tiistai 31. toukokuuta 2016

Hauskaa, mielenkiintoista tai siistiä?

Vastikään huomasin, että blogini loppuun on tullut rastiruutuun - mielipiteen_ilmaisu_mahdollisuus. En  ole sitä itse sinne laittanut, mistä lie pompsahtanut. Oletko sinä huomannut? Muutama lukija näyttää sitä jo käyttäneen. Kiitos siitä!

Siellä annetaan mahdollisuus kertoa että blogikirjoitus oli hauska, mielenkiintoinen tai siisti. Se kai ei sitten ole ollenkaan mahdollista, että joku ei pidä kirjoituksesta. Tai joku on päättänyt, että sellaista vaihtoehtoa ei pidä kertoa. Jossain toisissa blogeissa on laajempi tunneskaala, niissä voi kertoa jopa myötätunnosta tai kiukustakin.

Tänään on pieni kiukunpoikanen minussa nostanut päätään. Harmistuin mopopoikiin kun ne "keulii" eli nostavat etupyörän pystyyn. Ja sitten täyttä vauhtia katua alas. Tässä meidän katupätkällä ei ole edes minkäänlaista hidastetta, joten vauhti on aikamoinen. No tänäänkin koulun ruokatunnilla kerääntyivät vastapäisen kahvilan eteen. Arvatkaa mitä minä tein? No mennä köpitin sinne huutamaan, että tuommoinen on sakotettavaa. "En minä keulinut", "enkä minä...."

Ensin ajattelin, etten halua pilata mainettani, mutta sitten joku innosti, ettei se haittaa. Pääasia, etteivät tule meidän kadulle uhittelemaan. Niinpä. Piankos se sana kiirii, että siellä hullu akka keppinsä kanssa valokuvaa, ottaa rekisterinumeron ylös, ilmoittaa poliisille tai ainakin huutaa! Kaikkia noita vaihtoehtoja olen pohtinut. Kerran ryntäsin ajotielle kovaa ajavan auton eteen. En siis oikeasti, mutta sen verran, että ajaja ehkä pelästyi.

Viime lauantaina Ugissa ajettiin oikeaa rallia. Lähtö oli torilta ja tästä meidän ohi ne ajoivat myös, muttei sentään vauhdilla - ääntä kyllä lähti.



Pellavasydämen Mervi

maanantai 30. toukokuuta 2016

Paikkaamista

Korjausompelussa saattaa tulla vastaan melkein mitä vaan koiran repimistä hihoista alkaen. Omia vaatteitani en ole ikinä paikannut, mikään puuhunkiipijä-tyyppi kun en ole koskaan ollut. Nyttemmin olen oppinut senkin. En siis puuhun kiipeämistä, vaan paikkaamisen.

Tässä esittelemässäni tapauksessa tärkeintä on, että housun persusta kestää, ei niinkään kaunis ulkonäkö. Repeämä oli koko pepun mittainen:


Samanväristä kangasta en löytänyt  varastoistani, valitsin kuitenkin vahvan kankaan - enstex on tähän tarkoitukseen sopivaa, eikä sitä kyllä näkyviin jäänyt juuri ollenkaan.

Ensimmäiseksi leikkaan sopivan paikan ja neulaan sen korjattavan kohdan alapuolelle.


 Tässä on muuten koko ajan kyse samasta työstä, vaikka väri muuttuukin. höh.

Seuraavaksi teen suoran ompeleen ympäri paikattavan kohdan.


Sitten aloitan suoralla ompeleella tekemään siksak-kuviota reiän päältä. Kesti hetken tajuta, että minulta se käy helpoiten, kun aloitan vasemmasta reunasta, koska vasemmalla kädellä saan parhaiten ohjattua työtä. Aikaa tässä ei kauan tuhraannu, mutta lankaa kylläkin. Mitä paremmin lanka vastaa työtä, sitä huomaamattomampi paikkauksesta tulee. Nyt minua onnisti.

Alapuolelta työ näyttää tältä: Ylimääräiset reunat leikkaan pois.


Ja näin. Varmasti kestää tämä paikkaus isommatkin kyykyt ja ponnistelut.


