Pistetään päiväksi omakehu haisemaan...

Heräsin tänä aamuna iloisena ja virkeänä. Ihanaa juoda aamukahvi kaikessa rauhassa lehteä lukien ja auringonpaisteesta nauttien! Kiva, kun ei ole kiire.

Ajaessani töihin päin lauleskelin radion soiton tahdissa. Mietin siinä, miten kätevää on, kun on oma auto. Olisi tosi ikävää kävellen tai pyöräillen joutua raahamaan kantamuksiaan. Olen etuoikeutetussa asemassa, sillä minulla on aina uusi auto alla. Se on siitäkin hyvä, etten osaisi tehdä mitään, jos auto ei käynnistyisikään tai siihen tulisi joku vika. Tuskin osaan edes konepeltiä avata.

Halutessani voin vaihtaa auton uuteen kolmen vuoden välein. Autot ovat minulle tosi edullisia, sillä saan autoveronpalautuksen. Uuden auton hinnasta veron osuus on kohtalaisen iso. Olen varmaan saanut jo yhden uuden auton ilmaiseksi, sillä niin monta uutta autoa olen elämässäni ostanut. Jotain hyötyä tuosta invaliditeetistäkin on! Nyt, kun olen eläkkeellä, en enää saa invalidirahaa, mutta aikoinaan se oli tosi hyvä lisä tienesteihin. Niinkuin sekin, että kun muut lukiolaiset ostivat itse koulukirjansa, Kela maksoi minun kuluni. Jos olisin mennyt keskiasteen oppilaitokseen, olisin saanut kaiken ilmaiseksi, mutta kun halusin mennä yliopistoon, siitä maksettiin vain tietty kiinteä summa kuukausittain.

Olenko muuten kertonut, että olen aina ollut hyvä koulussa? Varsinkin matematiikka on ollut minulle älyttömän helppoa ja minustahan pitikin tulla matematiikan opettaja. Viisi vuotta opiskelin luonnontieteellisessä tiedekunnassa. Keskiarvoni oli 9,7 siirtyessäni keskikoulusta lukioon. En muista, mistä sitten en kymppiä saanut - no liikunta ainakin oli vähän huonompi.

Mutta takaisin tähän päivään. Oli niin kiva mennä putiikkiin, kun ensimmäinen asiakas oli jo ovella odottamassa. Hän kovasti pahoitteli, että olen lopettamassa, ja totesi, että mistä hän sitten näitä m....a ostaa, kun nämä ovat kaupungin parhaat. Asiakkaita kävi tänään tosi paljon ja kyllä oli myyntikin hyvä! Niin mukavia asiakkaita että. Yksikin pariskunta Helsingistä kertoi, että tämä oli jo kolmas samanlainen tuote, minkä ostivat lahjaksi. Ovat kuulemma lahjansaajat olleet niin tyytyväisiä. Hekin pahoittelivat, että minä nyt lopetan, kun he vasta "löysivät" kauppani. Oikein hyvä mieli jäi heidän käynnistään.

Pyrin kaikkien asiakkaiden kanssa jonkunnäköistä "small talkia" käymään ja aina joskus asiakaskin aloittaa jutustelun. Sanonkin Pirkolle, että miten ihmeessä pärjään sitten kotona yksin, kun ei ole näitä ihania keskusteluja asiakkaiden kanssa. Tänään oli iloisten keskustelujen vuoro, eilen taas käytiin enimmäkseen sairaus- ja jopa muutama kuolemantapauskin läpi. Olen hyvä kuuntelemaan ja saan keskustelukumppanin yleensä kanssani vuorovaikutukseen. Yhdenkin keskustelun jälkeen Pirkko kysyi, että kuka se oli...ja ihmetteli, kun kerroin, että en tuntenut. "Kun niin tuttavallisesti juttelit". Mä vaan oon niin hyvä! Tästä keskustelutaidosta oli paljon hyötyä yhdessä vaiheessa, kun tein henkilöhaastatteluja lehtiin.

Olimme molemmat koko päivän kaupassa, Pirkko ja minä. Saimme tosi paljon aikaiseksi. Nyt on putiikki hienossa kunnossa huomista Pytinkien Paris -tapahtumaa varten. Odotamme paljon asiakkaita. Putiikki on auki lauantaina ja sunnuntaina 10-16. Kyllä Pirkko on sitten niin ihana työkaveri! Meillä on niin mukavaa yhdessä. Olemme enemmän kuin työtoverit, ystäviksi olemme tulleet. Pirkon kanssa voin puhua melkeinpä mistä tahansa. Tänään Pirkko kävi ostamassa meille muna-anjovisleivät viereisestä kahvilasta ja nautiskelimme ne päiväkahvilla. Meille ei ole koskaan tullut mitään riitaa keskenämme. Kunnioitamme toinen toistamme, vaikka varmaan olemme erimieltäkin asioista olleet. Monta kertaa sanon Pirkolle, kuinka iloinen olen hänestä. Tänäänkin sanoin, etten olisi mitenkään tullut tätä kesää toimeen ilman häntä. Ja se on niin totta!

Aina joskus joku Pirkon tuttu tulee putiikkiin katsomaan, että "minkälainen paikka tämä oikein on, kun Pirkko aina hehkuttaa, miten kiva työpaikka hänellä on."  Ja kyllä me muutenkin saamme kehuja. Yksi käsityötarvikkeita säännöllisesti hakeva asiakas oli melkein itku silmässä ja sanoi :"Minusta se on NIIN VÄÄRIN, että tämä liike lopettaa, täällä on aina niin kiva käydä."

