymmärrän tuon oikein hyvin.

Saimme ruoka-annoksemme eteemme ja vau! Se oli hyvää!



Ja se opetus
Tämän tarinan tarkoitus ei ole arvostella kyseistä ravintolaa, en ole siihen oikea henkilö. Tai hetkinen, miten niin en ole oikea henkilö? Syön sittenkin nuo sanani. Kuitenkin, jos kysyt tuolla paikkakunnalla hyvää ruokapaikkaa, sinut varmasti ohjataan tänne. Hyvä ruoka on sittenkin tärkeintä, eikö vai onko?

Kerron tämän kaiken siksi, että minä opin tästä. Miltä minun tarjoamani palvelu näyttää asiakkaan silmin? Miten hän kokee varsinaisen palvelun? Entä minkälaisen vaikutelman hän saa oheispalveluista? Nauttiiko asiakas kokonaisuudesta?

Aloin katsella omaa silmäterääni, Pellavasydäntä, toisin silmin. Ja kyllä, kyllä he, kriitiikkoni, ovat oikeassa! Miten minä en ollut huomannut? Vai enkö ollut halunnut huomata? Minun perusteluni asialle on, että olen ollut liian väsynyt, stressaantunut ja kiireinen. Siivoaminen on aivan liian vaivalloista. Osansa on ehkä ollut myös sillä, että tiedän toiminnan loppuvan, joten kannattaako enää? Mikään ei kuitenkaan oikeuta minua viemään asiakkaalta nautintoa, jonka hän voisi kokea asioidessaan siistissa, hyvin järjestetyssä myymälässä, jossa on houkuttelevia tuotteita kauniisti esillä.

Voimaantuminen
Tapahtui se, mihin rakentava kritiikki parhaillaan kykenee. Harmistuin, mutta myös voimaannuin. Tuota sanaa, voimaantuminen, käytetään nykyään aika usein työelämässä,  mutta myös muutoin. Wikipedia mainitsee mm. näin:
Voimaantumisella  tarkoitetaan ihmisten ja ihmisyhteisöjen kykyjen, mahdollisuuksien ja vaikutusvallan lisääntymistä. Voimaantumisessa korostuu oma sisäinen vahvistuminen  ja se, että ihminen kokee olevansa sisäisesti vahva sekä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voimaantumisen seurauksena hän kykenee asettamaan ja saavuttamaan päämääriä, tuntee oman elämänsä olevan hallinnassa sekä itsetuntonsa parantuneen. Lisäksi hänen toiveikkuutensa tulevaisuutta kohtaan kasvaa. Voimaantuminen voidaan määritellä yksilön valintojen ja sosiaalisen ympäristön väliseksi ihannetilaksi.
Tämän viikon olen helteen keskellä - hiki valuen - yrittänyt laittaa paikkoja kuntoon. Huh huh! Vaikka normaalia myyntiä on enää ehkä kaksi viikkoa jäljellä, haluan silti, että meillä näyttää hyvältä! Ehkä enemmänkin itseni vuoksi, voin lopettaa hyvillä mielin - olen tehnyt kaikkeni loppuun saakka.      Mervi

Ps. työhuone ja muut takatilat ovat niin toivottomassa kunnossa, että niihin en puutu. Laitan ehkä lapun "älä katso tänne" tai verhon eteen....



tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kannattaako?

Ei ole fiksua kertoa asiakkaittensa asioita, mutta tämäkin tapaus on sellainen, ettei asiakasta tästä tunnista kukaan muu kuin hän itse ja epäilenpä ettei käy täällä lukemassa.

Kauppiaalle harva asia on yhtä mukavaa, kuin se että asiakas tulee uudelleen. Käsityöläisen (usein huonoa) itsetuntoa kohottaa, kun huomaa, että asiakas on työhön tyytyväinen ja tilaa uudelleen.

