keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Miten tulkitsen lääkärin vastauksen?

Nyt toistan itseäni, mutta mukana on varmaan lukijoita, jotka eivät ole taustoistani tietoisia. Olin noin vuoden vanha, kun lonkkavikani huomattiin. Kun kunnanlääkäri vihdoin uskoi, että kyseessä ei ole ohimenevä ongelma, hän kirjoitti lähetteen Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Sieltä taas lähettivät Helsinkiin, silloiselta nimeltään Invalidisäätiölle. Siitä asti olen ollut siellä hoidossa. Vaikka asuimme eri puolilla Suomea, aina sain lähetteen Invalidisäätiölle, joka on sittemmin muuttanut nimensä Ortoniksi.  Ortonissa on  minulle tehty aikuisena 4 keinonivel-leikkausta.

Kun muutimme 2001 Uuteenkaupunkiin, systeemi muuttui. En enää pääsytkään Ortoniin, vaan Tyks haluaa tehdä leikkaukset itse. En antanut heti periksi, muttei auttanut vaatimuksetkaan. Tyksissä on nyt tehty 3 keinonivel-leikkausta, jotka kaikki ovat epäonnistuneet. Olen tehnyt potilasvahinkoilmoituksen, johon olen saanut myönteisen päätöksen. Pari päivää sitten siitä tuli muistutus, että pitää vihdoin lähettää lisätiedot. Muutoin päätös raukeaa.

Sitten tähän päivään. Tyksiin on varattu kesäkuun alkuun leikkaus, jossa laitetaan vasempaan lonkkaan 5. lonkkanivel. Nyt olen alkanut epäröidä sitä, haluanko Tyksiin. Tämän vuoden alusta tuli voimaan laki, jonka mukaan potilaalla on oikeus valita hoitopaikkansa. Tämä koskee, ei pelkästään terveyskeskustasoa, vaan myös erikoissairaanhoitoa.

Päätöksenteon tueksi lähetin sähköpostia Tyksin lääkärille. Halusin tietää, mikä tilanne heillä on näiden uusien lonkan keinonivelten suhteen. Kysyin, paljonko heillä on kokemusta ko. proteesien laittamisesta. Kaksi vuotta sitten minulle sanottiin, että niitä ei ole heillä vielä laitettu. Kyseessä siis uusi custom made keinonivel, joka on huippukäsityötä.

Tällaisen vastauksen sain.

Eihän niistä kenelläkään Suomessa ole hyvää kokemusta. Sellaisia laitetaan ehkä 3-5 kappaletta vuosittain koko maassa ja nekin jakautuvat eri sairaaloille. Hyvää siinä on se, että se lantio-osa muotoillaan täysin sinun lantioosi sopivaksi. Jopa ruuvien suunnat suunnitellaan sinun lantioosi sopiviksi. Eli toisin sanoen se custom made lantio-osa istuu täydellisesti sinun lantioosi ja tekee siten sen laitonkin leikkauksessa paljon helpommaksi. Normaalistihan me yritämme lisäpaloja sovittaa lantio-osaan ja muokata niitä itse lantioon sopiviksi. Joskus taas joudumme muokkaamaan lantiota lisäpaloille sopivaksi. Perinteinen leikkaaminen on paljon haastavampaa. Syy, miksi emme aina käytä näitä custom made lantio-osia on niiden hinta. Ne ovat julmetun kalliita. Hinnat ovat tilanteesta riippuen 8000-15000 euroa.

Luulenpa, että tuo ensimmäinen lause on vähän huonosti muotoiltu. En usko, että lääkäri tarkoitti, ettei kellään olisi hyviä kokemuksia, vaan ettei kellään ole paljon kokemusta... 


Miten sinä tulkitset tuon vastauksen? Onko siellä kokemusta vai ei? 

mervi


maanantai 28. huhtikuuta 2014

Nyt alkaa kiukuttaa!

Kohta musta tulee häijy akka.

Jokaikinen hoitaja, jonka olen tänään nähnyt, on patistanut liikkeelle. Ja juuri tänään, kun olen aamusta asti ollut omatoiminen: tein aamupesut aivan itse ja kykenin hommiin, joihin aikaisemmin on tarvittu hoitajaa. Tottahan minä sen ymmärrän, että minun parastani ajattelevat, mutta kohtuus kaikessa.

Ei muuten ole kivaa kellään, kun mulla alkaa keittää! Ja jos tämä jatkuva "painostus" jatkuu, se on ainakin lähellä. Tähän asti on kehuttu kuin pientä lasta, kun olen jonkin edistysaskeleen ottanut, mutta nytkö ei enää mikään riitä? 

Ylläolevan kirjoitin eilen illalla - toivottavasti tämä päivä sujuu paremmin. Alku ei kylläkään ollut hyvä. Oksensin aamupalan. Yritin väkisin syödä viilin ja otin lääkkeet pahanmakuisen maidon kanssa. Vastenmielisyydestäkö sitten johtui, ettei pysynyt sisällä. Aamupalat on koko ajan ollut haasteellisia, kun aina tarjotaan jugurttia ja viiliä ja niitä en pysty syömään, kun alkavat närästää. Puuroa en ole koskaan halunnut syödä. Tämä liittyy sairaalaan. Äitini on vahvistanut kokemukseni. Makaan sängyssä. Hoitaja tuo metallikipossa mannapuuroa. Pitää nenästä kiinni ja syöttää väkisin. Ei ihme, että mannapuuroa en suosiolla syö.