Tällaisista krouveista töistä minä tykkään. Kaikkea ei  voi ihan näin rennolla otteella paikata. Ja sitä paitsi, aina ei työ ole sellainen, että pääsee koneella työskentelemään. Nyt väljyys riitti hyvin.

Ennen kuin aloin itse korjata asiakkaiden vaatteita, katselin muiden hinnastoja ja hymähtelin, kun lopuksi luki että otetaan vain puhdasta korjattavaa. Ompa hienohipiäistä.... Mutta. Kun muutaman kerran ottaa vastaan työn, joka haisee likaiselta ja sormet on missälie tahmassa, alkaa ymmärtää. Nämä housut olivat juuri pesusta tulleet ja sikälikin mukavat käsitellä.

Pellavasydämen Mervi

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Yksinolon ihanuus?

Eipä siitä montaa viikkoa ole aikaa, kun kirjoitin läheisriippuvuudesta. Silloin mietiskelin, että olenko läheisriippuvainen, koska yksinolo sai oloni tuntumaan toimettomalta. Mutta ei "sääntöä ilman poikkeusta". Tämä viikonloppu on ollut ihan toisenlainen. Olen ollut yksin ja toimelias. Aikaansaannoksista en tiedä, mutta fiilis on ollut innostunut.

Huushollista näkee minun toimeliaisuusasteeni. Yleensä (nykyään) koti pysyy suhtkoht siistinä, koska tekemiseni ovat putiikin puolella. Toimisto ja ompeluhuone ovat usein huiskinhaiskin.

Eilen, heti kun sain putiikin ovet kiinni, kahmaisin sylin täydeltä uusia, kokeiltavia lankoja ja ohjeita ja siirryin - ensin ulos, sitten olohuoneen nojatuoliin  - toteuttamaan ideoitani. Siksi meillä näyttää tältä:


Päiväunia otan kyllä melkein joka päivä, mutta nyt on peitot ja tyynyt jääneet silleen, kun ei ole ketään, kenen vuoksi järjestelisi jälkensä. Ainut, mikä minua tässä häiritsee, on tuo mustavalkoinen. Se onkin ainut, joka on mieheni: hän istuu tuollaisen fakiirin maton päällä! Ja sitä minä sitten tuskastuneena siirtelen...


Siinä on kengät, ohjeet ja puikot sulassa sovussa:


Toinen, kolmas ja yksi valmis työ ovat tässä kerroksellisessa asetelmassa:


Nyt, kun keittiöhenkilö on poissa, ruokavalioni on hyvin pelkistetty. Miksi nuo eivät ole roskiksessa? Siksi kun meidän jätteenlajittelusta vastaava henkilö on pois kotoa. Hän on erityisen tarkka roskiksen sisällöstä.


Ja kun ei ole sitä siistijähenkilöäkään paikalla, jälki on tällaista. Lehtiä on päällekkäin, siitä on helppo valita, mikä miellyttää milloinkin. Kahvia juodessani tutkin joko käsitöitä, sisustusta, paikallisuutisia tai UutissiTurust. Kaikki kätevästi käden ulottuvilla. Mies kun tulee kotiin siivoaa ensimmäisenä pöydän - mitään sanomatta. Kuten aina. Puhumatta mitään.


Kaikkea kamaluutta en viitsi silmienne eteen räväyttää. Ihan varmasti voitte (halutessanne) kuvitella, millaiselta näyttää makuuhuoneessa ja kodinhoitohuoneessa.

Eilen oli neulomispäivä, tänään aion keskittyä ompelupuoleen. Korjattavien tilaustöiden kasa on kasvanut taas, vaikka juuri sen selvitin. (Olen siitä kylläkin iloinen, sillä muuten putiikin ovi pysyisi kokolailla kiinni, kun ei lankakerät tee näillä keleillä kauppansa)
 
 Kaiken tämän kauheuden keskellä iloa tuottavat mieheni ostamat kukat. Hän pitää huolen siitä, että korkeintaan kaksi päivää tämä kohta voi olla ilman kukkakimppua.
 

