Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain

"Käymme yhdessä ain
Käymme aina rinnakkain
Vaikka esteitä on
Joskus tiellä kohtalon
Voimme kaikki ne voittaa
Kun kuljemme vain
Tiemme yhdessä näin rinnakkain."

Vielä ehkä muutama katsaus sairaalamaailmaan, vaikka olenkin jo kotiutunut. Mieheni kävi jälleen joka päivä minua katsomassa. Oli pakko ottaa kuva meistä, niin erilaisista.

Toinen ei ole ollut auringossa

Vuonna 1978 kun meidät vihittiin ja lupasimme kulkea yhteistä taivalta, kunnes kuolema meidät erottaa, emme tietenkään voineet ymmärtää, mitä kaikkea tuo lupaus tulisi tarkoittamaan. Olen oppinut näkemään, miten tyystin erilaisia olemme - vaikka paljossa samanlaisiakin - ja miten juuri tuo erilaisuus on kantanut tähän päivään asti. Toisen itseni kaltaisen kanssa en takuuvarmasti olisi pärjännyt.

Mieheni on seissyt rinnallani myötä- ja vastamäessä. Nykyään kulkeminen ei kuitenkaan tapahdu rinnakkain, vaan peräkkäin: hän lykkää minua pyörätuolissa. Vähän se tuossa rappusten päälle laitetussa luiskassa työntäessään ylämäkeä huokailee, että voisin kuulemma itsekin vähän avustaa... 

Olen ymmärtänyt, ettei tämä kevät ja kesä ole ollut miehellenikään kovin helppoa. Tiedän, että kärsin mieluummin itse, kuin että katsoisin sivusta toisen tuskaa. Varsinkin, jos ei voi olla avuksi. Tänään on helppo hymyillä. Ihana olla kotona, nukkua omassa sängyssä. Kävin jo kahteen kertaan kokeilemassa, muttei tullut uni. Ihme juttu, kaksi viikkoa lähes nukkumatta. Mutta annas olla, kun alkaa työ, varmaan väsyttää...

Mervi