seuraa sähköpostitse

lauantai 18. tammikuuta 2014

Pahinta taisi olla oman hallinnan menettäminen

Tiedän kokemuksesta, mitä leikkauksessa tapahtuu, kun olen kaikenkaikkiaan ollut 16 :ssa leikkauksessa. Aikuisiällä niistä on tehty 9. Osaan jo käyttäytyä, tiedän, että vähimmällä pääsee, kun tottelee kaikessa henkilökuntaa. Fysioterapeutit on kaikkein eniten tottelemista vaativia.

Kyllä kotiinlähdössä jo voi hymyillä
Menin aamulla Tyksiin klo 6:45 ja odottelin leikkausta puoleen päivään. Onneksi sain ajan kulumaan nukkumalla, sillä edellisenä yönä valvoin tahallani ja nukuin vain yhden tunnin. Tiesin, että unta tulen kaipaamaan. Joka välissä jouduin odottelemaan, myös leikkaussalin ovella. Edellisen jäljiltä piti ensin siivota leikkaussali.

Siinä odotellessani sain inhottavia suonenvetoja sääreen. Mites niitä hoidat, kun et pääse ylös. Käskettiin jo nousta leikkauspöydälle ja minä sanon, etten pysty, kun on niin hurja suonenveto jalassa. Yksi hoitajista katsoo minua silmiin ja ihmettelee: "Miten sinä kuvittelet, että tämä leikkaus pysytyään tekemään, jos et sinä tuohon pöydälle aio nousta!". Kivat sanat siinä vaiheessa. Niinkuin olisin itse sen hankaluuden tuohon tilannut...

Sanoisin, että kaikkein ikävin muisto jäi juuri tästä ja sitä seuraavasta hetkestä. Kenelläkään ei ollut ratkaisua, kunnes tuli mieshoitaja ruisku kädessä: "Kyllä minulla täällä on lääkettä, jolla suonenveto saadaan loppumaan." Sen jälkeen aloin etääntyä tästä todellisuudesta. SE oli inhottavaa. Näin ja kuulin, pystyin liikuttamaan itseäni, mutta taju oli osittain jossain muualla. SE ajatus, että tässä meni jokin vikaan, ei sen tältä kuulu tuntua. Nyt tämä ei ole enää minun hallinnassani, se on menoa nyyyyyt.... Mutta onneksi sitten alkoi nirvana. Lonkkaleikkaukset tehdään aina puudutuksessa, joten tämä oli siinä mielessä uutta. Heräämössä meni hetki ja olin kuulemma erittäin paljon pahoinvoiva. Sitten kuuden maissa takaisin osastolle, jonne oli jo tullut vieruskaverikin.

Sain erinomaista hoitoa. Hoitajat olivat kaikki ystävällisiä ja pienimmätkin toiveet toteutettiin. Paitsi yksi sairaala-apulainen. Tässä uudessa sairaalassa oli vaihdettu sängyt uusiin, mutta patjat olivat vanhat, joten ne eivät sopineet yhteen. Patja valui jalkopäästä ulos. Piti silloin tällöin pyytää joku sitä nostamaan. Tällä kertaa pyysin tätä sairaala-apulaista. Hän ei liikahtanutkaan, eikä sanonut mitään, joten totesin: "Ei kuulu toimenkuvaan vai?" Juu ei, eikä hän kuulemma sitä yksin ehkä saisikaan. Tulee sitten petaamaan, kun olen lähtenyt. No, ei se mitään, seuraava sairaanhoitaja kyllä kohensi patjan.

Kaksi yötä kun olin ollut sairaalassa, tohtorit olisivat laittaneet kotiin. Vasta illemmalla osasin laittaa hanttiin kun arvelin, etten vielä selviä kotona. Yksikin päivä tekee kummia, seuraavana aamuna oli olo jo aivan toinen. Toipuminen oli edennyt niin, että uskalsin ajatella kotiin lähtöä. Sekin on jännä juttu, että kun on paperit annettu, sinua ei tavallaan enää sairaalassa ole - kukaan ei enää tee mitään hyväksesi. Ei edes lämpöä enää mitattu, vaikka pyysin. Pienessä lämmössä vaan kotiin. Kukahan sitä tarkkailee?