Intoa piukassa 
Mervi

lauantai 28. toukokuuta 2016

Kalansaalis museolle

Sain tilauksen paikalliselta museolta. Sopivasti sain sen delegoitua Veeran harjoittelutyöksi. Hän suunnitteli, kaavoitti, leikkasi ja ompeli kalat. Idea ei ole meidän, vaan museon väki oli löytänyt ohjeetkin näiden tekemiseen. Teimme tietysti omanlaisemme.

Näistä kuvista asia ei kokonaisuudessaan selviä, mutta menkääpä katsomaan Uudenkaupungin museoon, siellä on lapsille ongintaa. Meidän museo muuten palkittiin eilen erikoispalkinnolla. Museo on kunnostautunut facebook-sivuillaan missä on esillä laajasti kaupunkilaisten vanhoja valokuvia. Todella mielenkiintoiset sivut.

Mutta ne kalat.


Onget on värikkäät 


Siimana käytin muurausnarua. Siiman päässä on mato. Madon sisällä neljä magneettia.



Tämä on kyllä lähes piilokuva. Ideana näyttää, kuinka kala käy pyydykseen.


Suuri ja värikäs kalansaalis



Tässäpä oikein hauska idea pienimpien lastenkutsuille. Ei tuo ihan varma ja helppo saalis ole, joten kilpailuakin voisi ajatella - kuka isoimman saaliin saa. Kalat on suhteellisen helppo tehdä, joten näitä voisi valmistaa yhdessä lasten kanssa. Materiaaliksi käy pienetkin tilkut. Lisäksi tarvitaan metallirenkaita (jotka tarttuvat magneettiin). Nämä ostettiin Tokmannilta kilotavarana eikä maksanut euroakaan koko satsi, 20 kalaan. Magneetit saa olla tosi vahvoja. Matoon laitettiinkin kaksi päällekkäin ja kaksi vierekkän, jolloin mato vähän "potkii"...

Pellavasydämen Mervi

perjantai 27. toukokuuta 2016

Jälleen yksin

Eilen oli harjoittelija Veeran viimeinen työssaoppimis/harjoittelu -päivä. Kaksi kuukautta meni kyllä hujauksessa. Tiesin tämän heti alkuun ja siksipä olinkin ponteva delegoimaan erilaisia toteuttamattomia toiveitani Veeralle. Aika monta työvälinettä hän "otti haltuun" ja sitten neuvoi minulle. Vain muutama suunnitelma jäi toteuttamatta.

Aikamoisen tekemis- ja oppimispaketin kasasin näinä päivinä Veeran plakkariin. Virkkausta, neulomista, kangaspuissa kutomista, huovuttamista, ompelemista ja ratkomista, kankaanpainantaa, kehyspunontaa, nyörintekemistä jajaja... viimeisimpänä työnään hän ensin harjoitteli ja sitten menestyksekkäästi kirjoi kahden kastepuvun helmaan nimiä. Ei yksi nimi vaan monta ja päivämäärät päälle. Ja todella siistiä työtä tekikin.

Veera oli tunnollinen ja ahkera työntekijä. Saamansa palautteen hän otti huomioon ja kehitti toimintaansa sen mukaisesti. Siinä piti opetella teitittelykin, vaikka sinuttelu niin luontevasti olisikin sujunut. Meillä kun on asiakkaana muutama yhdeksänkymppinenkin.

Paitsi asiakaspalvelun periaatteita ja erilaisia käsityöprojekteja pohdimme myös kaupan pitämiseen liittyviä asioita. Mainontaa, markkinointia, tavaroiden sijoittelua, myynnin edistamistä, hinnoittelua. Opimme myös toinen toiseltamme ja toisistamme. Olemme aivan erilaiset persoonalta ja temparamentilta ja mietimme tätä taustaa vasten myös erilaisten asiakkaiden kohtaamista. Voiko introvertti luonne oppia olemaan sosiaalinen ja sopivasti "puhelias" asiakkaiden kanssa ja työyhteisössä?

Nyt minä olen siis omillani. Tai nooh, onneksi en ihan. Avustaja käy kaikkina päivinä, kun kauppakin on auki, tänäänkin tulee tunniksi. Ihan yksin en pärjäisi. En mitenkään.