Mervi

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Hetken alakulo

Olen saanut ihania kommentteja, joissa ihmetellään positiivisuuttani. Kyllä, etupäässä olen kyennyt sinnittelemään iloisella mielellä - ehkä se sitten on perusluonteenpiirteeni. Vaikka tilanne on epävarma ja epämiellyttävää oloa on riittänyt, vaikka lähes kivuttomana olenkin ollut, vain kerran sain epätoivokohtauksen.

Se oli ihan alussa ja tapahtui yöllä. Oli paha olla eikä mitkään omat konstit auttaneet. Hoitajatkaan eivät osanneet tehdä mitään. Vaikka jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä sainkin jonkun rauhoittavan, koska nukahdin melko pian.


Yleensä juttelen ystävällisesti ja iloisesti hoitajien kanssa, eikäpähän ole syytäkään muuhun. Sensijaan muihin potilaisiin en jostain syystä osaa asennoitua. Tykkään oikein paljon vanhuksista ja mielelläni keskustelen heidän kanssaan. Tämä on terveyskeskuksen vuodeosasto, joten vanhuksia on varmaankin suurin osa.  

Olen etupäässä ollut "omassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni" koska en ole päässyt liikkeelle eikä minulla ole huoneessa muita. Nyt kun vointini on kohentunut, alkaa ilmeisesti näkyä osaston kuntouttava työote, kun minuakin aletaan patistaa liikkeelle. Noh, käskystä menin äsken päiväsaliin syömään toisten mummojen ja paappojen kanssa. Yksi pappa ei saanut itse jakkua päälle ja pyysi apua toiselta papalta, joka ei kuitenkaan voinut auttaa. Oli aivan luonnollista tarjota apuani ja niin pappa sai lämmintä ylleen.

Huomasin kuitenkin siinä syödessäni, että jonkunlainen alakulo meinasi tunkea tajuntaani. En osaa selittää sitä, mutta totesin, että mieluummin olisin täällä omissa oloissani. Sitten oli ihan pakko lähteä pois, kun viereiseen vessaan kutsuttiin hoitaja ja kaikki ko. toimintoon kuuluvat keskustelut ja äänet kuuluivat. Ruokahalu meni.


Ymmärrän, että tilanne olisi aivan toinen, jos olisin ikäisteni joukossa ja ehkä vaivatkin olisivat edes samantyyppisiä.


Mervi

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Itsenäiseksi opettelua

Iso askel on otettu kohti itsenäisyyttä. Television paikkaa muuttamalla saatiin mahtumaan pyörätuoli sängyn viereen. Nyt pääsen ihan itse siirtymään sängystä pyörötuoliin ja päinvastoin. En enää tarvitse hoitajaa vessareissuille. Voisin lähteä lenkille vaikka kanttiiniin tai uloskin. Sitä en kylläkään vielä uskalla yksin tehdä, sillä en ole varma, kuinka kauas/kauan jaksan itse kelata.  

Kotoa pitäisi tuottaa joku kiva vaate, minkä laittaisi peittämään tätä järkyttävää sairaala-asua. En ikimaailmassa kehtaisi normaalioloissa tällaisissa roiteissa kulkea kenenkään nähden! 

Jos nyt oikein osaan ilman allakkaa  laskea, niin antibiootin tiputtamisen loppumiseen on 11 päivää aikaa. Käsittääkseni voisin sitten päästä kotiin. Jos haavan vuotaminen ei ole siihen mennessä loppunut tilanne on toinen. Mutta siis toivoa on. Alunperinhän luulin, että joudun olemaan täällä kesäkuiseen leikkaukseen asti.....Tänään oli kiva iltapäivä, kun kävi vieras toisensa perään: yksi lähti, niin toinen tuli. Virkistävää. Kaikkein eniten kylläkin odotan miestäni, eikä se johdu pelkästään tuomastaan homejuustosta. 

mervi




perjantai 25. huhtikuuta 2014

Turhaan pelkäsin

Tänään oli heti aamulla hammaslääkäri. Pelkäsin stä koko viikon, niinkuin yleensäkin. Nyt oli vielä lisähuolena se, että miten pääsen siirtymään hammaslääkärin tuoliin.  

Röntgenkuva saatiin otettua pyörätuolissa. Lohjenneen hampaan korjausta varten piti kuitenkin siirtyä tuoliin ja se tapahtui ihan mallikkaasti. Muuta korjattavaa ei ollutkaan. Hammas puudutettiin ja sen vaikutusta odotellessa hammaslääkäri poisti hammaskivet. Yhtään ei sattunut, mutta ikävä olo tulee jo niistä äänistä. Poispääsy tuolista aiheutti vähän miettimistä, mutta kekseliäisyydellä siitäkin selvittiin. Hoitaja istui nojalliseen tuoliin pitääkseen sitä paikallaan ja näin sain tuen nousta ylös.

Nyt on kalusto kunnossa ja saan todistuksen leikkausta varten. Yksi huoli vähemmän.

Mervi

torstai 24. huhtikuuta 2014

Eikä!