Tänään meni vähän ylitöiksi, kun asiakkaita vaan tuli vielä viiden jälkeen, vaikka olimme jo valotkin sammuttaneet. Hyvillä mielin palasin kotiin. Tytär oli tullut kotiin. On varmaan tosi iloinen, kun pääsee pitkästä aikaa äitiään katsomaan.

Olen niin onnellinen, kun minulla on mukavia harrastuksia. Blogin kirjoittaminen on yksi niistä. Nautin ylipäätään kirjoittamisesta. Sain äidinkielestä sen ainoan älläni. Oikeinkirjoitus on vahva puoleni. Jos kirjoitusvirheitä löydät, voit olla varma, että olen ne tahallani jättänyt tehokeinoksi. Minulla on paljon ihania lukijoita, jotka ilahduttavat minua kommenteillaan. Saan aina niin ihanaa palautetta kirjoituksistani. Usein saan kehuja siitä, miten ihana ihminen olen ja miten hyvin osaan hoitaa työni ja miten hyvä asiakaspalvelija olen. Varsinkin siitä, miten arvostan asiakkaitani.

Kaunis kukka meidän kauniista puutarhasta

Huomaatko tässä mitään eroa aiempiin kirjoituksiini? Lukisitko blogiani, jos tekstit olisivat aina tällaisia? No, älä huoli, tämä oli ainutkertainen kokeilu, mutta aiheeseen tulen palaamaan vielä seuraavassa postauksessa.

Mervi

Tämä sen sijaan kasvaa varmaankin jossain muualla?

Jossain tulee raja vastaan

Nyt tuli jokin raja vastaan. Säiliö täyttyi ja valuu jo yli. Sietokyky ylittyi.

Tiesin tämän, että jossain vaiheessa lakkaan jaksamasta. Yleensä joku pikkuasia "katkaisee sen kamelinselän". No niin, siinä se taas on - korulause. Huomasitteko, kun joku jo närkästyi näistä minun sanonnoistani. Mutta minkäs teen, kun niitä tulee aina vaan mieleen. Eikä se haittaa, vaikka ne jonkun mielestä onkin vain sanahelinää... Joku näkee vanhoissa sananlaskuissa viisautta, joku ei sitä näe. Sallittakoon.

Mutta siis, elämä on. Välillä rankaa, välillä liiankin. Tänään on ollut.

Olen aivan satavarma, että siellä lukijoissa on monta, jotka ymmärrätte, kun kirjoitan, etten enää jaksa.
Terveyden menetys, rakkaasta harrastuksesta luopuminen ja liian paljon työtä - tarvitaanko vielä muuta? Edellisen kirjoituksen asia on paisunut kuin pullataikina (taas!) ja olen saanut raskaan syyllisen viitan harteilleni.

Huomaan hyvät näyttelijän lahjani; vaikka itku olisi miten kurkussa, vieraiden edessä pystyn hymyilemään ja juttelemaan iloisesti. Mutta tänään padot aukesivat ja annoin itkun tulla. Tajuan, että kaikki stressi, jännitys ja ylirasitus purkautuu.

Kamerani on taas ja vielä hukassa, mun täytyy varmaan ostaa uusi. Lainasin miehen kameraa ja sieltä löysin tällaisia kuvia:

Ja vielä lopuksi anonyymin iloksi yksi sanonta: Paistaa se aurinko risukasaankin! Onko se pelkkää sanahelinää, vai sanottu syvällä kokemuksen rintaäänellä?

Olen ilkeä ihminen

Lisäys 16.8.2013. Tervetuloa jokainen sieltä tukiryhmästä! Olenkin kuullut, että linkkiä tähän blogiini siellä mainostetaan. Tässä se on - ole hyvä ja tutustu myös muihin kirjoituksiini!

Minä olen surullinen, hämmentynyt, alakuloinen, kiukkuinen ja melkein raivostunutkin.

Tässä tulee nyt tekstiä suurinpiirtein tajunnanvirtatekniikalla. 
Yleensäkin kirjoitan ja julkaisen samantien. Olen kyllä huomannut, että viisaampaa olisi kirjoittaa ensin luonnokseksi, miettiä ja lueskella tekstiään muutaman päivän ja sitten vasta julkaista. Moni asia muuttaa muotoaan ja joku voi jäädä julkaisemattakin. Nytkin tuolla on kaksi luonnosta, joista en tiedä, tulevatko koskaan julki.

Kuulun jokseenkin moneen facebook-ryhmään. 
Käsitöitä, käsityötarvikkeita, sisustusta, laihdutusta, kirpputoria... Yksi ryhmistä on salainen laihduttajien erityisryhmä, jota olin itsekin perustamassa. Erkaannuimme toisesta ryhmästä, koska halusimme nimenomaan salaisen ryhmän, joka ei näy millään lailla ulkopuolisille. Sinne on siis myös lähes mahdotonta kenenkään "eksyä". Ryhmä on ollut toiminnassa muutaman kuukauden ja ollut ihan kiva. Pyynnöstä huolimatta en ryhtynyt siihen yp:ksi itseni tuntien. Sen sijaan olen osallistunut aktiivisesti keskusteluihin.