Tosiasia on se, että mitä vähemmän liikun, mitä enemmän saan istua ja tehdä istualtaan töitäni, sitä paremmassa kunnossa olen. Tai oikeammin sanottuna: sitä kivuttomampi olen. Mutta ei kai näin voi vuosia jatkua, lihaskuntoni heikkenisi olemattomiin. Juhannuksen alla käyn vielä yhdellä ortopedillä, joka kertoo, mitä selässäni on ja mitä sen kanssa voidaan tehdä tai tehdään. Sitten, jos luvan saan, alan kuntosaliharjoittelun.

Tänään tuli postissa uusi leikkausaika, 14.6. Kiva.

Sen lisäksi kaksi eri lähettiä toi kaksi eri pakettia. Toisessa on lankoja ja tässä toisessa kaikkea kivaa pientä tilpehööriä. On kuin joulu olisi. Kukkaronkehyksiä monenmoisia, verhorenkaita, kulta- ja hopealankaa nipsuvirkkauksiin, avaimenperärenkaita, kassinsankoja, tekstiililiimaa kukkaroitten valmistamiseen ja ja....






Onhan nää typeriä kuvia, mutta kun oli pakko saada tähän muuten tylsään juttuun vähän eloa. Enkä ehtinyt tavaroita purkaa...

Mervi

torstai 26. toukokuuta 2016

Virkattu kesäkassi

Harjoittelija Veera suunnitteli ja virkkasi kesäkassin. Tavoitteena oli tehdä tähän metallisankaan sopiva kassi ja siihen ohje.




Veera valitsi langat Novitan Kotiväki -langoista. Tämä on ainoa Novitan lanka, joka minulla on myynnissä. Ja täytyy kyllä myöntää, että sekin on turha, sillä harva valitsee tätä lankaa, kun saatavilla on muita, pehmeämpiä lankoja. Mutta tässä työssä ei haittaa, vaikka lanka vähän kovahko onkin. Värimaailma on selvästi Veeran näköinen.

Kun Veera sai itse valita pitsikuvion, hänen kriteerinsä oli haastavuus. Ei siis valinnut helpointa mallia... Ottaen huomioon, ettei virkkauskokemusta kovin paljoa ole, tulos on vallan mainio.


Tämä kassi on virkattu kahdesta kappaleesta. Molemmat aloitetaan ylhäältä. Ensin virkataan kiinteillä silmukoilla yläosa, josta työ kiinnitetään kehykseen. Se virkataan niin, että silmukoita lisäämällä saadaan suippeneva yläreuna.



 Osat virkataan yhteen, mutta jätetään yläosaan n. 5 cm auki.





Veera yhdisti osat virkkaamalla tuollaisen nirkkoreunuksen.


Koska pitsimalli on kovin reikäinen, täytyy kassiin ommella vuori. Tähän mallikassiin kiinnitimme kaksi olkahihnaa. Tai toinen on oikeasti ketju. Molemmat saa myös irti, jolloin kassi kannetaan kädessä.

Metallisangasta lähtee poikkitanko irti. Se pujotetaan kassiin ommeltuun kujaan.






Eikös vain olekin hauska kesäkassi? Minulle tästä tulee mieleen 60-luvun rottinkisankaiset ja niinestä virkatut "kenkäpussukat". Niitä rottinkisankoja ei muuten löydykään helposti. Mistään tukkuliikkeestä en ole vielä onnistunut löytämään. Pitää siis kiertää kirpputoreja... Tämä metallinen ajakoon saman asian.

Pellavasydämen Mervi

maanantai 23. toukokuuta 2016

Voiko tyytyväisyys olla asenne?

Aivan pienen ajanjakson olin kohtuullisen tyytyväinen omaan kehooni. Se tapahtui jonkin aikaa laihdutusleikkauksen jälkeen. Keväällä 2014. Kun paino meni nopeasti alaspäin 35 kiloa, eron huomasi paremmin kuin jos tahti olisi ollut hitaampi. Eron huomasivat myös tutut ja vieraat ja oli tietysti mieltä ylentävää kuulla kehuja.

