Synttäreillä

Juhlat on juhlittu. En ole tainnut koskaan ottaa yhtä paljon kuvia. Usein huomaan, että kamera on kyllä mukana, mutta en ole ainuttakaan otosta saanut. Nyt otin kuvia sekä kameralla että myös kännykällä, jotta saan Instagramiin myös kuvia.

Tässä ensin juhlapaikasta. Lapsuukodin mummolan pihaan oli pystytetty iso paviljonki, johon mahtui koko porukka sisälle. Ilma oli kylläkin kaunis ja tuulikin tyyntyi, joten ulkona oli myös kiva välillä jaloitella.

Pihasauna 

Vanha navetta ja puucee sen kyljessä.

Tässä isäni, joka itseoikeutetusti paikan isäntänä piti tervetuliaispuheen. Sitten veljeni, juhlakalu.

Ensimmäisen kerran eläessäni kuulin veljeni laulavan! Kitaraa olen kyllä kuullut hänen soittavan, mutten en ikinä laulavan.  Juhlat olivat ohjelmalliset. Veljeni oli antanut ohjeen, että ei saa olla pelkkää pönötystä, syömistä ilman ohjelmaa. Oli laulamista, huilun soittoa, kilpailuja ja AASI! Lapset pääsivät ratsastamaan ja kyllä oli lystiä. Aasi oli kiltti ja hyvin kasvatettu, totteli ja oli kärsivällinen.

Minun armaani  ja alla pappan kissa, lihava Väinö.

Omasta puheestani en nyt osaa oikein mitään sanoa. Ei se nyt ihan jouhevasti sujunut, hiukan takeltelua - mutta sain minä paikka paikoin porukan nauramaan, kun muistelin veljeni lapsuutta.

Mervi
ps. lisää kuvia saattaa olla vielä tulossa.

Päivä pikkuveljelle

Pikkuveljeni täytti jo toukokuun viimeisenä päivänä 50 vuotta, mutta juhlia vietetään vasta tänään. Tulossa on rennot pihajuhlat lähisuvun kesken. Kokoonnumme lapsuutemme mummolaan, jossa nykyään isä asuu kesäisin kissansa kanssa.

Veljeni pyysi minua pitämään puheen. "Kun sää silloin meidän häissäkin puhuit niin hyvin". Sain kyllä paljon kehuja tuosta puheesta yli 20 vuotta sitten. Se on sellainen hetki, jonka olen tallettanut arvokkaana muistoihini. Kun tulee epävarma olo esiintymisestä, kaivan esille noita onnistumisen kokemuksia ja saan niistä voimaa ja rohkeutta.

Kun eilen, lauantaina, suljin putiikin oven, aloin intensiivisesti miettiä puhetta ja kerätä siihen materiaalia. Tarvitsen nimittäin netin kuvia avuksi. Vaikka ajatus ja runko jo oli viikolla mietittynä, minulta meni ihan koko eilinen loppupäivä "pikkuveljen hyväksi". Tänään olen jatkanut ja nyt on kaikki valmiina, myös vaatteet valmiina odottamassa.

Lahjan miettiminen jäi viime tinkaan. Kuten aina. Kaikki. Olin ajatellut rahaa, mutta sitten se tuntui kuitenkin niin persoonattomalta ja lisäksi muistelin, että veljeni perhe tuo yleensä aina tavaralahjan, joten ajattelin heidän arvostavan sellaista. Sitten sen keksin! Veljeni - kuten koko meidän perhe - on pullukkavatsainen. Meidän on siis mahdoton löytää pyyhettä, jonka saa kiedottua vartalonsa ympäri. Niinpä valitsin sen. Pirkko oli jo valmiiksi leikannut pellavapyyhkeitä, jotka minun oli määrä vain ommella. Niitä oli nimittäin joku asiakas jo kysellyt.

Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun ompelin 2 m x 80 cm pellavapyyhkeen. Tein siitä persoonallisemman tekstillä. Olisin halunnut kirjoa, mutta siihen en uskonut ajan riittävän - tekstiilitussi sai siis kelvata. En usko, että teksti kovin kauaa pysyy, vaikka sitä kovasti kuumalla silittelinkin. Mutta niinhän ne muistot muutenkin haalistuu...

Kyllä kai minä tässä vielä kiireenkin pystyn kehittelemään, mutta nyt ainakin tuntuu rauhalliselta.
Tällaisia kuvia väsäsin itse, kun en heti löytänyt valmiina haluamiani. Sittemmin niitä kyllä löytyi.

Pitäkää peukkua, etten mokaa - ainakaan kovin pahoin. Sitten te saatte kestää valitustani... Mervi