Pitkä Pätkä Pelosta Pääsemisestä

Luin äsken Kodin Kuvalehden viimeistä numeroa ja

 silmiini osui tämä lause: "Tunteita ei voi valita, tekoja voi." 

Siinä kirjoittaja pohti ihastumisia ja rakastumista ja mitä siitä seuraa - tai ei seuraa.

 Joku toinen on lausunut viisaasti: 

"Ajatukset ovat kuin lintu; 

et voi estää sitä lentämästä pääsi päällä, mutta voit estää sitä tekemästä sinne pesää." 

Piti heti lähteä kirjoittamaan syntyneet ajatukset muistiin, vaikka olin jo nukkumaan menossa.

Vaivaavat ajatukset vievät energiaa

Olen alkanut harjoitella hallitsemaan häiritseviä ajatuksia. Kun kiusaannun, harmistun tai suutun jostain asiasta, yritän olla tuhlaamatta energiaani harmilliseen ajatukseen, vaikkapa omiin tekemiini virheisiin. Joskus se on äärimmäisen vaikeaa, mutta toisinaan tuntuu helpommalta -  estää ajatusta tekemästä pesää. Lähetän kiusaavan ajatuksen matkoihinsa ja jos se yrittää tulla takaisin, sanon sille/itselleni että "en tahdo enää hukata aikaani tämän turhan asian kanssa".

Pelko saattaa vangita mielen
Tuon alussa mainitsemani lauseen "tunteita ei voi valita, tekoja voi" luettuani hoksasin, että pelko on samanlainen. Huomaan, että PELKO sanana/aiheena on kalvanut mieltäni viime viikot. Ei siis minkään asian tai tapahtuman pelko, vaan se TUNNE. En voi estää pelon tunnetta tulemasta liki, mutta voin työstää sitä niin, ettei se saa minua valtaansa.

Pelkoa voi vahingossa ruokkia. Voin jäädä vellomaan pelon tunteeseen ja yleensä kehä vaan suurenee ja suurenee, pieni pelko kasvaa suureksi ja uusia pelkoja tulee mukaan, kunnes huomaan, että olen jäänyt pelon vangiksi.

Olen tunneihminen, enkä siksi katso mitään pelottavaa televisiosta. Paitsi uutiset, jotka joskus aiheuttaa pelkoa pahimmillaan. En myöskään ikinä valitse luettavaksi kirjaa, jonka esittelyssä mainitaan sana murha, trilleri, kauhu tms. Suojelen itseäni.

Turvasanat
Lasten ollessa pieniä jouduin uhrautumaan pelottaviin tivolilaitteisiin heidän kanssaan. Isänsä ei ole ikinä suostunut mihinkään "vatsaavääntäviin". Luulen pelänneeni enemmän kuin lapset. Voi miten olisinkaan toivonut, että joku olisi sanonut taikasanat "ei tässä voi tapahtua mitään ikävää, ei ole ikinä tapahtunut". Se olisi auttanut minut pelon yli.

Samoin kuin turvasanat auttavat pelon hallinnassa, toisaalta myös pieni tapahtuma, sana tai lausahdus voi laukaista pelon. Ehkä suurin pelkoni on ollut spinaalipuudutuspiikin pistäminen selkäytimeen.... vai mihin se nyt laitetaankaan?

Ensimmäiset lonkkaleikkaukseni 80-luvulla tehtiin nukutuksessa, mutta sitten tulivat käyttöön nämä puudutuspiikit. Muistan täysin elävästi, miten joku potilaista loihe lausumaan (kun minä odottelin leikkausvuoroani) että "ajatella, miten pienestä se on kiinni; jos piikki menee millinkin sivuun, niin olet halvaantunut". Ja minä miettimään milliä, miten helposti sellainen virhe voikaan tapahtua! Olen aina ollut aivan jäykkänä kauhusta siinä vaiheessa, kun aletaan leikkausta valmistella. Liekö ollut se sama kerta, kun heräämöstä lähdettiin kiireellä viemään viereistä potilasta ambulanssilla toiseen sairalaan. Minä ymmärsin silloin, että hänen jalkoihinsa ei alkanutkaan tunto palata. (Saatoin kyllä ymmärtää väärinkin) Siitä asti olen aivan paniikissa kun odotan kihelmöinnin alkavan. Ja mietin, millaista olisi elää, jos alaruumis olisi halvaantunut. Nyt sekin pelko on voitettu, kun kerrottuani tämän muiston viime viikolla minua hoitavalla hoitajalle, hän totesi, ettei sellaista voi tapahtua. Taas minä sain turvasanat.