Tänään taas lääkäri kävi katsomassa leikkaushaavaa, kun se aina vaan erittää. Haava on siisti, eikä erite ole märkäistä, vaan kirkasta kudosnestettä. Ihmeteltyään asiaa lääkäri lupasi konsultoida ortopedia. Tämä olikin arvellut, että kyseessä on nivelkapselista tuleva erite. Sille ei voi tehdä mitään, mutta antibioottisuoja pitää olla niin kauan, kun haava erittää. Loppukoon siis pian, ettei kotiinpääsyni se takia lykkäänny! Tänään otettiin katetri pois, joten nyt on "juostava" vessassa. Hyvä niin. Alkaa elämä normalisoitua. Pah.   
  

Ai niin - kerroinkos jo, että eilen oli punnitus? Nukuin vielä yöunta, kun hoitaja rämisteli puntarituolin kanssa sängyn viereen. Viikossa oli taas paino tippunut, nyt 1.1 kg. Tässä kuva tuolista 

mervi

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kosketusta kylliksi - eikä kuitenkaan tarpeeksi

Nautin parturissa käynnistä, samoin jalkahoidosta. Manikyyrit ja kasvohoidot olisi myös ihania. Tiedän ihmisiä, jotka eivät pidä näistä. Minä nautin  toisen ihmisen kosketuksesta.
Ihanaa, kun joku hoitaa!
Hoitamiseni täällä sairaalassa on luonnollisestikin toisella tavalla iholle tulevaa. Nyt olen jo hitusen itsenäisempi, mutta vieläkin minuun "käydään käsiksi". Huono ilmaisu, mutta yhtään parempi ei olisi "kosketellaan". 

Jalat nostetaan sänkyyn, jalat rasvataan. Haava puhdistetaan, suojataan ja sitä tarkkaillaan. Vatsan läskeihin tartutaan, kun on napapiikin aika. Mitataan verenpainetta, otetaan verikokeita (yleensä aamulla, kun en ole vielä herännytkään). Kylvetetään. Pestään ja pyyhitään. Kuusi kertaa päivässä kaulassani olevan kanyylin kautta laitetaan antibiootti. Ensin se laitetaan tippumaan ja ehkä tunnin päästä käydään ottamassa pois. Yöllä se tapahtuu niin, että minä nukun, enkä tiedä mitään niistä neljästä käynnista, kun joku käy kaulallani.  

Sen lisäksi, että hoitajat ovat näin kiinnostuneita kehostani, myös omat ajatukseni pyörivät aamusta iltaan "oman navan ympärillä". Sattuuko, kutiaako, onko parantunut?

Kaikesta tästä saamastani huomiosta huolimatta, joka päivä, kun mieheni tulee käymään, iskee halipula. Ota syliin, pidä kädestä!   mervi



tiistai 22. huhtikuuta 2014

Loppuelämä pyörätuolissa?

Lukijani kyseli kommentissaan, että olisiko se niin kamala, jos joutuisi loppuelämän kulkemaan pyörätuolissa. Olen tämän kysymyksen jo käsitellyt omalla kohdallani. TIEDÄN, että lähitulevaisuudessa se on kohtaloni ajoittain, eli aina leikkausten yhteydessä. Kukaan ei voi arvata, mitä kesäkuinen leikkaus tuo tullessaan, mutta kyllä lääkärit ovat sitä mieltä, että vielä nousen kävelemään - yhdellä tai kahdella kepillä.   

Tulevaisuudessa, niin pian kun se on mahdollista, tulee eteen toisen jalan polven protetisointi ja mahdollisesti myös lonkan keinonivelen uusiminen. Näistä en varmaankaan selviä ilman pyörätuolia.  

Koko ajan pidän mielessä, että pyörätuoli tulee olemaan minun kulkupelini. Nyt, kun suunnittelemme uutta kotia, otamme sen kaikessa huomioon. Liikkeen käytävillä pitää pystyä liikkumaan pyörätuolilla. Toinen kerros on vain muiden käytössä, sinne minulla ei tod.näk. ole mitään asiaa. Ovien leveydet, väljyys ym on huomioitava, että pyörätuolilla pääsee kääntymään ja myös niin, että mahdollinen avustaja mahtuu työskentelemään.  Mielestäni jokaista kotia rakennettaessa kannattaisi enemmän kiinnittää tällaisiin asioihin huomiota - ainakin, jos kodista suunnitellaan loppuelämän kotia. Sen sijaan nyt on muotia rakuntaa huoneet eri tasoihin, muutama porras sinne ja tänne....niissäpä on kipeillä polvilla kiva jumpata. 

Eli - ei, se ei olisi minulle maailmanloppu, jos pyörätuoliin jotuisin. Itse asiassa nykyäänkin se tuntuu joskus helpotukselta: istuen liikkuminen ei satu niinkuin kipeillä jaloilla käveleminen. Varsinkin, jos joku työntää, eikä tarvitse itse kelata!    mervi



maanantai 21. huhtikuuta 2014

Ajatukset jumittaa

Miten voi ihmisen ajatukset jumiutua neljän seinän sisään? Mulle on nyt käynyt niin. Aikaa olisi, ei ole kipuja ja voisi suunnitella vaikka mitä tai antaa unelmien kukkia, mutta ei, näitä samoja sängyn ympärille keskittyneitä ajatuksia pyörittelen.



Tänään olen miettinyt sitä, miten pärjään kotona. Suunnittelen liikkumistani yksityiskohtaisesti, mistä pidän kiinni, missä järjestyksessä teen mitäkin ja siltikään en keksi, miten selviän.   Huomiseksi on tilattu fysioterapeutti luokseni neuvomaan näitä asioita. Kunhan katetrista pääsen, alan harjoitella vessassa käymistä mahdollisimman vähällä välineurheilulla. Tai oikeastaanhan se on toisinpäin.  