Toisaalta tuosta ilosta meni paljon hukkaan, koska se ajoittui elämäni kurjimpaan vuoteen, kun samanaikaisesti sairastuin verenmyrkytykseen. Istuin pyörätuolissa enkä päässyt nauttimaan uudesta kehostani. Olin aivan hukassa sopivien vaatteiden valitsemisessa.

Sittemmin noita kiloja on tullut takaisin. Se kai kuuluu asiaan? Kummallinen on ihmismieli. Heti kaikkosivat kaikki hyvät ajatukset ja tilalle tuli syyllisyys ja vielä ehkä entistä suurempi pettymys. Nyt tunsin olevani jopa lihavistakin huonoin ja säälittävin. Toiset laihdutusleikatut ovat sentään saaneet huipputuloksia ja pystyneet pitämään uuden, hoikan olemuksensa. Miksen minä?

Minäkö olen se luusereista luuserein?



Tänään koin ahaa-elämyksen. Kuoriuduin talvivaatteistani. Eilen minulla oli vielä talvipuseron alla merinovillainen aluspaita, kun oli niin kylmä sisällä. Kuva yllä. Mutta tänään laitoin hameen ja topin. Ja tiedättekö, yhtäkkiä minä tajusin, että EI MITÄÄN HÄTÄÄ - voin olla ihan hyvillä mielin! Kiloja on kuitenkin pois ja vyötärö tallella. Vielä kun valitsen hiukan lyhyemmän hameen - että ei nilkkoihin asti - tunnen aavistuksen tyttömäisyyttä ainaisten pitkien housujen jälkeen. Ja PÄÄTÄN, että hitusen hyllyvät ja vähän ruttuisetkin allit eivät haittaa menoa.

Sitä paitsi, mitä ihmettä! Saaripalstan Saila kävi lauantaina putiikissani ja kommentissaan kehui minua kauniiksi ja pirteäksi. Ihan nousee pala kurkkuun kun sitä ajattelen. Noniin, missä se nenäliina nyt onkaan?

Voiko tyytyväisyyttä opetella?
Onko tyytyväisyys tunne vai asenne? Vai voiko sen valita?
Oletko sinä päättänyt olla tyytyväinen; vai onko se tunne, joka tulee ja menee....

Ja sitä paitsi - tänään, näin viikon alkaessa maanantaina - aloitin "sen" taas. Ruokavalioni vaatii pientä hiomista. Ihan en suunnitelmissa pysynyt, mutta yhtään keksiä en tänään mutustanut. Ja huomenna vielä paremmalla menestyksellä!

Mervi

Kateellinen

Uskallan ja kehtaan myöntää, että olen kateellinen joillekin bloggareille.
- Siitä, että toiset osaavat ottaa loistavia valokuvia ja minä en. Tai siis oikeasti
- siitä, että jotkut bloggaajat jaksavat ja viitsivät opetella kameran käytön. Minä en.
- Siitä, että toisilla bloggareilla on niin paljon lukijoita. Ei vaiskaan, en minä niistä lukijoista niinkään kateellinen ole (minulla on paljon kivoja lukijoita) vaan
- siitä, että kun on oikein laaja lukijajoukko, mainostajat innostuvat blogista

Vaikka miten yrittäisin itselleni selittää asiaa toisin, olen kateellinen siitä, että toiset/ jotkut bloggaajat saavat hienoja "lahjoja" mainostajilta. Saattaa olla, etten elämässäni oikein mistään muusta kateellinen olekaan?

Tiedän, että mainoslahjat ovat verotettavaa tuloa ja yleensä niistä odotetaan vastapalvelua. Mutta silti, olisihan se kiva, jos ei nytkään tarvitsisi itse ostaa ryppyrasvaa, kun se maksaa melkein kaksisataa euroa. Jos joku mainostaja haluaisi sen minulle lahjoittaa, sitten kehuisin sitä täällä blogissa. Mutta. Olisiko se sinusta, lukijasta, kivaa?