Yhdessä leikkauksessa kohdalle sattui harjoitteleva lääkäri. Vaikka olin sanonut, että pelkään kipuakin enemmän tuota piikinpistämisvaihetta, laittoivat osaamattoman harjoittelijan asialle. Ei hän saanut monista yrityksistään huolimatta kanyyliakaan laitettua, vaan siihen piti hakea toinen lääkäri. Myöhemmin olen tajunnut, että minulta on ylipäätään lähes mahdotonta löytää suonta, joka pysyisi hetkenkään paikallaan. Pyysin hoitajalta, että eikö "tuo toinen lääkäri" voisi tulla laittamaan sen puudutuksen. Ja hän tuli, vanha kokenut konkari, joka oli kuulemma juuri jäämässä eläkkeelle.

Pelko haihtuu
Vatsaleikkaus tehtiinkin nukutuksessa ja se onnistui mainiosti. Sen jälkeen olen pyytänyt nukutuksen puudutuksen sijaan. Toiveeni on toteutettu. Paitsi nyt toukokuussa. Kokenut anestesialääkäri puhui minut ympäri. Kertoi, ettei hän tee mitään vastoin pyyntöäni, mutta toivoisi, että huonot kokemukseni voisi kääntää niin, että valitsisin puudutuksen, koska siinä on paljon hyviä puolia nukutukseen verrattuna. Vakuutuin siitä, kun hän kertoi kymmeniätuhansia piikkejä pistäneensä ja ettei koskaan ole mitään sattunut. Minä luotin häneen, hänen kokemukseensa, sanoihinsa, kun hän vielä lupasi pitää minut unessa kriittisessä kohdassa. Sain kuulla TURVASANAT.

Pelko on voitettu
Kokemus oli niin positiivinen, että viikko sitten menin leikkaukseen aivan luottavaisin mielin. Sama ylilääkäri oli anestesialääkärinä ja hän lupasi hoitaa nukutuksen samoilla lääkkeillä, kuin viimeksikin. En pelännyt ollenkaan, vaan keskityin seurailemaan itseäni, tuntojani ja tajunnan tasoa. Tottakai kuoleman mahdollisuuskin oli mielessä käynyt, mutta käsittelin sen oman hengellisen käsitykseni mukaisesti jo ennen leikkaukseen lähtemistä.

Leikkauksessa olin aivan rentona, kuulostelin itseäni ja nautin kivuttomuudesta. Ja olinhan neljän, viiden ihmisen täyden huomion keskipisteenä! Kanyyli onnistui vasta kolmannella kerralla, mutta heti siihen laitettiin kunnon dropit, niin että tajunta lähti välittömästi. Nukuin täysin tietämättömänä siitä, että minua käänneltiin ja siirreltiin ja puudutuspiikki lykättiin selkään. Herätessäni olin eri asennossa ja minun oli hyvä olla. Leikkauksen ajan olin hereillä - tod.näk. kuitenkin rauhoitettuna.

En kokenut minkäänlaista pelkoa.

Minä olen voittanut puudutuspiikkikammoni ja kykenen seuraavaa leikkausta ajattelemaan rauhallisin mielin.

Paitsi, jos se seuraava leikkaus onkin SELKÄLEIKKAUS. Siitä kuulen torstaina, kun menen selkäspesialistin luo Tyksiin.

Mutta niin kai se on toimittava, että riskit ja hyödyt on tiedostettava, punnittava ja päätös tehtävä sen ja lääkärin neuvon mukaisesti. Sitten kun on tietotasolla valmis, voi alkaa myös tunnetasolla käsitellä pelkoaan. Tärkeintä on että ratkaisu perustuu faktaan, ei mielikuvitukseen. Kannattaa kerätä itselleen myös onnistumisen kokemuksia ja turvasanoja. Ja joskus on vaan uskallettava HYPÄTÄ!


Mervi

Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Aika ajoin laitan blogini linkkiä pariin faebook-ryhmään. Jonkun kivan käsityöidean jaan käsityöryhmään ja sisustusjutun taas sisustusryhmään. Samoin kuin blogin kirjoittelu, myös nuo linkit on tarkoitettu lukijalle iloksi ja hyödyksi. Varsinaista nettisivuani en koskaan laita tällaisiin yhteyksiin. Voisin tietysti julkaista pelkän kuvan, mutta kun on jo valmis teksti, niin pääsen vähemmällä....

Eilen illalla tuli ihan puskista viesti yhden ryhmän ylläpitäjältä. Seuraavaksi minut kuulemma laitetaan jäähylle. Syynä nämä blogilinkit. Tänä aamuna keskustelu jatkui ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en ole kenellekään mitään pahaa tarkoittanut. Ihan meni pasmat sekaisin.

Eikö ryhmän tarkoitus ole tuottaa iloa ja hyötyä lukijoille? Jos lukijat tykkää ja käyvät lukemassa blogiani, onko se joltain pois? Tuommoiset ryhmät on aikamoista valtapeliä ruohonjuuritasolla. Kuka sanoo viimeisen sanan.

"Selvä, selvä, selvä.", kirjoitin minua uhanneelle ylläpitäjälle lopuksi.
"Ei tässä pitäisi olla mitään epäselvää", vastasi hän.
"Selvä." Päättelin minä.