Eilen kirjoitin kommentin, jossa toivoin, että myös hiljaiset jäsenet kirjoittaisivat kokemuksiaan. Totesin samaan hengenvetoon, että eihän se ole pakollista eikä edellytys, mutta että minua kiinnostaisi ihmisten omakohtaiset kokemukset. Joku jo ehti kertoakin tarinaansa, mutta yp muistutti, ettei ketään pidä hoputtaa. Minä sanomaan, että "saapa hoputtaa". Hiukan muuta keskustelua ja taas hän huomauttaa, ettei pidä ketään pakottaa, saa vain lukea. Minä muistutan, että niinhän minä jo mainitsinkin, mutta että kun joku tarvitsee rohkaisua.. Seurasi aivan turhaa jaarittelua, että onko kuka pakottanut ja ketä..

Lähetin tälle yp:lle yksityisviestin, koska en halunnut siinä sivulla pilata toistenkin iloa. Toistin ranskalaisin viivoin, miten keskustelu oli mennyt ja ihmettelin, että mikä tässä nyt on ongelma. Voisin aivan hyvin toistaa vuorosanani tänne, niissä ei ole mitään hävettävää, mutta kun ryhmässä on vaitiolovelvollisuus.

Lopputulos oli, että sain välittömästi kenkää. Juu-uh, tämä yp lennätti minut kuin leppäkeihäs pihalle ryhmästä! En saanut tilaisuutta puolustautua, en selittää toisille ryhmäläisille. En enää näe, mitä siellä minusta ja meidän keskustelustamme puhutaan, paitsi sen mitä pikkulinnut sitten näin kesällä laulaa....

Tasapuolisuuden vuoksi kerron, että tämä yp on erittäin tehokas, hän varmaankin asuu koneella ja kirjoittaa päivittäin useammankin kommentin. Usein saimme häneltä hyviä linkkejä ja paljon tietopuolista infoa. Toki ryhmässä oli useita henkilöitä, joiden kokemuksellinen tietämys meni edelle näistä teoriatiedoista.

Olen täällä ennenkin ihmetellyt näitä ylläpitäjiä ja heidän vallankäyttöään, mutta nyt olen kyllä kesäisesti ilmaistuna äimänkäkenä! (mikä muuten on äimänkäki?) Selitys oli kuulemma ihmettelijöille, ettei kenenkään ilkeilyä (?) tarvitse sietää. Eikä ilmeisesti myöskään kenenkään eriävää mielipidettä tai yp:n kyseenalaistamista. Huom. kyseessä on VERTAISTUKIRYHMÄ, jossa kaikkien pitäisi olla tasavertaisia. Eihän kaikki voi olla aina samaa mieltä? Eihän kaikkia miellytä kaikkien tapa toimia? Onhan selvää, että isossa joukossa on niitäkin, jotka ajattelevat erilailla, jotka kirjoittavat eri tavalla, jotka ilmaisevat itseään poikkeuksellisesti. Niitä on kaikenlaisia narsisteja ja mitänäitänytonkaan...luonnehäiriöisiä. Itsestäni tietysti puhun. Ilkeä ihminen.


Mervi
ps. annoin tämän sittenkin hautua yön yli, enkä silti jätä julkaisematta. Sen sijaan tuli uusi ajatus siitä, miten vaarallisia paikkoja tuollaiset "vertaistukiryhmät" oikeastaan ovat. Kuvitellaan, että minä olisin vakavasti mielenterveydeltäni järkkynyt. (Ehkä olenkin ?) Olen tuollaisessa ryhmässä henkeni pitimiksi, toivon ja ilon saamiseksi. Sitten minua kohdellaan noin kaltoin. Tai vaikka olisin oikeasti syyllinenkin. Täysin varoittamatta heitetään ulos ryhmästä. Tiedätkö sen tunteen: minä en kelpaa, minua ei hyväksytä porukkaan, minä olen paha, minä saan mennä, minua pitää rangaista, mene omaan huoneeseesi häpeämään! Takaisin ei ole tulemista. Vähintään yksi aikuinen, vastuullinen ja ammattilainen pitäisi joka ryhmässä olla, ehkä? Onko kellään muulla mitään tällaisia kokemuksia?

Byäääääh!
sama

Lisäys vain hetken päästä julkaisusta:
Kyllä tämä nettimaailma on merkillinen ja nopea. Taisi ko. yp. googlettaa Mervi Lammisen ja päätyi tänne blogiini. Nyt siellä ko. foorumilla tämä terveysalan ammattilainen (?) arvoi minun mielenterveyttäni (mutta minä en tässä tapauksessa pääse kommentoimaan) ja ilmeisesti olen jonkin diagnoosinkin saanut?

vieläkin se sama ilkeä ihminen Mervi

Mäkin haluun olla onnellinen!

Luin äsken onnellisuusblogia. Sellaista, jossa kerrotaan vain onnellisista asioista. Kuvissa hymyilevät iloiset ihmiset. Hyvän mielen -blogeiksikin niitä kutsutaan.

Jäin miettimään asiaa. Olisiko minunkin blogiani mukavampi lukea, jos kirjoittaisin vain kivoista asioista? Mutta olisiko tämä sitten minun näköiseni ja tarvitseeko ollakaan? Eihän blogia tarvitse päivittää joka päivä, voisi kirjoittaa vain silloin kun tuntuu hyvältä. Vaikka kerran kuukaudessa. Tai jättää kirjoittamatta juuri silloin "kerran kuukaudessa".

Sitten mietin, että mitä kivaa tänään on tapahtunut. Mistä iloisesta asiasta voisin kirjoittaa? (Paitsi että olen jo tänään julkaissut yhden jutun, joten ei todellakaan tarvitse kirjoittaa yhtään mitään.) Tänään on ollut ihan tavallinen peruspäivä, mutta olen silti hymyillyt joka ainoalle asiakkaalleni ja tänään heitä kävikin aikas paljon.