Jos itse makaisin tuossa viereisessä pedissä, en voisi hiljaa katsella kun ämmä vaan makaa sängyn pohjalla. Tammikuussa leikkauksen jälkeen olin vastaavassa tilanteessa: kaveri vaan makasi ja odotti tervehtymistä. Käytin kaikki keinoni ja puheenlahjani, että lopulta saimme yhdessä omaistensa kanssa hänet käsittämään liikkeellelähtemisen tärkeyden. Nyt tarvitsisin itse vastaavaa tsemppausta. Ihan hiukan ihmettelen, ettei hoitajat enemmän patista. Äsken mietiskelin yhdelle hoitajalle, että voisihan sitä pyörätuolissa istua, mutta mitä siinä sitten tekisin? Sain napakan vastauksen: "No, mitä sää siinä sängyssä sitten teet?" Niinpä. Tämäkin on osoitus luonteestani, käsillä pitäisi aina olla jotain tekemistä.  Saattaa olla, että huomenna aloitan tehokkaamman mobilisaation, niinkuin lääkärit täällä termittää liikkumista.  


mervi

Selkeämpi päämäärä

Kun lähdin Tyksistä, kukaan ei sanonut mitään tarkkaa lähitulevaisuudesta. Lähetettiin vain Ukiin saamaan antibioottihoitoa. Joku mainitsi epämääräisiä arvioita mahdollisesti kuudesta viikosta. 

Eilen yksi hoitajista sanoi lukeneensa papereitani ja kertoi, että siellä on sanottu, että 7.5. Loppuu antibiootin tiputus. Siihen mennessä tulee juurikin 6 viikkoa täyteen.

Ajatuksen tasolla selkeän päivämäärän saaminen on tärkeää. Nyt alan voimallisemmin valmistautua kotiin pääsyyn. Kaksi viikkoa aikaa kuntouttaa itseni niin, että selviän yksin kotona. Muussa tapauksessa tämä loikoilu täällä vaan jatkuisi....


Mervi



sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Edistystä

Olen kyllä paikkapaikoin sisukas, mutta välillä laiska ja mielelläni siirrän asioita huomiseen. Otanpa esimerkkinä oman kuntoni hoitamisen. Täällä minulle on annettu 3 jumppaliikettä, joita pitäisi tehdä päivittäin useamman kerran. Tämän tästä huomaan, ettei tänäänkään!   

Tarvitsen siis lievää pakottamista. Tänään tuli keikkaa tekevä hoitaja tekemään ehdotuksen: menisin aamupesulle pelkän fordin kanssa. Oijoijoi..enhän minä jaksa. En kuitenkaan kehdannut laittaa hanttiin ja niinpä se tuli tehtyä! Aiemmin vessaan menemiseen on tarvittu kaksi hoitajaa ja sekä fordi että pyörätuoli. Ja aamupesut taas on suoritettu petillä.  

tässä kuvassa näkyy fordin yläosa
Jos joku ei ole nähnyt, niin kerron, mitä fordilla liikkuminen tarkoittaa. Kainaloiden korkeudella on tasot ja kahvat, joista pidän kiinni. Lähes koko painoni on tässä, sillä vain terveellä jalalla saan astua, toinen vaan roikkuu mukana. Eikä sillä pystyisikään astumaan, kun ei siellä ole mitään lonkkaniveltä.

Tämä oli mainio edistysaskel myös sitä kohti, että pääsisin ennen leikkausta piipahtamaan kotona, minkä edellytyksenä on yksin selviytyminen.   

mervi


lauantai 19. huhtikuuta 2014

Erehtyminen on inhimillistä

Minulla on normaalioloissa kotonakin paljon lääkkeitä. Täällä sairaalassa niitä on luonnollisesti vielä enemmän. En ole noihin kovasti huomiota kiinnittänyt - syön mitä tuodaan. Ainoastaan sitä olen vahtinut, että saan Tramalini ajallaan, jottei pääse vieroitusoireet jylläämään.   Eilen tuotiin aivan uudenlaiset lääkkeet, niin erilaiset, että kiinnitin asiaan huomiota. Selvisi, ettei ne olleetkaan ollenkaan minulle kuuluvia....mitähän olisi tapahtunut, jos olisin syönyt? Entä jos olisin niin huonossa kunnossa, etten pystyisi itse tarkkailemaan tilannetta?   

Aamupalalla ei ole oikein mitään minulle tarjota. Monenlaista kyllä tarjottimelta löytyy, mutta minä vaan en pysty syömään. Mieheni tuo kotoa mysliä, jonka syön maidon kanssa. Lääkkeitä on samaan aikaan otettava kourallinen. Joukossa on ollut yksi iso ja TODELLA pahanmakuinen. Usein alkaa yököttää ja tänään jo vatsansisältö kääntyi väärin päin. Olen sitä puhunut hoitajille ja puolihuolimattomasti on todettu, että se on varmaankin se antibiootti.