Miksi tämä asia nyt tuli mieleeni? No siksi, kun olen useammassa blogissa nähnyt hienon SILITYSRAUDAN, minkä ovat saaneet lahjaksi. Boschin kampanjassa saivat  kokeiltavaksi uuden EasyComfort Sensixx’x Di90 -silitysraudan. Niin siisti, että!

Minulla on tällainen:



Tarttiskohan jonkun ryhtyä puhdistamistoimenpiteisiin? 
Tuolla kun silität asiakkaan valkoiset kesähousut, niin....

Tämän lisäksi kodinhoitohuoneessa on vielä kaksi muuta tavallista silitysrautaa. Joku hälytyssysteemi olisi hyvä mun silitysraudassa olla, sillä useampana aamuna olen havainnut, että rauta on ollut kuumana yli yön!

Toisaalta olen haaveillut jonkinlaisesta höyrytyskeskuksesta ammattilaiskäyttöön. Olisi kiva, jos pellavatunikat voisi höyryttää suoraksi pystyasennossa, kun ne roikkuu henkarissa.


Mutta eihän elämässä - eikä yrittäjyydessä varsinkaan - kannata laskea muiden varaan. Itse on hankittava se, mitä tarvitsee. Sohaisempa taas vammaispalveluita, joista kirjoittaessani aina joku lukija hermostuu. Kun valitin, ettei minulle kustanneta (vammaiselle  kuuluvaa) kerroshissiä, tämä lukija kommentoi: "Muuta kämppää ja lakkaa valittamasta!"
Niinpä. Osta uusi silitysrauta ja lakkaa narisemasta!
Osta vielä vähän parempi ja lakkaa kadehtimasta!
Niih.

Pellavasydämen Mervi

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Viestinnästä

Kirjoitinkin tässä muutama päivä sitten kommunikoinnin vaikeudesta. Välineistä ja kanavista ei nykyaikana ole puutetta. Melkein kaikilla on jo tietokoneet ja älypuhelimet - vai onko sittenkään? Kansalaistaitoihin taitaa jo nykyään kuulua somen käyttö: Facebook, Instagram, Twitter ja mitä näitä nyt onkaan. Vaikka ei silti, tunnen nuori ihmisiä, jotka eivät ole Facebookissa, eikä siellä ole läheskään kaikki asiakkaanikaan. Minä taas "en voisi elää ilman".

Joku asiakkaani harmitteli, miten hankala oli löytää Pellavasydän-putiikkiin. Kun ei puhelinluettelosta löytynyt. Juu ei. Perjantai-iltana sulkemisajan jälkeen minulle soitti mies: "Mulla olis täällä nyt sulle jotain." ????? Multakuorma kuulemma. Minä mitään multaa... No sen mullan oli tilannut joku toinen osoitteeseen, jossa minä aloitin yritykseni vuonna 2008. Netin salaisissa kansioissa on säilynyt tieto, joka yhdistää minun puhelinnumeroni tuohon vanhaan osoitteeseeni. Tai toisinpäin. Osasin sentään neuvoa hänelle ihmisen, joka ehkä saattaisi tietää, kuka sitä multaa kaipaa.

Jos minä en löydä jotain yritystä netistä, sellaista yritystä ei minulle ole olemassa. En halua kävellä turhaan, joten varmistan netistä aukioloajat. Hämmästykseni oli melkoinen kun havaitsin, että yksi tukkuliike, joka myy paljon tavaraa yrittäjille, ei tarjoa mahdollisuutta netistä etsiä tuotteitaan. Aika hankala tilata.

Nyt olen ottamassa haltuun Instagramia. Tyttäreni loi tilin ja muutamia harjoituksia olen sen kanssa jo tehnytkin. Voit sinäkin käydä katsomassa: @pellavasydan. Hetken mietin, että olenko siellä omalla nimelläni vai yrityksen nimellä. Vaihdoin osoitteeksi pellavasydän, silloin toiminta on yhtenevää tämän blogin kanssa. Sinne muodostuu samanlainen sillisalaatti, kuin on tämäkin. Omat ja yrityksen asiat sulassa sovussa.