Sairaala on mielenkiintoinen oma maailmansa, jos on sen verran kunnossa, että pystyy tarkkailemaan. Niin mielelläni istuisin päiväsalissa ja kuuntelisin erilaisten ihmisten erilaista suhtautumista sairastamiseen, hoitamiseen. Toisilla on isoja vaikeuksia SUOSTUA hoidettavaksi. Pelkkä hoitajien patistus ylösnoususta ja kävelemisestä on jollekin hirvittävä ihmisarvonloukkaus - pakotetaan tekemään jotain, mitä en tahdo!

Tohtorit olivat kiireisiä kierroillaan. Nyt näytti siltä, että suurin asia oli saada minut äkkiä pois. Kukaan ei kertonut, mitä leikkauksessa tehtiin (no en ehtinyt kyllä paljon kyselläkään) kukaan heistä ei oikeasti kuunnellut, mitä olisin halunnut kertoa senhetkisestä olostani. Olen tähän niin tottunut, että sitten vaan olin ja ajattelin, että kai sitten puhuttaisiin, jos jotain olisi vialla. Ja uskallan kyllä kysyä ja sanoa, jos joku oikeasti kovasti mietityttää.

Niinkuin sille leikkaussalihoitajalle olisi tehnyt mieli sanoa (keksin nämä aina vasta liian myöhään): "Koko tämä leikkaussalikoneisto, nämä laitteet, te henkilökuntana olette täällä vain minua ja meitä potilaita varten. Teitä ei olisi, jos meitä ei olisi. Kannattaa työskennellä ja hoitaa potilaita sillä ajatuksella."

Neuvon aina toisiakin, että lääkärit ovat sinua varten, ei toisinpäin. PITÄÄ USKALTAA kysyä, pitää vaatia vastauksia, kysyä uudestaan, jos ei heti selviä jne.

Näiden kokemieni asioiden jälkeen on kiva olla kotona ja odotella lopullista tervehtymistä
- kivut
- epämukavuus
  *:ikävä maata selällään tekemättä mitään, ristiselkä särkee eikä aika kulu
  * mahdollisesti ikävä vierustoveri (ei ollut nyt) joka valittaa kaikenaikaa ja kaikesta, kuorsaa tai muuten     ääntelehtii ikäviä, puhuu kaikenaikaa tai ei puhu ollenkaan jne...
  * kuuma tai kylmä huone, kova tai liian pehmeä patja, hurinoita, surinoita
- huoli ja epävarmuus: entä jos tämä lämpö muuttuukin keuhkokuumeeksi, entä jos ne ei kerrokaan, mitä leikkauksessa löytyi, entä jos jos...
- liian vilkas mielikuvitus: varmaan joudutaan leikkaamaan uudestaan, minusta tuntuu, että....
- epäystävällinen tai ammattitaidoton hoitohenkilökunta
- suoranaiset virheet hoidossa

jaa-ah, en viitsikään jatkaa luetteloa, totean vain, että kiva, kun se keikka on ohi.
Nyt on aurinkoinen, kirpakka sää ulkona (näköjään), lääkkeillä kivut hallinnassa ja eteenpäin mennään, sanoi mummo lumessa!

Mervi


3 kommenttia:

  1. Hei Mervi!
    Onneksi olkoon, selvisit hyvin leikkauksesta! Yritä nyt taas kestää se pitkä toipumisaika. Onneksi silloin voi ihan hyvällä omatunnolla vaan loikoilla, katsoa telkkaria ja surffailla netissä:)
    Leikkaus- ja sairaalakokemuksesi oli mielenkiintoinen. Mitä tarkoitit että leikkaukset tehdään puudutuksessa? Eikö ne normaalisti nukuta potilasta niin suuressa leikkauksessa? Kyselen tätä että voin kertoa lääkärilleni täällä USAssa miten Suomessa tehdään. Huh, huh mitä juttua sairaanhoitajalta tulikaan, ja käskivätkö itse kiipeämään leikkauspöydälle? Ei siis voi olla totta!