Tänään alkoi tuntua niin pahalta, että otin vielä asian puheeksi ajatuksella, että jos sen vaikka voisi vaihtaa johonkin toiseen. Onneksi kohdalle sattui hoitaja, joka otti sen asiakseen. Hän esitteli minulle koko lääkesatsin, jolloin ilmeni, että ko. tabletti onkin B-vitamiini! Minä ihmettelemään, että mistä sellainen on tullut. Lopulta selvisi, että minulle välttämätön D-vitamiini oli vaihtunut B:ksi.  

Ihanaa, huomenaamulla ei tarvitse syödä aamupalaa yökäten!  

Jokaisen, joka syö lääkkeitä, pitäisi huolehtia siitä, että tarkka lääkelista kulkee mukana vaikkapa kukkarossa. Nyt sen ymmärrän!    MERVI


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Muna on kanaa taitavampi

Tyttäreni tuli tänään käymään. Minä heti näyttämään tätä uutta tablettiani, jota en osaa vieläkään käyttää...vaikka tyttö ei ole koskaan samanlaista nähnyt, heti osasi neuvoa ja minä vaan ihmettelen! 

Nyt opin liittämään tekstiin esim linkin. Sen sijaan ilmeisesti tällä ei todellakaan pääse vastaamaan kuhunkin kommenttiin erikseen. Pahoittelen taas kerran, että ole jälleen onnistunut vahingossa poistamaan jokusen kommentin! 

Mirva latasi minulle myös muistio-tyyppisen ohjelman (nimeä en tietenkään muista), jolla on tarkoitus alkaa tappaa aikaa. Arvaatko millä? Voisin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, nyt kun aikaa ON - kirjoittamalla muistelmat.    

Nyt just tätä kirjoittaessani tuli mieleen toinenkin vaihtoehto. Isäni käy minua joka päivä katsomassa ja olemmekin lähentyneet näiden vierailujen aikana. Nyt voisin haastatella isäni lapsuuden tapahtumia ja kirjoittaa niitä muistiin.  

Yhtä hyvin voi käydä niin, ettei kummankaan muistot siirry talteen.  

Arvatkaa muuten, miltä tuntuu kun ennen kahdeksaa illalla tullaan laittamaan "nukkumaan"? Iltapesut jne...mutta aamupäivältä on taas niin mukava kokemus. Tarjolla oli mämmiä, jonka säästin myöhemmäksi. Vitsillä vinoilin, ettei kermaa....hoitaja tähän, että "soita kelloa, kun alat syödä, niin hän tuo kermaa" mmmmmm.   Mervi

torstai 17. huhtikuuta 2014

Potilaan itsemääräämisoikeus

Eilen tuli parin hoitajan kanssa keskustelua näin hienosta aiheesta.

Keskustelu kuitenkin kulki paljon proosallisimmin termein. Lähtökohtana oli aamupesut ja suihkutukset. Kerroin "tytöille" että olen niin vanha ja niin monet vuosikymmenet ollut sairaalassa hoidettavana, että minuun on iskostunut vanhakantainen systeemi - hoitajat sanoo mitä tehdään milloinkin: nyt mennään suihkuun, nyt pestään hampaat, nyt jumpataan jne. Nämä nuoret, uudenaikaisen koulutuksen saaneet hoitajat taas kysyvät minulta, haluanko, milloin haluan....ja minä olen hämilläni. Yleisin vastaus on, että "ihan miten vaan parhaiten sopii."    No, katsotaas kun olen täällä vielä muutaman viikon ollut, kuinka määräilevä musta tulee?  Vilpittömästi voin sanoa, että tällä osastolla hoidetaan hyvin ja potilasta kunnioittaen. Kaikki pyynnöt pyritään toteuttamaan.   

Yksi iso asia kuitenkin on, mihin potilaan itsemääräämisoikeus ei valitettavasti yllä, ja se on hoitopaikan valinta. Terveyskeskustasolla on uuden lain mukaan tähän mahdollisuus, mutta erikoissairaanhoitoa se ei koske.  

Niinpä minun on suostuttava menemään Tyksiin taas kerran koekaniiniksi, vaikka kaikki aikaisemmat kolme tekonivelleikkausta ovatkin epäonnistuneet. Käsittääkseni leikkaava lääkäri ei ole ennen laittanut erkoisniveltä, joka minulle tulee - näin hän ainakin sanoi, kun keskustelimme tästä "viimeisestä oljenkorresta". Tottakai jokaisen on päästävä tekemään myös se ensimmäinen harjoittelu, mutta en vain haluaisi olla se kohde. 

Osaatko sinä suhtautua terveyden/sairaudenhoitoon niin, että sinulla on potilaan itse- määräämisoikeus? Lapsilleni olen minäkin yrittänyt opettaa, että "vaadi, sinulla on oikeus, henkilökunta on siellä sinua varten" mutta itsessäni joudun usein diagnotisoimaan kiltin tytön syndrooman.   mervi

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Poistoja

Tänä aamuna hoitajat halusivat punnita mut. En näköjään ole laittanut edellistä punnituspäivää muistiin, mutta koska se oli tällä osastolla ja tulin tänne 10. päivä, niin punnituksesta ei ole viikkoakaan ja paino oli nyt pudonnut 3 kiloa!   