Tulin töistä ja keittiön ovella jo esittelin miehelleni, mikä tänään on ollut kivaa. Tää on tosi noloa.....
Minulla on uudet, ihanat rintsikat! Ostin summissa, sovittamatta hemottoman isot liivit, jotka osoittautuivat täydellisiksi. Ostin myös vatsaa kutistavat pökät. Koko päivän olen siis nauttinut erityistimmistä olosta, mikä on harvinaista herkkua näillä läskeillä. Ei, ei kuvaa tälläkään kertaa...

Että siinä sulle onnellisuusblogia!

Mervi

Kyttääjä puutarhassa

Meidän puutarhassa on ihmevekotin. Yksinäisellä puutarhakierroksellani sen havaitsin, mutten kiinnittänyt sen kummemmin huomiota. Joku sadevesimittari, ajattelin. Tällainen:

Kun seuraavan kerran siihen törmäsin, no ei siihen  sentään ihan törmätä voi, kysyin mieheltäni että mikä se on. Jotenkin välttelevästi (?) sain lopulta vastauksen, että se on jonkunlainen valvontakamera (!) Hmmmm...

Ei ollut mies oikein juttutuulella, joten en sen kummemmin alkanut aiheesta keskustella. Kysymykseeni, mitä siihen on tallentunut, hän sentään vastasi, ettei ole katsonut (?????). Mitähän sillä kuvataan? Naapurin kissaa tietysti!

Ei silti, jossain  - ehkä facebookissa -  oli video, johon oli tallentunut puutavaravarkaat. Toisella hakureissullaan olivat kuulemma heittäneet varoituslapunkin metsään, eivätkä tajunneet, että se oli ihan totta. Selvästi näkyi, miten kolme äijää lastasi halkoja peräkärryynsä. Ja sosiaalinen mediahan on osoittanut toimivuutensa: löytyneet sormukset ja valokuvat löytävät omistajansa ja nämä varkaatkin on kuulemma saatu kiinni.

Mitähän meidän kameraan tallentuu, jännittävää?

Tosi harvoin puutarhassa käyskentelen. Sen puoleen minulle riittäisi aivan pieni rivaripiha. Mutta onhan marjoja kiva poimia suoraan suuhun.

Tämä ei ole valvontakameran kuvaa. Hän korjaa peräkärryään. Onneksi kohta tulee talvi. Sitten on mieskin edes joskus sisällä mun kaa...

Mervi

Stailausta tai ei

Toiset bloggaajat ovat rohkeita, ne jotka laittavat masukuviaan nettiin. Tiedättehän tämän paljon julkisuuttakin saaneen Beautiful Body - blogi-haasteen? Ei minusta ole ihan sellaiseen, vaikka pikkuhiljaa näyttää kynnys omien kuviensa esittelyyn madaltuvankin. Ihan ohikiitävän hetken mietin, että jos kuvaisin nuo jaloissani olevat arvet, mutta tässä haasteessahan oli tarkoitus näyttää nimenomaan synnytyksen jäljet. Vai? Varmaankin liian hätäisesti kerroin tästä jutusta miehelleni (ei olisi kannattanut) ja kysyin, että mitä hän olisi mieltä, jos minäkin... Luulin hänen vastaavan, että siittä vaan, mutta ei. Tämä vastasi: "No sanoisin, että jopa on alas vaivuttu!" Pöh, ei ymmärtänyt pointtia. Tai siis minä en osannut sitä selittää.

Jos pyydän tytärtäni kuvaamaan ja vielä muistan sanoa hänelle, että stailaa, niin saan hiukan ohjeitakin. Tyyliin "ei nyt sentään sillai, pudisteles nyt vähän roskia hameestas"... Mutta jos pyydän miestäni kuvaamaan, sen täytyy tapahtua nopeesti. Ei hän kieltäydy, kiltti mies kun on, mutta että ei siinä sitten kummemmin poseerata. Ja yhden kuvan  pitää yleensä riittää. Olen häntä lohdutellut, että toiset miehet joutuu JOKA PÄIVÄ ottamaan päivän asu -kuvia.

Tästäkin tapahtumasta, asusta, otettiin vain yksi otos ja millainen! Vatta pystyssä kuin, sanonko millä...ja hartiat lysyssä - en minä oikeasti ole tuollainen. Vielä mä sen miehen opetan stailaamaan, vai mikä se oikea sana on? Että sanoisi: "Vatsa sisään, rinta ulos, hartiat ylös, noin, ja sitten vielä vähän jotain eloisuutta kehiin..."

Kirjoitinkin jo tuon ajatuksen, että kynnys madaltuu. Oletteko huomanneet, että sama asia pätee omaan ulkonäköön. Olen jo monta viikkoa kulkenut ihan kauhean tukan kanssa. Ensin sitä yritin saada johonkin malliin, mutta eihän se näillä helteillä - ja hiestymisellä - onnistu. Pikkuhiljaa vähensin väkerrystä ja totuin siihen. Sitten väheni jo pesukerratkin, hyi olkoon! Pokkana vaan ihmisten ilmoille, vaikka pää märkänis.
No yhtenä vapaapäivänä sitten varasin parturin ja otin permanentin. Oikeat mummokiharat. Tässä kuvassa ne on ihan uunituoreet. Permanenttini maksoi vain 62 euroa, kun kiharoille ei tehty mitään muuta kuin kuivatettiin paikkaansa. Ei kampaamista, ei föönäämistä, ei mitään aineita....