    Eikä lääkäri selittänyt mitään miten leikkaus meni? Huh, huh taas. Mun täytyy kyllä sanoa että täällä sairaalaan meno maksaa maltaita mutta ei täällä kukaan uskalla kohdella sinua, potilasta, mitenkään huonosti. Se on potkut kun ihmiset valittaa. Mun syksyinen lonkkaleikkaus oli aika iso leikkaus koska edellinen oli n.s. Non-union eikä ollut parantunut ollenkaan (vaikka sillä 7 kuukautta kävelinkinpelkkien ruuvien varassa kunnes yksi niistä petti syksyllä). Mun sairaalareissu alkoi niin että anestesialääkäri jutteli nätisti mun kanssa että mitä meinaa muhun laittaa, oma leikkaava lääkäri tuli juttelemaan ja merkkaamaan tussilla leikattavan kintun (täällä kun on joskus vääriä raajoja leikattu) ja sairaanhoitajat laittoivat tippa (käden päällinen ensi puudutettiin ettei tipan asettaminen satu! Sattuvia tippojakin olen saanut Suomessa). Sitten antoivat jotain kivaa lääkettä jo ennen leikkaukseen menoa ettei tarvitse tietää mistään mitään. Kun heräsin olin ihmeen hyvässä kunnossa vaikkakin muisti ei ihan pelannut kun en muistanut kun kaverit olivat käyneet moikkaamassa. Lääkärikin kävi kaikkina päivinä tarkistamassa ja juttelemassa ja näyttämässä röntgenkuvia Iphonellaan. Seuraavana päivänä olo oli kuitenkin kuin jyrän alle olisi jäänyt; paha olo ja ihan väsähtänyt. Kolmen päivän päästä todettiin että pitää antaa lisää verta (sitä oli ilmeisesti valunut hukkaan niin että anemia yllätti). Mutta sen saanti auttoi ja jo seuraavana päivänä pystyin jo lähtemään kotiin.
    Tämän kertomuksen tarkoitus oli verrata hiukan siellä ja täällä olevia sairaalatoimenpiteitä. Vähän on erillaista, mutta pääasia on että ne tuottavat halutun tuloksen. Minä vielä vähän odottelen tulosta, olen vieläkin kahdella kepillä mutta nyt saan sentään vähän laittaa painoa jalalle:)
    Hyvää sairaslomaa sinulle ja toivottavasti lonkkasi paranee pian ja hyvin.

    Terveisin täältä Rapakon takaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos viestistäsi ja omasta kokemuksestasi! Tämä ei siis ollut lonkkaleikkaus ja tapahtui todellakin nukutuksessa, kun taas lonkkaleikkaukset tehdään selkäydinpuudutuksessa, jolloin koko alaruumis on "pois pelistä". Silloin saatan olla hereillä ja kuulla kaiken sahaamisen ja hakkaamisen tai nukuksissa, miten itse tai anestesialääkäri valitsee.

      Yleensä olen saanut esilääkityksen, mutta nyt sitä ei annettu. Ilmeisesti ei olisi tarvinnut itse nousta pöydälle, ellen olisi joutunut seisoskelemaan sen suonenvedon takia.

      Kyllä, on minultakin kerran meinattu leikata väärä lonkka, sali oli varusteltu väärälle puolelle, mutta onneksi tuli ilmi ajoissa. Lonkkaleikkauksessa olen aina saanut tarkan kuvauksen tehdyistä toimenpiteistä, mutta nyt ei mitään - ehkä ei ollut mitään kerrottavaa. Toisaalta jäi hyvä mielikuva, sillä leikkausta suunnitellessa kävin lääkärillä, joka kyllä selitti kaikki hyvin ja kiirehtimättä. Nämä kierrolla olevat taisivat olla niin isoja pomoja, että heillä oli vain kiire.

      Oli muuten hassu tunne, kun aina liikkeelle lähtiessä muisti että ollaan lonkkaleikkauksessa ja yritti välttää varaamista. Sitten muisti etteihän se ollutkaan tällä kertaa ongelma!

      Toivotan oikein hyvää parantumista sinulle! Muista jumpata ja tehdä kaikki juuri ohjeiden mukaan....

      Poista
    2. Morjens vielä!
      Kuullostaa kamalalta että pitää kuunnella kun ne sahaa ja nikkaroi luita! Mä en kyllä kestäisi sitä, tehköön mitä tekevät kunhan mä en ole tietoinen siitä:) Paranemisia sinulle sinne myös!

      Poista