Ikävämpi yllätys oli äsken ruokailun yhteydessä, kun hampaasta lohkesi pala! Ruma kolo on onneksi piilossa poskessa, mutta tietysti nyt pelottaa, että jos se alkaa vaivata. Hammaslääkäri on kyllä ihan tässä samassa kerroksessa, eikä hoitajien mielestä ole mikään ongelma pistäytyä siellä hoidattamassa hammas kuntoon. Minusta se tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta aina ennen lonkkaleikkausta pitää käydä hoidattamassa hampaat, joten ehkä sen voisi tehdä jo tässä vaiheessa.   Mervi

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kolmekymmentäkuusi vuotta

Kuten olen jo kertonutkin, mieheni käy joka päivä minua katsomassa. Myönnän, että päiväni kuluukin lähestulkoon sitä odottaessa.
 
Jaahas, tää vehje ei taas tottele mua: en saa tekstiä kuvien jälkeen...kirjoitan siis kaikki yhteen pötköön.

Sain valtavan kukkakimpun, joka mukailee sitä, mitä pitelin käsissäni astuessani 18- vuotiaana vihille vuonna 1978. Kaikki nämä vuodet....kiitollisena
Mervi



sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Parisuhde paranee

Ei ole yks eikä kaks parisuhdetta, jotka ovat kariutuneet toisen vakavaan sairastamiseen. En voi ollenkaan ymmärtää, että niin voi käydä. 

Kun me menimme naimisiin 36 vuotta sitten, tuleva mieheni tiesi, että 18-vuotias nuorikko ei ole terve. Vaikka silloiselta ajalta on valokuvia, joissa juoksen rantakivillä, tiedossa oli kuitenkin tulevat liikuntarajoitteet ja jo silloin tarpeellinen kipulääkitys. Aina olen saanut apua ja ymmärtämystä.  

Nämä sairaalakeikat ovat oma lukunsa. Tälläkin kertaa kävi niin, että alkuun sain olla kokolailla yksikseni. Sisko kävi katsomassa Turussa, samoin Mirva. Muuten olin puhelujen varassa. Jälkeenpäin sisareni kertoi, että oli "hiukan" tehostanut tilannettani kuolemankin vaaralla. Tämäkö vai mikäkö vaikutti siihen, että nyt mieheni käy joka päivä katsomassa. Se on suloisenihanaa. Ja niin tarpeellista. En tiedä, miten tämän tylsyyden kestäisin ilman tietoisuutta, että viiden maissa hän tulee...Tiedän, että lähes 12 tuntisen työpäivän päätteeksi olisi jo kiva mennä suoraan kotiin.  

Rakastan tuota yhteistä tuntia! Tottahan olemme kotonakin paljon kahdestaan, mutta se on ihan eri juttu. Tässä ei kumpikaan touhua mitään muuta. NIIN ihanaa huomata, että hiljainen, mieluiten puhumattomuuden valitseva mieheni voi kuitenkin löytää sanomista.

Nyt ollaan jo paremmalla puolella sikäli, että tiedetään, mikä on taudin nimi ja vointini on kohentunut. Pystyn hallitsemaan mielialaani. En muista, mutta saattaa olla etten ollut kovin mukavaa seuraa ensimmäisinä viikkoina, kun kuumehouruissani näinkin kaikkea epätodellista, olo oli vähintäänkin tukala ja mieltä vaivasi täysi tietämättömyys tulevaisuudesta. Paitsi, etten tainnut kylläkään kyetä ajattelemaan yhtään mitään.     

Luulisi, että tässä päivät pitkät maatessaan miettisi ja suunnittelisi, jos ei muuta niin uusia käsityöideoita ja remonttia, mutta ei, päivä menee täysin tarkoituksettomasti odotellessa. Tuleekohan hän heti kolmelta vai vasta viideltä? Siinä päivän sisältö. Olen niin onnellinen, että meidän parisuhde on kestänyt vuosien koettelemukset ja kestää tämänkin vaiheen, kun emme ollenkaan tiedä, mitä kesäkuun leikkaus tuo tullessaan.

Niinhän me lupasimme: "... myötä- ja vastoinkäymisissä..."


 Mervi


lauantai 12. huhtikuuta 2014

Antibiootti, tuo suurenmoinen keksintö

Saan antibioottia kolmea kautta: tablettina suun kautta, nesteenä suoneen ja sitten vielä sinne lonkkaniveleen asennetun pallukan kautta. Pitkäaikaista käyttöä varten kanyyli laitettiin kaulaan. Tarvittiin muutama ommelkin, mutta on minulle sanottu, ettei tikit jää loppuiäksi näkyviin.




 Subklaavia eli "subis" eli keskuslaskimokanyyli




Lonkassa hakasia oli 42 joten aika pitkä haava. N. 40 cm. Viime yönä on taas tapahtunut kehitystä: huomasin pääseväni itse kääntymään kyljelle ja takaisin, mikä hiukan helpottaa oloa. Muuten viime yö oli taas tuskainen, kun leikatun jalan pohje kutisi kiusallisesti. Ei muuta kun pyytämään yökköä raapimaan, mutta montako kertaa yössä kehtaa?

 mervi




perjantai 11. huhtikuuta 2014

Seuraava ongelma?

Eilen illalla alkoi haava vuotaa. Se on muuten oikein tosi pitkä. Melkein uin kudosnesteessä, jota sieltä tuli ja hyvä tietysti, että tulee pois. Juuri kun saatiin sänky ja minut perinjuurin uusiin vermeisiin, se alkoi uudestaan vuotaa yli siteiden ja ei kun taas sama homma.  