Tässä on kyse vakiasiakkaastani, joka tuo aika usein vaatteita korjattavaksi. Arvostan tällaista asennetta - vaatetta ei heitetä roskiin vaan se korjatautetaan, vaikka siitä joutuu maksamaankin. Se huono itsetunto tuli tässäkin esille, sillä minä tietysti ensimmäisenä arvelemaan, että "halvan hinnan vuoksi tuo minulle"....

Nyt asiakas oli ostanut yhdestä nimeltämainitsemattomasta ulkolaisesta halpis-ketjun liikkeestä alushousupakkauksen. Kahdet housut oli maksanut 3,99. Pahaksi onneksi oli käynyt niin, että heti ensimmäisellä pukemiskerralla oli lahkeen kuminauha ratkennut. (Sattumoisin itselleni kävi samaisena aamuna juuri samalla lailla, vaikkei ihan yhtä halvat housut olleetkaan. Muuten oikein ihanissa pöksyissä saumat kiristivät pukiessani ja sitten kuului vain pritsprits...)

Asiakas kysyi hintaa korjaukselle. Kyseessä siis 3cm pätkä ratkennutta saumaa. Tässä yhteydessä nimenomaan mainittiin tuo ostohinta. Ajatuksena varmaankin, että korjaushinnan pitäisi olla jotenkin suhteessa halpaan hintaan. Kerroin asiakkaalle, ettei tuo hommana ole iso, paitsi jos joudun langat vartavasten vaihtamaan.

Minkä hinnan ottaisin? Entä sitten kun olen korjannut tuon yhden kohdan ja huomenna sauma ratkeaa sen vierestä tai toisesta lahkeesta? Vai ompelenko housut uudelleen?

Mitä ajatuksia tämä tapaus sinussa herättää?

Kannattaako halpaa ostaa? Kannattaako korjauttaa? Kannattaako ottaa korjattavakseen? Mikä kannattaa?

Mervi






maanantai 22. heinäkuuta 2013

Mielipaha ohi kiitävästä maisemasta

En tiedä, voiko tätä postaustani kukaan ymmärtää. Yllätyin itsekin miten suuren tunteen voi laukaista nopeasti ohitettu näkymä. Olen jo monet monet kerrat kertonut, että loppuelämäni kuljen kahdella kyynärsauvalla - tai no, hetkittäin voin jättää toisen pois, mutta siitä seuraa loppupäiväksi entistä kovemmat kivut. Lauantaina esimerkiksi tein normaalit putiikin sulkemisrutiinit yhdellä kepillä kulkien (tavaroiden siirtelyä ulkoa sisälle) ja unohdin toisen sinne. En jaksanut lähteä hakemaan, joten ilta oli pakko selvitä yhdellä kepillä. Ehdin jo ilokseni todeta, että "hyvinhän tämä sujuu", mutta lasku tuli maksettavaksi seuraavana aamuna, kun koko kroppa oli kipeä.

Kerroin aikaisemmin myös sen, että sen sijaan, että olisin itkenyt ankeaa tulevaisuuttani, kiteytin koko asian helpompaan aiheeseen: tein surutyötä luopumalla käsilaukuistani. Enää koskaan en kykene käyttämään kymmeniä keräämiäni käsilaukkuja ( halpoja, kirppikseltä) joten asettelin niitä olohuoneen lattialle, surin muutaman päivän ja lähetin kierrätykseen.

Luulen, että tämä asia on vieläkin itkemättä. Ei ole ollut aikaa ja tilaa. Olen sullonut suruni johonkin syvälle sisimpääni. Yleensä voin puhua asiasta täysin asiallisesti vieraillekin ihmisille (tänäänkin teatterilla vessajonossa, kun joku kysyi vointiani) mutta jos kuuntelija on oikein myötätuntoinen, saattaa nousta pala kurkkuun. Ja huomaan niin tapahtuvan myös tätä kirjoittaessani. Välillä tulee mieleeni, että "milloinkahan se suru puhkeaa pintaan?".