Toisaalta sitä Instagramia on nopeampi käyttää. Mutta tässä vaiheessa, kun kuvien siirto ei vielä aivan täydellisen taitavaa ole, minun pitää kuljettaa mukanani SEKÄ kännykkää ETTÄ kameraa ja kuvata molemmilla. Se ei ole kätevää.

Hästägit on siitä mainioita, että salamana kirjoitettuani #wilhelmina (keksi) joku aivan pellavasydämeen liittymätön ihminen jossain muualla päin maailmaa tykkää kuvastani. Paitsi että hänellä on mielessään ihan muut asiat kuin keksit.


(Ai että - minä osasin ottaa KUVAKAAPPAUKSEN! Jippiiii....)

Joko sinä olet Instagramissa? Entä yrittäjä-kollegat: onko Instagramilla mainosarvoa?

Pellavasydämen Mervi

lauantai 21. toukokuuta 2016

Ryijyvaakuna

Putiikkiin saapui ryijyn kutoja näyttämään tuotteitaan. Hänellä on kuulemma kolmet kangaspuut, joista yhdessä on aina loimi vaakunaryijyjä varten. Tilauksesta hän voi tehdä minkä vaan paikkakunnan vaakunasta ryijyn. Näin ymmärsin. Luovutettujen alueiden vaakunat ovat kuulemma erityisen suosittuja.

Vaakunat ovat luvanvaraisia. Saadakseen käyttää niitä kaupallisiin tarkoituksiin, pitää saada lupa. Paikkakuntien vaakuniin lupa haetaan ko. kunnasta. Näihin ryijyihin on lupa olemassa.
(Minäkin muuten jouduin hakemaan - ja jopa maksamaan - luvan, kun halusin käyttää Uudenkaupungin karttaa myytävissä tuotteissa)

Suhtaudun nihkeästi kaikenlaisten ryijyjen myyntiin. Sanoin "heti kättelyssä" että tuskin saan myytyä. Valmistaja kuitenkin antoi kolme vaakunaryijyä myyntitiliin ja tässä tapauksessa "suostuin" ottamaan ne. Myyntitilissähän myynti tapahtuu valmistajan nimissä ja minä maksan ne hänelle vasta myynnin tapahduttua.

Pellavasydämessä on tosi vähän seinätilaa. Tässäkin tapauksessa vaihtoehdot olivat vähässä. Kaikki kolme saatiin kuitenkin samalle seinämälle, kun ne laitettiin näyteikkunan yläpuolelle. Siellä ne ovat ainakin turvassa auringonvalon virtyttävältä vaikutukselta.


 Uusikaupunki


Laitila


Kalanti 



Mitä mieltä sinä olet tällaisista ryijyvaakunista? 
Laittaisitko omalle seinällesi?
 Mitä luulet, kuka ja missä tapauksessa haluaisi tällaisen ostaa?

Pellavasydämen Mervi

maanantai 16. toukokuuta 2016

Kommunikaatiosta: aidasta ja aidanseipäästä

"Viestintä eli kommunikaatio voidaan ymmärtää sekä sanomien siirtämiseksi että merkitysten tuottamiseksi. Lisäksi viestintä on määritelty yhteisyyden tuottamiseksi, jolloin olennaista ei ole tiedon tai informaation vaan yhteisen ymmärryksen tuottaminen." Määritelmä Wikipediasta.

Osmo A. Wiio - viestinnän professori - määrittelee oivasti viestinnän lait, mm näin:  ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta"

Kuinkahan monta luentoa tästä viestinnästä minäkin olen kuunnellut, eikä se silti tahdo onnistua. Kaikissa ihmisten välisessä kanssakäymisissä ymmärrettävällä viestinnällä on tärkeä osansa: parisuhteessa, perheessä, työyhteisössä, asiakassuhteissa jne... 

Esittelen teille tässä yhden henkilökohtaisen kompastuskiven. Juuri tämäntyyppisiin ongelmiin minä ja mieheni ajaudumme säännöllisen epäsäännöllisesti. Emmekä ole oppineet 38:ssa vuodessa kai oikein mitään? Jo nuorena seurustelevana parina meille tyypillinen keskustelu meni näin:
- minä kysyn: "Mitä mietit?"
- mies vastaa: "En mitään."