Tänään pitäisi ottaa tikit=hakaset pois, mutta nyt odotellaan ensin lääkäriä katsomaan haavaa. Ehkä otetaan vain joka toinen hakanen pois? Sitten pääsen suihkuun, mikä tapahtuu näin: nousen tollasen "fordin" kanssa seisomaan, sitten yhdellä jalalla taiteillen istun suihku/vessatuoliin, jolla hoitajat vievät viereiseen suihkuun. Takasin tullessa päinvastoin. En siis saa astua leikatulle jalalle ollenkaan. Sängystä noustessa ja sinne mennessä pitää olla joku auttamassa jalka mukaan. Olen siis täysin toisen avun varassa.

Tuolta sängyn päästä näkyy vähän fordin yläosaa.




 Mervi

torstai 10. huhtikuuta 2014

Maku hukassa

Ettepä arvaakaan, mitä tilasin mieheltäni! HOMEJUUSTOA!  Syöminen näyttää nyt nousevan isommaksi ongelmaksi. Mikään ei maistu tai polttaa mahaa tai aiheuttaa närästystä... hyvin täällä otetaan toiveet huomioon, mutta jos ei keittiöllä ole, niin ei ole.

Aamupalaksi mieheni tuo weetabixiä. Puuron syöjäksi ninusta ei ole. Tuntuu kurjalta kronklata ruuan kanssa, mutta nyt en parempaan pysty.  


Huomasin just hassun jutun. Sain tähän tablettiin kannet (niin tyttömäisen pinkit että...) ja lisäksi kynän, jota en heti huomannut ottaa käyttöön. Siitä on tosi iso apu. Mutta se hämmästyttävä asia: kirjoitan vasemmalla kädellä.  Olen alunperin varmaan ollut vasenkätinen, mutta opetellut kirjoittamaan oikealla kädellä. Kaiken muun sitten teenkin vasemmalla viivan vetämisestä saksien käyttöön. Ja ei, en näköjään saa edes onnistumaan tätä "töpöttämistä" oikealla kädellä.
Mervi







Terv.keskuksen vuodeosastolla

Ihan turhaan jännitin tänne siirtoa. Saattaa muuten olla, että alitajuntani muisti sen, että äitini kuoli tällä osastolla. Itse tajusin sen vasta, kun mut työnnettiin sängyllä toimiston ohi. Siihen oli äidin kuoleman jälkeen laitettu kynttilä palamaan.

Hyvältä vaikuttaa hoito eikä rutiinitkaan kauheasti poikkea aiemmista. Kuntoni on kohonnut, istumaan nousu ja istuminen sujuu huomattavasti paremmin. Turvotus jalasta on laskenut, mutta kova ja vähän kipeä sääri on edelleen. Kuuluu kuulemma taudin kuvaan, kertoi lääkäri just äsken käynnillään.

kaikki tämä jäi syömättä
Ruoka tulee samasta keittiöstä kuin sairaalan puolellakin, joten ei toivoa paremmasta. Pystyn syömään kovin vähän, joten tietysti toivoisi, että se olisi edes hyvin maustettua.

Mervi

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Taas uusi sijoitus

Hoitajat pakkasivat tavarani ja odottelen tässä siirtoa - jälleen kerran. Tällä kertaa mut viedään terveyskeskuksen vuodeosastolle. Raha kai se on kun tässäkin ratkaisee. Hoito siellä lienee halvempaa. 

Olisin toivonut voivani olla täällä, kun ole juuri oppinut rutiinit ja hoitajat jne. Mervi



tiistai 8. huhtikuuta 2014

Jalka pystyyn

Aamukierrolla yksi lääkäreistä vihdoin kiinnitti huomiota jalan turvotukseen. Yksinkertainen konsti, jonka jokainen osaa kotioloissakin hyödyntää: kiilatyyny jalan alle! Ainakin nyt tuntuu hyvältä. Tuolisuihkussa käyty, nyt kerään voimia siteen vaihtoon. Joo-o. Kuvittele: hirveen pitkä haava peitettynä monella siteellä ja kalvolla ja sitten ne revitään irti. Sit pitää jännittää, että onko kaikki hyvin...kun ei riitä  aidot huolet...  

Kerroinko jo, että siitä on tasan 30 vuotta, kun tähän samaan lonkkaan laitettiin ensimmäinen proteesi? Nyt siis odottelen viidettä. Niin, silloin nuorena tyttönä pelkäsin ja huolehdin kaikkea mahdollista alkaen siitä, että meneekö tiputuksessa ilmakupla suoneen. Paljon on tullut luottamusta hoitohenkilöstöön. Vaikka TOISAALTA taas osaa vaatiakin...

Mervi











maanantai 7. huhtikuuta 2014

Turvotusta

Jalka on kuin limppu, ollut koko ajan. Vaikka kuvaansa katsoisi. Tänään pyysin lääkäriltä nesteenpoistolääkettä. Meinasi kieltää, mutta kun olin sinnikäs, sain tahtoni perille.  Tässä kohtaa voin kehua häntä (Arsi Broberg) sympaattisuudesta. Ihana kun lääkäri on tavallinen ihminen, jonka kanssa voi jutella tavallisesti. Ei tärkeilevä ollenkaan. Tykkään.




Tänään pääsin pyörätuoliin, joka olikin mainiosti minulle sopiva. Huristelin kierroksen käytävällä ja siihen voimat sitten uupuikin. Pelkkä tietoisuus siitä, että pääsee välillä pois sängyn uumenista, lohduttaa.