Tätä kirjoittaessani olen jo kerran pessyt hiukset ja ne on jos mahdollista, vielä mummomaisemmat pikkukiharat. Unohtuikohan siltä parturilta laittaa mukaan myös ISOJA RULLIA. Paras tulos on yleensä tullut, jos on molempia, sekä pieniä että isoja rullia. Silloin permanentti on napakka, muttei liian käkkärä.

No mutta näillä nyt mennään ja tottakai, kun vähän kiharran, tai oikeammin suoristan, niin näyttää erilaiselta. Ehkä huomenna jaksan ja ehdin.

Mervi

Ihana pöytä, minun mielestäni

Nyt kun kivijalkamyymälää aletaan ajaa alas, tulee myös kalustuksen kohtalo selvitettäväksi. Muuten, vieläkin jatko on epävarmaa, sillä yksi vielä miettii... Mutta joka tapauksessa jonkun verran karsintaa on tehtävä.

Ensimmäisessä vaiheessa siirrän putiikista kotiin ne, joilla on tunnearvoa tai muuten ovat meille sopivia. Yksi tällaisista on perintöpöytä. Muistan oikein hyvin äitini kotitorpasta enoni pöydän. Eipä sitä silloin osannut arvostaa. Nyttemmin kovin moni asiakas olisi halunnut tuon kuluneen pöydän ostaa. Vaan enpä ole myynyt. Tietenkään. Tässä se on:

 Pöytä on aika korkea, enkä ole sille vielä keksinyt paikkaa - tiedän, että mieheni ei haluaisi sitä ollenkaan, mutta muistattehan - hänellä ei ole valtaa sisällä tapahtuvaan sisustukseen. Minä määrään sisällä, hän ulkona puutarhassa. Hahhaa! On se vaan hassua, miten eri silmällä me ihmiset katsomme maailmaa. Vaikka meillä aika monessa asiassa on samanlainen maku, niin näissä vanhoissa esineissä ne eivät kohtaa ollenkaan!

Tällainen sohvapöytä meillä on nyt - ja on ollut 35 vuotta. Joku varmaan kaikkein halvin vaihtoehto 70-luvulla. Kyllä minä tästäkin tykkään, mutta kun tiedän että se on niin out of season... Mutta mitenkäs minä tuon korkean pöydän sovitan tähän paikkaan? Pöydän jokaisesta jalasta näkee, että sitä on ehkä jossain vaiheessa aiottu madaltaa. Siihen en kyllä haluaisi ryhtyä.

 Ihailkaa nyt vielä kanssani tätä useamman värin suloisuutta:

Mitä mieltä olette, voiko noin korkean pöydän laittaa sohvapöydäksi? 

Kun ei oikein mitään muutakaan paikkaa sille ole. 

Tai no, pitäisi katsoa huushollia uusin silmin. Ehkäpä joku muu huonekalu voisi väistyä tämän tieltä? 

Mutta, varsinaiseen sisustukseen ryhdyn vasta syksyllä.

Sitku...
                          Mervi

Vihreää, vihreää ja vihreää

En oikeastaan pidä vihreästä väristä. No tietysti luonnossa - kevät vihreyksineen on ihan parasta! Mutta ei vaatetuksessa eikä sisustuksessa. Ostin viime joulun tienoilla Tallinnasta tällaisen pellavamekon, vaikka tiesinkin, että malliltaan on kovin vaativa. Ja vaikka itsekin teen pellavamekkoja. Tätä mekkoa ei voi esitellä kuin tuollalailla istuen ja käsityö rinnuksilla. Se on nimittäin kahdesta suorasta kappaleesta tehty, naruilla kurottu yläpästään ja pitsiä koristeena. Mutta eihän tuollaisen spaghettiolkaimisen alla voi pitää liivejä ja sehän ei taas sovi isopoviselle lainkaan. Hassu sana - isopovinen. Rakkaalla lapsella on monta nimeä jne...

Näinköhän se mies mut mieluiten näkee - ilman naamaa? Kun tällaisen kuvan otti.

Asiakas tilasi vanhalle pehmoapinalle pienet villasukat, pituus 5 cm. Väriehdotus oli oranssi, muttei sellaista lankaa löytynyt varastoistani, joten päätin tehdä vihreät. Yhden sukan tekemiseen meni koko Selviytyjät- ohjelma. Eli tunti. Mikäs se onkaan minimituntipalkka? 10 euroa ehkä. Kaksi sukkaa siis 2 x 20 + alv 24% = 24,80 euroa. Eikä tuossa hinnassa ole vielä huomioitu muita kuluja. Mutta, eihän me naiset nyt sellaisia hintoja. "Ihan vaan huvikseni telkkaria katsellessa kudon." Niin kudonkin.

Kolmas vihreä on tällainen. Lisää tästä tavarasta myöhemmin. Eikö olekin ihana kulunut maalipinta?

Ja vihoviimeisenä se vihreä sisustuksessa. Ei tämä oikeastaan kunnon vihreä olekaan, vaan tuollainen lime. Olen nämä matot itse kutonut ja vaikka ne periaatteessa näyttävätkin samanlaisilta, ovat kuitenkin erilaisia. Kudottu kolmella kuteella, josta se kolmas on erilainen, eli toisessa kaksivärinen, mikä tuo elävyyttä pintaan.

Kesällä nämä ovat kivan raikkaat, mutta en voisi kuvitella talvella haluavani tällaisen värisiä mattoja. Silloin laitetaan tummemmat.