Juurikaan tämän diipimpään emme kyenneet silloinkaan.

Noooh, tässä yhtenä sunnuntaina lähdin kävelemään. Kiersin muutaman korttelin ja palasin kotiin poikkeuksellisesta suunnasta. Kas kummaa, mitä näenkään?


Siihen on tullut "aidake". Joku on istuttanut tuijia. Koska? Onkohan ne olleet siinä päivän, viikon, kuukauden tai ehkä jo vuoden? Illalla, kun kaikessa rauhassa katselimme televisiota, kysyin asiasta mieheltäni. Niin, hän on ne siihen "joskus" istuttanut. "No, et sitten tullut asiasta keskustelleeksi?" "No mitä olis pitänyt keskustella?" Hänen mielestään minä olen antanut luvan tehdä ulkona mitä hän haluaa. Jaa-ah, saattaa olla.. Mutta eikö SILTI voisi asioista keskustella. Minähän omistan puolet tästä talosta ja tontista. Tätä jahkaamme aikamme, eikä homma etene.



Minä yritän inttää, että VAIKKA ei kysyisikään "lupaa", eikö silti  voisi KERTOA, mitä on tehnyt. Onko jonkun mielestä sanat niin arvokkaita, että niitä pitää säästää yli kaiken. Vain aivan välttämättömät asiat lausutaan julki. En ymmärrä.


Tilanne on just nyt hiukan vaivaannuttava ja minä näytän, millaista on elämä, jossa ei puhuta mitään. Vuosikymmenten kokemuksella tiedän, ettei siitä ole mitään apua, koska tämä vastapuoli - INTROVERTTI - vain nauttii näistä päivistä, kun kotona on hiljaista. Ei tarvitse kuunnella, ei puhua, ei ottaa kantaa, olla vaan. 

Jahka pääsen ensivaiheen yli, aion ottaa vielä puheeksi, että "eikö sentään olisi kiva esitellä aikaansaannoksiaan ja saada palautetta, kehuja?" En oikeasti tiedä, mitä hän siihen vastaa, mutta olen kyllä saanut  vastaaviin tilanteisiin murahduksia, ettei hän tykkää kehuista. Kyseessä on kuitenkin yksi ihmisen perustarpeista,  tarve tulla hyväksytyksi. Tästä on helppo päätellä, että henkilö, joka ei halua saada palautetta, ei sitä myöskään osaa/tahdo antaa. Ei, vaikka se toinen ihminen miten kovasti tunnustusta haluaisi ja tarvitsisi.



Tuosta tuija-aidasta. Kun muutimme tähän taloon, keskustelimme aidasta. Kyllä. Sitä jopa kysyttiin joltain kaupungin lupa-asioista vastaavalta, että onko jotain sääntöjä. Puuaita vai istutettu pensasaita? Minä olisin tahtonut rauta-aidan. Sellaisen, joka vain erottaisi yksityisalueen yleisestä, mutta ei estäisi näkyvyyttä. Se kylläkin taitaa olla mahdottoman kallis? Aidasta puhuessamme minä kuvittelin molempien tarkoittavan lähinnä sisääntuloa ja putiikin edustaa. Näyteikkunan pitäisi näkyä tielle, mutta mieheni vaati, ettei ikkunan eteen saa päästä kävelemään. Minä olin toista mieltä, mutta annoin periksi.

Tuolloin jo hän ehdotti tuija-aitaa. Kävimme jopa katselemassa sellaisia. Sanoin selvästi, etten pidä tuijasta. Olin "nähnyt" vain sellaisia aitoja, missä tuijat seisoivat erillisinä tikkuina. Aikaa myöden niistä kai kasvaisi tuuhea yhtenäinen aita. Mies halusi tuija-aidan ja näköjään sen myös istutti.

Olisikohan tässä ollut kyseessä sellainen varotoimenpide, että mies istutti aidan, ennenkuin minä ehdin sitä kieltää. Kuka hullu nyt alkaisi taimia irti maasta repimään?

Loppuviimeinkään tässä ei ole kyse tuosta aidasta, vaan siitä, että MINULLE EI KERROTTU!

Mervi