Sunnuntaisella retkellämme ajelimme keskellä kauniitten merimaisemien. Näimme kesämökkejä ja keskustelimme erilaisesta suhtautumisestamme mökkeilyyn. Mieheni haluaa viettää aikaa mökillä, mutta siellä pitää olla tekemistä. Minä taas viihdyn paremmin kaupungissa, ainakin yleensä.


Lyökin luotsiasema

Yhtäkkiä etuvasemmalla oli matalalla kallioluodolla sellainen katosmainen huvimaja. Ehdin noteerata puutarhatuolit ja niiden kangaspäälliset. Sitten maisema vaihtui jo toiseen...Minä, joka yleensä ajattelen ääneen, aloin vuodattaa miehelleni pahaa mieltäni, joka tuosta hetkellisestä näkymästä tuli. Voi, saankohan tätä nyt edes kirjoitettua kyyneleiltäni.....? *pitää pienen tauon*

Pyhämaan ajelulla poikkesimme mm. täällä

En koskaan enää elämässäni kykene ITSE järjestämään mitään tarjoilua keittiönpöytää kauemmaksi. En voi koskaan yllättää miestäni hänen tullessaan töistä, että olisin kattanut ruoan tai kahvittelun terassin pöydälle. En ylipäätään voi koskaan KANTAA mitään kaksin käsin. Tulen AINA olemaan toisten avusta riippuvainen. Olenkin oikeastaan jo niinkuin vanha mummo, joka kulkee kumarassa ja toiset auttaa...

Nyyh! Siinäpä tuli taas pieni pala suurta surua lohkaistua. Miten syödään iso norsu? Pala kerrallaan. Mervi.



Oman pihan kukkia
Eikös nämäkin ole vähän niinkuin surukukkia, vaikkeivät kalloja olekaan? Jos oikein heittäytyisi traagilliseksi...

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Kiva sunnuntai

Jos kukaan eikä mikään herätä, tämä tyttö nukkuu aamuisin klo 11 asti. Tänään lähdimme puolen päivän jälkeen kohti Pyhämaan Suviteatteria. Tällainen oli alkuasetelma:


Tämä pikkukylän nuorisoseura on todella satsannut näihin kesäteatteriesityksiin. Paikalle on rakennettu hienot katetut katsomot. (Istuminen ei ollut kylläkään kovin mukavaa kovilla, matalilla penkeillä ilman selkänojaa.) Mukavuutta lisäsi äänentoisto, jokaisella esiintyjällä oli mikrofoni. Lipunmyynti ja kahvitus sujuivat sutjakkaasti, vaikka väkeä oli joka paikka täynnänsä. Etukäteen oli voinut varata kahvituksen sisätiloissa ja lipunmyynnistä saattoi ostaa kahviliput, joten siellä ei enää tarvinnut rahaa käsitellä. Kaikki oli mielestäni esimerkillisesti järjestetty. Esitys kesti kokonaiset kolme tuntia ja väliajalla joimme pullakahvit.

Näytelmä Tuntematon Potilas kertoi mielisairaalan osastosta, sen hoitajista, potilaista ja johtokunnasta. Yhtenä teemana oli virkkaaminen, mikä tapahtui Pellavasydämestä hankituilla kunnon värikkäillä virkkuukoukuilla!

Näytelmä oli hupaisa, me tykkäsimme molemmat, mieheni ja minä. Hauskaa ja hölmöä, muttei liiaksi.

Lähdimme etsimään Kauko Isotuvan kotiseutumuseota, josta olin kuullut kehuja. Netistä ei löytynyt yhteystietoja, joten kyselimme paikallisilta ajo-ohjeita. Aika lähelle osuimme, mutta taas tarvittiin ihanaisen Pirkon apua. Pirkko agiteerasi autoonsa porukan, josta yksi osasi tien. Museo on yksityinen, eikä sinne ole minkäänlaista opastusta ja sinne on aivan mahdotonta osata. Mutta miten upea paikka se onkaan! Otin paljon kuvia, mutta en muistanut kysyä lupaa niitten julkaisuun, joten sitä odotellessa kerron vain muutaman ulkokuvan verran.