Sunnuntai terassilla

Puoli vuotta olen joutunut lääkärin määräyksestä syömään 4-kertaisen annoksen D-vitamiinia, kun verikokeissa on todettu sen puutos. Millään ei sitä saada nousemaan normaalitasolle. Itse mielessäni kuvittelen puutoksen johtuvan siitä, etten ole juuri koskaan ulkona. En siis saa aurinkoa. Suomalaisilla on kuulemma yleensäkin D-vitamiinin puutosta juuri auringon vähäisyydestä johtuen, joten esim. maitoon vitamiinia lisätään.

No, tänään olen saanut aimo annoksen aurinkoa. Kun emme sinne Raumalle sitten lähteneetkään, niin vietimme päivän terassilla. Isäni on rakentanut pyynnöstäni minulle tällaisen auringonottolavetin. Kas kun en pääse maahan makuulle, enkä varsinkaan sieltä ylös.

Romukaupasta löytyi tuollainen valkoinen metallikehikko ja sihen isäni naputteli nuo rimat. Ei muuten horju ei huoju, vaikka minä siihen itseni läjäytänkin! Toiset saavat tyytyä noihin rimpuloihin Baden-Baden-tuoleihin, mitä tuolla takana näkyy.

Meidän terassia ei ole tänä vuonna - sattuneesta syystä - sisustettu/somistettu. Tässä kuvassa näkyy toisiinsa ei-sointuvat matot. Muistatteko, kun kerroin mattoprojektista? Käyttämättömät matot laitettiin pois, mutta tuollaiset ikivanhat muovimatot ovat tosi käteviä tässä tarkoituksessa. Ei haittaa, vaikka sade niitä pieksääkin. Lautalattia on tooosi kuuma, mutta maton päällä on ihan kiva tallustella paljain jaloin. Näitä katsellessa tulee mieleen monet mukavat muistot ensimmäisistä kodeistamme 1970-luvulta. Vihreää ja oranssia, niin retroa.

Otin kerrankin kuvia ulkona. Mies seisoi niin komiana keskellä pihaa ja sanoin, että otan hänestä kuvan ja laitan blogiin. Hän sieppasi minulta kameran ja sanoi ottavansa minusta kuvan. "Saat sitten laittaa sinne blogiisi!". Hetken mietittyäni en kuitenkaan julkaise sitä miehen kuvaa. Tulisitte vaan kateellisiksi: sutjakkaana säilynyt, tummanruskeaksi paahtunut kuusikymppinen pikkupikkubikineissään. Ei sentään. Sitä omaa kuvaani taas en voi julkaista. En halua, että lukijani alkavat voida pahoin.

Sunnuntailounas syötiin terassilla. Ei meillä mitään pöytäliinoja... mutta hyvää ruokaa ja niin terveellistä!

Eihän tällaisella syömisellä kukaan pääse lihomaan? Paitsi että jälkiruoka ei tainnut olla kovin kevyttä. Mutta herkullista. Olettekos maistaneet tällaista? Namnam.

 Iltapäivällä Mirva, isänsä pyynnöstä, rakenteli vadelmatortun. Ovat jo niin tottuneet kuvaamiseeni, että jompikumpi kysyi, että "etkös tästä lainkaan laita kuvaa blogiin - kesän ensimmäinen vadelmatorttu?" Meidän puutarhassa kasvaa sekä vadelmia että myös viinimarjoja. Nyt on aika käydä napsimassa vitamiinit suoraan marjapensaista!

Mervi
Illalla huomasin, että olipa nahka paikoitellen kunnolla kärähtänytkin. Mitään suojavoiteita...

Ongelmien ydin, hetken mielihyvä.

Tänään tuli taas esille se, mikä aiheuttaa minun elämässä ehkä eniten ongelmia.

Olen valmis luovuttamaan hetken mielihyvän vuoksi!

Ei me lähdettykään Raumalle. Vaikka sinne niin halusin, niin nyt olen perunut matkan. Ajatus lähti kytemään siitä, kun aamukahvilla mies katsoi ikkunasta ja sanoi, että Raumalla päin näyttää sateiselta. Heitin siihen, että jos ei sitten lähdetäkään. Mieshän ei sinne ole alunperin itse halunnutkaan, mutta että minun takiani uhrautuu.... Vain pienen hetken mietin ja olin valmis luovuttamaan. Eihän siellä näin viimeisenä päivänä oikein mitään enää olekaan. Joutuu vaan niin paljon kävelemään paikasta toiseen.

Ja perimmiltään tämän luovuttamisen takana on se ajatus, että PÄÄSEN TAKAISIN NUKKUMAAN! Aamut on minulle toooosi vaikeita, haluaisin nukkua puoleen päivään. Enkä yleensä pääse "kerralla" ylös, vaan pitäisi päästä ainakin hetkeksi vielä takaisin sänkyyn...Tässä tapauksessa siis laitoin etusijalle sen, että pääsen takaisin nukkumaan, sen sijaan että olisin hakenut paljon mielekkäämpiä ja harvinaisempia ilon aiheita "vaivautumalla" pikku lomareissulle. Ja kun syksystä alkaen saan tod.näk. nukkua jokaikinen aamu!


Tämä sama hetken nautinnon hakeminen pätee muihinkin ongelmiini.

Vaikka olisi minkälainen hyvä dieetti menossa, niin yksi houkutus voi romahduttaa kaiken. En pysty näkemään pitkällä tähtäimellä, vaan se yksi pieni nautinto menee kaiken hienon suunnittelun edelle...

