Pa**ka juttu - Syypäänä kaura?

Vuoden 2017 joulukuussa olin toisessa laihdutusleikkauksessa. Pääsin uusintaleikkaukseen, koska ensimmäisellä kerralla minulle tuli paha närästysvaiva. Syytä oli kyllä myös painonpudotuksen epäonnistumisessa, mutta se olisi tähän liian pitkä tarina. Leikkaustavan valinta on kirurgin ja potilaan yhteistyön tulosta, mutta sleeveä ei tehdä, jos ennestään on närästystä. Minulla sitä ei ollut, mutta siis sen jälkeen tuli. Tämä ei ole tavatonta, kun tehdään Sleeve-leikkaus. Alkuun vaivaa hodettiin Somacilla ja Esomepratsolilla, mutta myöhemmin se siis korjattiin ohitusleikkauksella - Bypass. Välillä jouduin miettimään, onko leikkauksen hyöty isompi kuin haitta, sillä tästä leikkauksesta oli seurauksena jatkuva ripuli.

Olen siis lähes kaksi vuotta kärsinyt suunnattomasti suolen toiminnasta, mikä onkin uutta - kun aikaisempi elämä on mennyt kiukutellessa sen toimimattomuutta.

Katselin netistä vaihtoehtoja ja mahdollisia apuja: liityin facebookin IBS-ärtyvän suolen oireyhtymä -ryhmään ja löysin kohtalotovereita, epäilin rasvaripulia, mutta totesin, ettei ruokani ollenkaan liikaa rasvaa sisällä, siirryin laktoosittomaan maitoon ja jätin pois rakastamani salaatin. Mikään ei auttanut - uloste oli ja pysyi värittömänä, kelluvana ja sietämättömän haisevana. Asiaa on toki tutkittu ja olen käynyt mm. inko-hoitajalla saamassa "laitteiston" suolen tyhjennykseen, mutta lopputulos kaikesta oli, että söisin loppuelämäni Imodiumia tai Lopexia, mihin lääkäri on kirjoittanut reseptin.

Hyvin varhaisessa vaiheessa epäilin keliakian tyyppistä ongelmaa ja siirryin pelkkään kauraleipään. Olen siis syönyt liki kaksi vuotta pelkästään kauraleipää. Mutta. Nyt näyttää siltä, että juuri se KAURA on ongelman ydin. Olenko ollutkin allerginen kauralle, vai onko allergia puhjennut matkan varrella?

En mistään enää löytänyt tekstiä, kun muistelin nähneeni ajatuksen, että VATSANSUOJALÄÄKE saattaisi aiheuttaa erilaisia allergioita. Olen joutunut syömään somacia ensin närästykseen ja myöhemmin suojaamaan olematonta mahalaukkuani tulehduskipulääkkeiltä, joita joudun tilapäisesti silloin tällöin ottamaan, vaikka se on kielletty laihdutusleikatuilta.

Tällaisen tekstin löysin netistä: https://www.apteekkari.fi/uutiset/vatsansuojalaake-usein-iakkaalla-jatkuvasti-kaytossa-tieto-haitoista-lisaantyy.html


Kaikissa kokeiluissani olen ollut kovin hätäinen, kun ei tuloksia ala heti tulla. Kauran poisjättäminen auttoi heti! Kyllä elämä helpottuu valtavasti, kun ruoansulatus toimii niinkuin sen pitää! Vähän on vielä "vaiheessa" tämä oma tutkimukseni noiden vaihtoehtojen  välillä, mutta nyt olen vahvasti syyttämässä kauraa. Annan elimistöni nyt rauhoittua ja sitten testaan kaurakeksillä, että mitä tapahtuu. Lopexin olen jo saanut jättää pois.

Toivon sydämestäni, että ratkaisu on näin yksinkertainen.

Onko muilla samansuuntaisia kokemuksia?

Mervi

Laihdutusleikkaus

Paljon olisi kerrottavaa, mutta jotenkin en vaan ole saanut toimeksi. Nyt sentään päivitin yhden blogini - laihdutusleikkaus - ajan tasalle. Voit käydä kurkkaamassa täältä: http://leikkauksellalaihaksi.blogspot.fi/2017/06/tilannekatsaus.html

Mervi

Pitkän prosessin päässä

Kävin tänään Tyksissä. Minulle oli varattu aika gastron poliklinikalle. Reissu meni hienosti. Keli on hyvä, tiet sulana. Yhtään en joutunut odottamaan, vaan aikataulut täsmäsi. Ainut pikkuharmi oli se, että läääkäri käski käydä samantein laboratoriokokeissa, mutta se ei lopulta onnistunut, sillä olin aamulla syönyt aamupalan. Ihme, ettei lääkäri huomannut, että nuo kokeet olisi vaatinut paaston. Noh, käyn perjantaina täällä omassa laboratoriossa.

Olen jo jonkun aikaa hautonut mielessäni toivetta päästä uuteen laihdutusleikkaukseen. En osannut ennalta arvioida lääkärin suhtautumista asiaan. Tiesin, että hän voi tyrmätä ajatukseni sillä perusteella, etten ole kyennyt pitämään painoa kurissa ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Toivoin kuitenkin, että voisin perustella pyyntöni niin hyvin, että lupa heltyisi.

