Aika kuluu aivan liian nopeaa. Meikkauskoulutus alkoi just vasta ja nyt se jo lähenee loppuaan. Kaksi maanantai-illan opiskelua jäi minulta väliin, kun olin flunssassa. Eilen pääsin taas mukaan.
Tottakai huomaan itsekin, että olen oppinut "jotain", mutta itsetunto on kuitenkin aika alhaalla. Niin kuin opettaja yrittikin näyttää, että osaamiseni ja itsearviointini välillä on suurehko ero. Mutta harvoin ja harvoissa asioissa olenkaan sitä mieltä, että jossain asiassa olisin hyvä, että osaisin.
Tähän mennessä olemme oppineet kaiken. Siis asiat on käyty teoriassa läpi ja käytännössä harjoiteltu. Osaamme tehdä päivä- ja iltameikin, laittaa poskipunat, varjostukset ja korotukset oikeaan kohtaan, tehdä silmän rajaukset ja ripsien taivutukset ja jopa laittaa irtoripsetkin!
Olemme sommitelleet värit sopimaan asiakkaalle ja kokonaisuutena, tehneet symmetriakorjauksia niin kulmakarvohin kuin huuliinkin ja huomanneet, miten paljon meikki vaikuttaa yleisilmeeseen.
Joka maanantai-ilta teemme meikin parityöskentelynä toisillemme. Kotona tietysti harjoittelemme lisäksi. Flunssaisena en meikkejä tehnyt, mutta nyt taas on mahdollisuus kokeilla opittuja taitoja ihan itselleni. Kaikki tuntuu vaikealta, kädet ovat kömpelöt ja kärsivällisyys tapissaan...
Eilen meille opetettiin irtoripsien kiinnitystä ja sitten valittiin parit. Vaikka kuinka yritin (taas kerran) jättäytyä "kolmanneksi pyöräksi" kun jako ei mennyt tasan, ei se mennyt läpi. Sen verran sain lisäaikaa, että Ida lupasi ensin tehdä minulle meikin ja minä sen jälkeen hänelle. Näin sain kerrattua asioita, kun seurasin hänen työskentelyään. Vierestä on helppo huudella huomioita. Ida onnistuikin niin mainiosti työssään, että itse olin tyytyväinen muuttuneeseen ulkonäkööni, mutta hän oli myös illan paras meikkaaja ja sai epävirallisesti arvosanaksi täyden vitosen.
Ensimmäisen kerran näen kulmakarvani symmetrisinä. Oikeasti ne ovat eriparia, mutta jotenkin Ida taikoi ne samanlaisiksi. Huulimeikissä oli tarkoitus käyttää nuden värejä. Arvaatko, mistä tietää, mikä on ihan oikea nude kullekin? Kuulimme salaisuuden: pitää katsoa rintsikoihin, nännin väristä sen tietää! No, tämä sävy on Idan minulle muutoin valitsema.
Sitten oli minun vuoroni. Ihan kuin kaikki opittu valuisi pois minusta ja kädet lakkaisivat toimimasta. Vaikka olen kädentaitaja, osaamiseni on nimenomaan käsissäni - osaan neuloa, virkata ja ommella, mutta silti meikatessa toista ihmistä, tuntuu, että kädet ovat eriparia, eivätkä tottele käskyjäni.
Ilmapiiri koulussa on hyvä, enkä tunne varsinaista painetta onnistumiselle, mutta silti joku tilanteessa saa minut lähes voimaan pahoin. Ida oli ymmärtäväinen ja "opetti" samalla minulle, missä järjestyksessä toimitaan, mitä tuotetta käytetään ja mikä sivellin olisi milloinkin paras. Itse asiassa minulla oli käytössä aivan uusi sivellinsarja, nyt jo neljäs ostamani, mutta silti tuntui välillä, että sitä sopivinta ei löytynyt.
Tiedän, että olen kehittynyt ja nyt siveltimien käyttö ei ihan niin kömpelöä ollut, kuin taannoin, mutta silti olen hir-vit-tä-vän epävarma. Ja kauhu senkin lisääntyy, kun näyttö lähestyy. Ensi kerralla meillä on näyttöinfo, sitten kenraaliharjoitukset ja marraskuussa on jo näyttötutkinto, apua! Olen useamman kerran uhkaillut, että jätän näytön tekemättä ja vieläkin se ajatuksena käy mielessä. Mutta siitä myöhemmin....
Tänään harjoittelin kotona pitkän kaavan mukaan. Aamulla näytinkin tosi kulahtaneelta hammaslääkärikäynnin jäljiltä, joten ehostus tuli tosi tarpeeseen. Tein kaiken oppimani mukaan pohjustuksia myöten. Ainoastaan ne irtoripset jäi harjoittelematta, koska semmoisia en omista. Ja olen varma, etten itselleni tule koskaan niitä käyttämäänkään.
Olen väri-ihminen, mutta yksioikoinen. Haluan värisuoran; vaatteet, korut ja meikki samaa sävyä. Niinpä tein silmämeikistä turkoosin. Sanottaisiinko tätä nyt banaanivarjostukseksi, en tiedä? Aika rajulta näytti pelkän luomivärin jälkeen, mutta kun lisäsin rajaukset, kokonaisuus "jäsentyi".
Koskaan minusta ei tule ammattimaista meikkaaja, se ei ole ollut milloinkaan ajatuksissani. Olen lähtenyt kouluun opiskelun vuoksi ja oppiakseni meikkaamaan itseni. Tiedän, että tästä ajasta on ollut hyötyä, on ollut kiva viikonlopun jälkeen todeta, että "mukavaa, huomenna on maanantai ja on koulua". Olen oppinut itsestäni, tavastani kohdata oma epävarmuus ja myös nähnyt, että meikkaus voi olla kivaa ja sillä on oikeasti iso merkitys. "Huonoa" on se, että nyt on kynnys lähteä ihmisten ilmoille ilman meikkiä - vaikka 60 vuotta olen niin tehnyt. Tähän asti on huulipuna ja kulmakynä riittänyt, mutta nyt silmä vaatii enemmän. Silmät. Alan ymmärtää, kun naiset sanoo piirtävänsä naamansa ennen ovesta ulos astumista.
On ollut hyödyllistä tuntea itsensä epävarmaksi. Olen itsekin opettajan asemassa, kun neuvon avustajaa tai pidän käsityökurssia. Opettajan on tärkeä tietää, miltä tuntuu, kun tuntee, ettei osaa mitään... Epävarmuuden sietäminen, osaamattomuutensa tunnustaminen, oppimaan nöyrtyminen ja toivottavasti lopulta oppimisen riemu! Sitä voi ihmisen elämä olla vielä yli kuuskymppisenäkin.
Mervi