Ajankäytössä tulee sama ongelma eteen. Siirrän ja siirrän töitäni, jos vain ilmaantuu joku mukamas kivampi, pieni, mukava tekeminen. Ja stressihän siitä tulee.

Järjestyksenpidossa sama juttu. Ei vaatisi isoja ponnistuksia saada pidettyä vaivalla laitettua järjestystä yllä. Mutta kun tulee jotain huvittavampaa - antaa ton nyt olla, korjaan sen hiukan myöhemmin - kaaos on jo aluillaan. On muka liian vaivalloista nostaa pudonnut tavara paikoilleen, laittaa langanpätkät suoraan roskikseen, kerätä paperit yhteen kasaan jne...jos ei NYT JUST jaksa.

 kuva on sairaslomalta, kun ei oikein muutakaan voinut

Ei kai kukaan muu olen yhtä pöhkö? Kaikki muut aikuiset varmaan kykenee vastustamaan tuollaisia pikkuhoukutuksia ja olemaan selkärankaisia suunnitelmien toteuttajia? Mervi

Kiva sunnuntai

Jos kukaan eikä mikään herätä, tämä tyttö nukkuu aamuisin klo 11 asti. Tänään lähdimme puolen päivän jälkeen kohti Pyhämaan Suviteatteria. Tällainen oli alkuasetelma:

Tämä pikkukylän nuorisoseura on todella satsannut näihin kesäteatteriesityksiin. Paikalle on rakennettu hienot katetut katsomot. (Istuminen ei ollut kylläkään kovin mukavaa kovilla, matalilla penkeillä ilman selkänojaa.) Mukavuutta lisäsi äänentoisto, jokaisella esiintyjällä oli mikrofoni. Lipunmyynti ja kahvitus sujuivat sutjakkaasti, vaikka väkeä oli joka paikka täynnänsä. Etukäteen oli voinut varata kahvituksen sisätiloissa ja lipunmyynnistä saattoi ostaa kahviliput, joten siellä ei enää tarvinnut rahaa käsitellä. Kaikki oli mielestäni esimerkillisesti järjestetty. Esitys kesti kokonaiset kolme tuntia ja väliajalla joimme pullakahvit.

Näytelmä Tuntematon Potilas kertoi mielisairaalan osastosta, sen hoitajista, potilaista ja johtokunnasta. Yhtenä teemana oli virkkaaminen, mikä tapahtui Pellavasydämestä hankituilla kunnon värikkäillä virkkuukoukuilla!

Näytelmä oli hupaisa, me tykkäsimme molemmat, mieheni ja minä. Hauskaa ja hölmöä, muttei liiaksi.

Lähdimme etsimään Kauko Isotuvan kotiseutumuseota, josta olin kuullut kehuja. Netistä ei löytynyt yhteystietoja, joten kyselimme paikallisilta ajo-ohjeita. Aika lähelle osuimme, mutta taas tarvittiin ihanaisen Pirkon apua. Pirkko agiteerasi autoonsa porukan, josta yksi osasi tien. Museo on yksityinen, eikä sinne ole minkäänlaista opastusta ja sinne on aivan mahdotonta osata. Mutta miten upea paikka se onkaan! Otin paljon kuvia, mutta en muistanut kysyä lupaa niitten julkaisuun, joten sitä odotellessa kerron vain muutaman ulkokuvan verran.

Pariskunnalla on huvila meren äärellä ja tuohon ihanaan maastoon Kauko Isotupa on siirtänyt (niin ymmärsin) vanhoja rakennuksia sinne tänne. Jokaisessa on oma miljöönsä, yhdessä kalastukseen, toisessa hylkeenpyyntiin liittyvää välineistöä. On emännän ja isännän tupa, kansanparantajan tupa, leipomo ja myymälä ( jota isäntä kutsui leikkisästi Pellavasydämeksi, siellä oli pellavatuotteita "myynnissä" )... Kaikki oli siistiä ja tavarat lähestulkoon täydellisesti varustettu nimilapuin, jotka oli yleensä kirjoitettu paikallismurteella. 

 

Noissa ihastuttavissa rakennuksissa oli tosi pienet ovet ja korkeat kynnykset, joten joka ovesta minä en päässyt sisään ollenkaan. Samoin oli tupia toisessa kerroksessa, vähän hankalien portaiden päässä. Ystävällinen seuralaisemme kuvasi niissä olevat nurkat minulle, joten olen voinut kotona "nähdä" myös noihin hankaliin paikkoihin. 

Tässä museossa ei ole aukioloaikoja, eikä pääsymaksua. Soittamalla omistajalle etukäteen voi varmistua siitä, että he ovat paikalla ja pyydettäessä saa myös opastuksen. Siihen menee kylläkin kuulemma koko päivä, sen verran puhelias on isäntä, tavaraa paljon ja tietysti mielenkiintoisia tarinoita. Minulle siellä oli paljon paljon aivan ennennäkemättömiä tavaroita, mutta muut porukastamme, kun ovat paikallisia ja Pirkkokin saaressa kasvanut, tiesivät kyllä paljon enemmän kaikista ihmeellisyyksistä.

Pois lähtiessäni ihmettelin, että joku ihminen on niin ystävällinen, että haluaa päästää vieraita ihmisiä ilmaiseksi tutustumaan upeaan elämäntyöhönsä. Tai harrastushan se hänelle on ollut. Kuulemma viiden vuosikymmenen ajan hän on tavaroita koonnut. Osa niistä on aivan uniikkeja, harvinaisuuksia, joita ei muualla tule vastaan ja onhan niihin joutunut rahaakin sijoittamaan.