Pariskunnalla on huvila meren äärellä ja tuohon ihanaan maastoon Kauko Isotupa on siirtänyt (niin ymmärsin) vanhoja rakennuksia sinne tänne. Jokaisessa on oma miljöönsä, yhdessä kalastukseen, toisessa hylkeenpyyntiin liittyvää välineistöä. On emännän ja isännän tupa, kansanparantajan tupa, leipomo ja myymälä ( jota isäntä kutsui leikkisästi Pellavasydämeksi, siellä oli pellavatuotteita "myynnissä" )... Kaikki oli siistiä ja tavarat lähestulkoon täydellisesti varustettu nimilapuin, jotka oli yleensä kirjoitettu paikallismurteella. 

 
Noissa ihastuttavissa rakennuksissa oli tosi pienet ovet ja korkeat kynnykset, joten joka ovesta minä en päässyt sisään ollenkaan. Samoin oli tupia toisessa kerroksessa, vähän hankalien portaiden päässä. Ystävällinen seuralaisemme kuvasi niissä olevat nurkat minulle, joten olen voinut kotona "nähdä" myös noihin hankaliin paikkoihin. 

Tässä museossa ei ole aukioloaikoja, eikä pääsymaksua. Soittamalla omistajalle etukäteen voi varmistua siitä, että he ovat paikalla ja pyydettäessä saa myös opastuksen. Siihen menee kylläkin kuulemma koko päivä, sen verran puhelias on isäntä, tavaraa paljon ja tietysti mielenkiintoisia tarinoita. Minulle siellä oli paljon paljon aivan ennennäkemättömiä tavaroita, mutta muut porukastamme, kun ovat paikallisia ja Pirkkokin saaressa kasvanut, tiesivät kyllä paljon enemmän kaikista ihmeellisyyksistä.

Pois lähtiessäni ihmettelin, että joku ihminen on niin ystävällinen, että haluaa päästää vieraita ihmisiä ilmaiseksi tutustumaan upeaan elämäntyöhönsä. Tai harrastushan se hänelle on ollut. Kuulemma viiden vuosikymmenen ajan hän on tavaroita koonnut. Osa niistä on aivan uniikkeja, harvinaisuuksia, joita ei muualla tule vastaan ja onhan niihin joutunut rahaakin sijoittamaan.

Suosittelen lämpimästi poikkeamaan tuossa paikallista elämänmenoa kuvaavassa museomiljöössä, jos vain noilla seuduiilla liikkuu.

Taas oli mukava irrottautuminen arjesta, eikä tarvinnut paljon satsata aikaa eikä rahaa. Yrittäjän harvinaista onnea!

Mervi

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kustavissa nautiskelemassa ja vähän oppimassakin

Tämä kesä näyttääkin poikkeuksellisen kulttuuripitoiselta. Yleensä katsastan kesäteatterimainokset toteamalla "tuonnekin olisi kiva mennä", mutta nyt olen myös toteuttanut nuo toiveeni. Kävimme jo aiemmin katsomassa Lentävän Lokin "Päin perhettä" ja tällä viikolla suuntasimme Kustaviin. Huomenna menemme katsomaan Pyhämaan Suviteatterin esittämän näytelmän Tuntematon Potilas. Siellä on menossa viimeiset näytökset, joten hopi hopi...

Mieheni oli talvella saanut liput Kustavin Volter Kilpi-viikolle johonkin ohjelmaan. Minä sain valita ja lopputulokseksi valikoitui Kyläilijät: Sillankorvan emäntä. Volter Kilpi - viikko jatkuu vielä sunnuntaihin asti, joten sinnekin ehtii vielä. Lisää kirjallisuusviikon asioita löydät tästä.