Sainpahan sanottua sen viimeisen sanan.

Arvostan ihmisiä, jotka pystyvät "viilipytyn" tavoin kohtaamaan isot ja pienet kolhut elämässä. En ole sellainen, vaan tunneihminen, joka syöksyy vuoristoradan tavoin ylös ja alas. Ja välillä raiteiltaan. Tämän aamun olen ollut niin uppoutuneena netin syövereihin, että oikein pelästyin, kun putiikin ulko-oven liiketunnistin pärähti soimaan. Asiakas tuli. Hyvä, etten tuoliltani pudonnut. Onneksi on ovi välissä, että ehtii vähän koota itseään ennen kohtaamista.

Ihana aurinkoinen päivä. Tiedossa korjausompelua. Postin tuomia laatikoitakin pitäisi purkaa, mutta tänään ei avustaja saavukaan, joten jäävät vielä purkamatta. Mahatauti on kuulemma iskenyt avustajiin, joten saan pärjätä miten pärjään.

Yhtenä iltana pelleilin vanhan huivin kanssa. Opin lisäämään hymiöitä kuviin. Tämmöinen kuvasarja siitä tuli. Paitsi että eihän ne facebookin hymiöt tietenkään kuviin tallentunut, höh!

 Mervi

Pettymyksen sietämisen taito

Onko opittu taito, että pystyy nieleskelemään kokemansa pettymyksen? Voiko pettymystä oppia
sietämään? Vai onko kyseessä geeneissä saatu persoonallisuus- tai luonteenpiirre? Voiko pettymyksiä olla yhdelle ihmiselle niin paljon, ettei hän enää edes noteeraa niitä - pettymyksestä on tullut rutiinia? Voiko pettymyksiin siis "tottua"?  Pettymys on tunne, eikö vain? Onko siis kyseessä "tunteiden säätelyn" oppiminen?

Katsoin ohjelman lapsena koetusta perheväkivallasta. Nuori nainen kertoi, että lapsuuskokemustensa vuoksi hän suhtautuu vieläkin elämään niin, että aina "joku menee pieleen", mikään ei voi onnistua. Vasta paljon myöhemmin hän oppi luottamaan, että elämässä voi myös onnistua, että asiat voivatkin mennä hyvin.

Kasvattajalle hyviä neuvoja antaa Raisa Cacciatore ja Petri Heimonen 
Miten opetan pettymyksen sietoa, eli miten lasta voi opettaa sietämään epäonnistumista?

Tällaisia asioita olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni. Ai, mutta lisäänpä tähän vielä yhden huomioni fb-maailmasta. Ryhmässä "'Edes yhtenä päivänä maailman tärkein" vanhemmat pyytävät lähettämään lapsilleen kortteja, koska lapset ovat niin pettyneitä, kun eivät saa omaa postia. Ymmärrän tämän perimmäisen ajatuksen,  mutta olen sitä myös kritisoinut. Eihän pikkulapsi osaa pettyä, ettei hänelle tule postia, jos ei sitä vanhemmat opeta. Jos lapsi oppii joka aamu kuuntelemaan tyyliin "voi, ei tullut tänäänkin mitään kivaa postia" tms. ehkäpä hän juuri siitä oppii odottamaan itselleenkin jotain kivaa ja pettyy, jos ei saakaan. En muista omien lapsieni ikinä odottaneen mitään itselleen - en kyllä muista, olivatko edes mukana postilaatikon tyhjäämisessä?

Pettymys on ikävä tunne. Pienikin pettymys voi harmittaa koko päivän. Saati sitten, jos on ladannut kovasti toiveita ja odotuksia isoon asiaan, joka ei onnistukaan tai jota ei saakaan.

Kerroin omasta odotuksestani muutama päivä sitten - täällä. Yritin olla hehkuttamatta asiaa mielessäni, jotta pettymys ei pilaisi koko joulua. Siltikin huomasin aina välillä innostuvani ja ihan hiukan haaveilevani... Eilen illalla asia ratkesi. Sitä ei meille tule. Minun pitää pärjätä pettymykseni kanssa.

Hassua, miten ihmismieli on armollinen. Ensimmäiseksi tuli mieleeni nämä "happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista" - ajatukset. No, onpas se huojentavaa, ettei tarvitse ryhtyä niin isoon urakkaan. Huhuh, kiva, että saa tämä tavallinen arki jatkua. No niin, ei se oikeastaan niin kivaa olisi ollutkaan. Ja sitä rataa. Selviytymiskeinoja. Juuri nyt - yön yli nukuttuani - tuntuu edelleen huojentuneelta, vaikka toki pettyneeltä.
Luulen, että selviän hengissä tästä tunteiden vuoristoradasta.

Ja ei kun uusia unelmia ja haaveita kohti!

Mervi