Suosittelen lämpimästi poikkeamaan tuossa paikallista elämänmenoa kuvaavassa museomiljöössä, jos vain noilla seuduiilla liikkuu.

Taas oli mukava irrottautuminen arjesta, eikä tarvinnut paljon satsata aikaa eikä rahaa. Yrittäjän harvinaista onnea!

Mervi

Kustavissa nautiskelemassa ja vähän oppimassakin

Tämä kesä näyttääkin poikkeuksellisen kulttuuripitoiselta. Yleensä katsastan kesäteatterimainokset toteamalla "tuonnekin olisi kiva mennä", mutta nyt olen myös toteuttanut nuo toiveeni. Kävimme jo aiemmin katsomassa Lentävän Lokin "Päin perhettä" ja tällä viikolla suuntasimme Kustaviin. Huomenna menemme katsomaan Pyhämaan Suviteatterin esittämän näytelmän Tuntematon Potilas. Siellä on menossa viimeiset näytökset, joten hopi hopi...

Mieheni oli talvella saanut liput Kustavin Volter Kilpi-viikolle johonkin ohjelmaan. Minä sain valita ja lopputulokseksi valikoitui Kyläilijät: Sillankorvan emäntä. Volter Kilpi - viikko jatkuu vielä sunnuntaihin asti, joten sinnekin ehtii vielä. Lisää kirjallisuusviikon asioita löydät tästä.

Monet teistä varmaan muistavatkin, että mieheni Aarre on Kustavista kotoisin, joten ne maisemat ovat hänelle kotoisat ja minäkin siellä muutaman kerran käynyt, mutta huomattavasti viileämmin suhtaudun seutuun. En kovasti pidä merestä, valitsisin mieluummin järven, mutta menetteleehän nuo maisemat. Taas kävi niin, että kamerasta loppui akku ja ehdin kuvata vain jotain mitäänsanomatonta alkumatkasta.

Kustavin Tuulentupa, ei selvinnyt tuo 100 vuotta

Ohjelmaa oli eri puolilla Kustavia - näyttämön pystytystä

Alkajaisiksi kävimme syömässä paikallisessa ravintolassa. Kylläpä oli hyvää ruokaa! En halunnut sotkea puseroani, joten suojauduin "ruokalistalta" rinnuksilla näin: 

Onpa ryppyinen naama, vaikka niin oli maukasta!

Meille jäi paljon aikaa ennen illan näytöstä, joten kävimme katsastamassa Lootholmassa. Näytinkin jo aiemmin tämän kuvan 70-luvulta ja olisi tehnyt mieli otattaa vastaava kuva nyt, mutten jaksanut nousta autosta, plääh.

Lootholman entisen maatilan entinen päärakennus

 Koko Lootholman aluetta voisi kuvailla sanalla ankeaa. Heinäkuun puolivälissä, Kustavissa vuoden tapahtuma ja väkeä leirintäalueella oli vain kourallinen. Muutama teltta, puolenkymmentä asuntovaunua tai -autoa ja yksi rollaattorilla kulkeva mummo. Laajat alueet täysin hyödyntämättä, paikat ränsistyneet ja lohduttoman näköiset.

 Jatkoimme matkaa lossilla Etelä-Vartsalaan kotiseutumuseolle. Lossille mennessä muistelin aikaa 35 vuotta sitten, jolloin Kustaviin ei ollut vielä rakennettu siltaa, vaan mentiin sekin väli lossilla. Olin 17-vuotias lukiolainen, kihloissa Aarren kanssa ja tunnelma tiivis, kun autossa odotettiin lossin saapumista. Vain muistoissa sain sen tunteen takaisin, nyyh. Ei ymmärtänyt matkaseuralaiseni vihjauksiani edes yhdestä pususta. Jotkut asiat, hetket ja tunnelmat - jopa sanotut sanat - jäävät mieleen ja palautuvat, kun paikka on sama. Paitsi, että miehet on tehty erilailla. Ilmeisesti.

Vaikka jonoa näytti pitkästikin olevan, pääsimme ensimmäiseen lastaukseen mukaan.

Vartsalan vanha koulu

Vaikka meillä olisi ollut aikaa, olimme kuitenkin huonoon aikaan liikkeellä, sillä kaikki paikat sulkeutuivat meidän edellämme. Olisin halunnut piipahtaa tässä Vartsalan vanhassa koulussa. Siellä on ainakin kynttilätehdas ja ehkä olisi ollut jotain muutakin kiinnostavaa...?

Tähän sitten loppui akku. En saanut kuvaa kotiseutumuseolta, en näytelmästä, en maisemista tai mistään muustakaan. Näytelmä ei ollut hauska siinä mielessä, että olisi naurettu (kesäteatterilta toivon makeita nauruja) mutta jollain tapaa se oli vaikuttava. Näyttelijöitä oli vain kolme ja he vaihtoivat rooleja siinä meidän silmiemme edessä, vain muutamaa tarkoin harkittua vaatekappaletta vaihtamalla. Huvittavinta oli piian roolivaihdos isännäksi - se kävi "käden käänteessä" ja yllätti joka kerta katsojat. Tämän kummemmin en näytelmää kykene arvioimaan. En käsittänyt, mitä siinä loppukohtauksessa tapahtui, mutta haittaaks se?

Otsikossa mainitsen oppimisesta, mutta siitä kerron toisen kerran. Jos muistan. Mervi.