Monet teistä varmaan muistavatkin, että mieheni Aarre on Kustavista kotoisin, joten ne maisemat ovat hänelle kotoisat ja minäkin siellä muutaman kerran käynyt, mutta huomattavasti viileämmin suhtaudun seutuun. En kovasti pidä merestä, valitsisin mieluummin järven, mutta menetteleehän nuo maisemat. Taas kävi niin, että kamerasta loppui akku ja ehdin kuvata vain jotain mitäänsanomatonta alkumatkasta.

Kustavin Tuulentupa, ei selvinnyt tuo 100 vuotta


Ohjelmaa oli eri puolilla Kustavia - näyttämön pystytystä
Alkajaisiksi kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa. Kylläpä oli hyvää ruokaa! En halunnut sotkea puseroani, joten suojauduin "ruokalistalta" rinnuksilla näin: 

Onpa ryppyinen naama, vaikka niin oli maukasta!


Meille jäi paljon aikaa ennen illan näytöstä, joten kävimme katsastamassa Lootholmassa. Näytinkin jo aiemmin tämän kuvan 70-luvulta ja olisi tehnyt mieli otattaa vastaava kuva nyt, mutten jaksanut nousta autosta, plääh.

Lootholman entisen maatilan entinen päärakennus

 Koko Lootholman aluetta voisi kuvailla sanalla ankeaa. Heinäkuun puolivälissä, Kustavissa vuoden tapahtuma ja väkeä leirintäalueella oli vain kourallinen. Muutama teltta, puolenkymmentä asuntovaunua tai -autoa ja yksi rollaattorilla kulkeva mummo. Laajat alueet täysin hyödyntämättä, paikat ränsistyneet ja lohduttoman näköiset.
 Jatkoimme matkaa lossilla Etelä-Vartsalaan kotiseutumuseolle. Lossille mennessä muistelin aikaa 35 vuotta sitten, jolloin Kustaviin ei ollut vielä rakennettu siltaa, vaan mentiin sekin väli lossilla. Olin 17-vuotias lukiolainen, kihloissa Aarren kanssa ja tunnelma tiivis, kun autossa odotettiin lossin saapumista. Vain muistoissa sain sen tunteen takaisin, nyyh. Ei ymmärtänyt matkaseuralaiseni vihjauksiani edes yhdestä pususta. Jotkut asiat, hetket ja tunnelmat - jopa sanotut sanat - jäävät mieleen ja palautuvat, kun paikka on sama. Paitsi, että miehet on tehty erilailla. Ilmeisesti.

Vaikka jonoa näytti pitkästikin olevan, pääsimme ensimmäiseen lastaukseen mukaan.


Vartsalan vanha koulu
Vaikka meillä olisi ollut aikaa, olimme kuitenkin huonoon aikaan liikkeellä, sillä kaikki paikat sulkeutuivat meidän edellämme. Olisin halunnut piipahtaa tässä Vartsalan vanhassa koulussa. Siellä on ainakin kynttilätehdas ja ehkä olisi ollut jotain muutakin kiinnostavaa...?

Tähän sitten loppui akku. En saanut kuvaa kotiseutumuseolta, en näytelmästä, en maisemista tai mistään muustakaan. Näytelmä ei ollut hauska siinä mielessä, että olisi naurettu (kesäteatterilta toivon makeita nauruja) mutta jollain tapaa se oli vaikuttava. Näyttelijöitä oli vain kolme ja he vaihtoivat rooleja siinä meidän silmiemme edessä, vain muutamaa tarkoin harkittua vaatekappaletta vaihtamalla. Huvittavinta oli piian roolivaihdos isännäksi - se kävi "käden käänteessä" ja yllätti joka kerta katsojat. Tämän kummemmin en näytelmää kykene arvioimaan. En käsittänyt, mitä siinä loppukohtauksessa tapahtui, mutta haittaaks se?

Otsikossa mainitsen oppimisesta, mutta siitä kerron toisen kerran. Jos muistan. Mervi.