Eilen illalla tuli uusi yöhoitaja, nuori reipas tyttö, joka yritti minua patistaa omatoimisemmaksi. "Ponnista nyt vaan omin voimin!" Mutta kun siellä ei ole lihasta, millä ponnistaa..."No sitä suuremmalla syyllä" hän vielä yritti. Oli pakko sanoa, että olen ollu 16 kertaa lonkkaleikkauksessa, että aika hyvin tiedän. Ne hoitajat, jotka tietävät tapaukseni, eivät moisia palopuheita enää pidä, vaan ystävällisesti nostavat jalkani sänkyyn ja alas.  

Olen sanomattoman kiitollinen teille kommenteistanne! Aivan ihanaa lukea miten moni tulisi minua viihdyttämään, jos lähempänä asuisi. Nyt on niin, että en tällä läpyskällä saa ollenkaan vastattua kommentteihin. Joten tällainen yhteinen kiitos! Koko ajan yritän opetella ja aina joku uusi jippo löytyykin.


 mervi













sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Lisätietoa

Oletko muistanut nauttia tänään terveydestä? Siitä, että pystyt asumaan omassa kodissasi, tekemään mitä haluat, kulkemaan minne haluat?  

Juuri nyt nämä on multa tavoittamattomissa ja ainahan sitä toivoo juuri sitä mitä ei voi saada...  joka päivä kunto on kuitenkin edellistä parempi ja mieli sitä myöten aavistuksen toivorikkaampi. Nämä mun jutut täältä sairaalasta on aika brutaaleja, joten sinä, joka et sellaista kestä, pidä taukoa ja liity taas mukaan loppukesästä kun toivottavasti tämä vaihe on lusittu. 

Tämän päivän vaihtelu on ollut suihkutus tuolissa istuen. Mutta se oli rankka kokemus! Ihanaa on kun tytöt hommasi vessatuolin, johon pääsen istumaan. Elämän suuria helpottajia.  Olen nyt Ugin aluesairaalassa, jonka tulevaisuus on vaakalaudalla. Ainakin täällä on hyvä palvelu. Sitäkin ihmettelin, että la ja su on lääkärinkierto. Vaikka mun kohdallani ei ole mitään tapahtunut, lääkärillä oli aikaa jutella vaikka kuinka kauan. Sainkin paljon lisätietoa. Kun lonkkanivel poistettiin, sinne asennettiin betonipallo, joka erittää antibioottia ympäristöönsä. Se aine on sellaista, ettei sitä voi käyttää missään muussa muodossa - ei liuoksena suoraan suoneen, ei tablettina tms. Siellä se nyt kuitenkin levittää tappavaa myrkkyä, jotta bakteeri saataisiin taltutettua.    

Toinen uusi tieto oli se, että jo edellisessä leikkauksessa lihas oli suurimmaksi osaksi irti, joten ei mikään ihme, etten päässyt ilman keppiä kävelemään. Herää vaan suuri ihmetys, että miksi sitä ei voinut ääneen sanoa kun asiaa kysyin? Soitin ylilääkärillekin ja ihmettelin kun vastaus tuli niin epäröimättä: asialle ei voi tehdä mitään. Tottahan hän asian tiesi, kun oli itse leikkaamassa, mutta miksi tilanne piti multa salata? Potilas saa kyllä leikkauskertomuksen, mutta tänään tulin huomaamaan, miten paljon muutetun version!  

Tänään kävi kaksi ystävää katsomassa ja kyllähän oli virkistävää. Mukava puhua välillä jostain muusta kun näistä samoista ikävistä.....
Mervi






En osaa tällä vehkeellä ottaa kuvia - olisi tuore ihana tulppaanikimppu - joten tällaistä tylsää  yhdellä sormella näpyteltyä tekstiä nyt vain.



















keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Sellaista elämä on

Tämän tästä olen kuullut kertomuksia miten ihminen on  vaikkapa kaatunut pyörällä ja kun vaivaa tutkitaan, löytyykin syöpä. Minun vesijumpallani ei tainnut olla mitään tekemistä todellisen vaivan kanssa. Verenkiertooni oli päässyt paha bakteeri, joka löysi tiensä  myös uusimpaan proteesiin. Monta käännettä, turhia toimenpiteitä ja paljon kärsimystä kunnes löytyi oikea syy. Kirjoitan niistä asioista Lonkkaproteesi-blogiini.

Tänään minut siirrettiin Uuteenkaupunkiin. Nyt on vanha proteesi otettu kokonaan pois eli vasemmassa jalassani ole proteesia ollenkaan. Saan 6 kertaa päivässä antibioottia suoneen, tätä jatkuu ainakin 6 viikkoa. 5.6. Olen jo saanut ajan uutta leikkausta varten. Silloin laitetaan huippusuunniteltu proteesi, jota ei ole Suomessa vielä laitettukaan.. Kesä taitaa siis mennä toipuessa. En kyllä näin asioita suunnitellut!

Kuinka monta viikkoa olenkaan jo sängyn pohjalla lojunut, enkä vieläkään pääse mihinkää. Pelkkä laidalle istumaan nouseminen on pyörryttävää. TUSKAA! Minulle tuotiin tällainen söpö tabletti vai mikä hän on nimeltään, mutta en osaa tätä käyttää, joten teksti on
Kökköä pötköä. Saa nähdä saanko edes julkaistua? Mervi




















 p