Onnekseni paikalla oli sama lääkäri, joka hoiti aminua vuonna 2013, kun valmistauduin tammikuussa 2014 tehtyyn leikkaukseen. Silloin prosessi kesti runsaan vuoden. Te, jotka olette seurannet blogiani, muistatte varmaan, että hetikohta tuon leikkauksen jälkeen elämäni heitti "häränpyllyä" kun elimistööni tunkeutui pöpö, joka teki pesänsä lonkkaproteesiin.

Ensimmäisestä leikkauksesta jäi erittäin ikävä vaiva, närästys. Joudun syömään joka päivä siihen lääkettä, eikä se silti tahdo tokeentua. Nyt kuulin iloisen asian; vaiva voidaan korjata tässä uudessa leikkauksessa! Olisipa suuri helpotus. Kun noita vaivoja on muutenkin jo tarpeeksi.

Joudun aloittamaan koko prosessin alusta. Se tarkoittaa ensimmäiseksi ruokapäiväkirjan pitämistä. Sitten se tarkoittaa Turun keikkoja: ravitsemusterapeutti nyt ensin opettaa (taas!) uutta tapaa suhtautua ruokaa ja kunnollista ruokavaliota. Joudun myös epämiellyttäviin tutkimuksiin, mahantähystykseen ja nenän kautta tehtävään tähystykseen. Yök!

Olin jo varautunut tuntemaan syyllisyyttä, mutta aivan turhaan. Lääkäri itse mainitsi, että ymmärtää tilanteeni ja sen, etten ole kyennyt keskittymään laihduttamiseen, kun elämässä on ollut niin paljon muuta. Kaksi asiaa puoltavat uutta leikkausta: se, että saadaan närästysvaiva hoidettua ja se, että jokaisesta pudotetusta kilosta on hyötyä yleiskunnolleni ja liikkumiselleni.

Jos sinua kiinnostaa, voit seurata edistymistäni uudessa blogissani (taas!) täällä.

Huomenna se alkaa. Ruutuvihko esille ja jokainen suupala tunnollisesti ja rehellisesti ylöskirjoittaen.

Mervi

Pitkä Pätkä Pelosta Pääsemisestä

Luin äsken Kodin Kuvalehden viimeistä numeroa ja

 silmiini osui tämä lause: "Tunteita ei voi valita, tekoja voi." 

Siinä kirjoittaja pohti ihastumisia ja rakastumista ja mitä siitä seuraa - tai ei seuraa.

 Joku toinen on lausunut viisaasti: 

"Ajatukset ovat kuin lintu; 

et voi estää sitä lentämästä pääsi päällä, mutta voit estää sitä tekemästä sinne pesää." 

Piti heti lähteä kirjoittamaan syntyneet ajatukset muistiin, vaikka olin jo nukkumaan menossa.

Vaivaavat ajatukset vievät energiaa

Olen alkanut harjoitella hallitsemaan häiritseviä ajatuksia. Kun kiusaannun, harmistun tai suutun jostain asiasta, yritän olla tuhlaamatta energiaani harmilliseen ajatukseen, vaikkapa omiin tekemiini virheisiin. Joskus se on äärimmäisen vaikeaa, mutta toisinaan tuntuu helpommalta -  estää ajatusta tekemästä pesää. Lähetän kiusaavan ajatuksen matkoihinsa ja jos se yrittää tulla takaisin, sanon sille/itselleni että "en tahdo enää hukata aikaani tämän turhan asian kanssa".

Pelko saattaa vangita mielen
Tuon alussa mainitsemani lauseen "tunteita ei voi valita, tekoja voi" luettuani hoksasin, että pelko on samanlainen. Huomaan, että PELKO sanana/aiheena on kalvanut mieltäni viime viikot. Ei siis minkään asian tai tapahtuman pelko, vaan se TUNNE. En voi estää pelon tunnetta tulemasta liki, mutta voin työstää sitä niin, ettei se saa minua valtaansa.

Pelkoa voi vahingossa ruokkia. Voin jäädä vellomaan pelon tunteeseen ja yleensä kehä vaan suurenee ja suurenee, pieni pelko kasvaa suureksi ja uusia pelkoja tulee mukaan, kunnes huomaan, että olen jäänyt pelon vangiksi.

Olen tunneihminen, enkä siksi katso mitään pelottavaa televisiosta. Paitsi uutiset, jotka joskus aiheuttaa pelkoa pahimmillaan. En myöskään ikinä valitse luettavaksi kirjaa, jonka esittelyssä mainitaan sana murha, trilleri, kauhu tms. Suojelen itseäni.

Turvasanat
Lasten ollessa pieniä jouduin uhrautumaan pelottaviin tivolilaitteisiin heidän kanssaan. Isänsä ei ole ikinä suostunut mihinkään "vatsaavääntäviin". Luulen pelänneeni enemmän kuin lapset. Voi miten olisinkaan toivonut, että joku olisi sanonut taikasanat "ei tässä voi tapahtua mitään ikävää, ei ole ikinä tapahtunut". Se olisi auttanut minut pelon yli.

Samoin kuin turvasanat auttavat pelon hallinnassa, toisaalta myös pieni tapahtuma, sana tai lausahdus voi laukaista pelon. Ehkä suurin pelkoni on ollut spinaalipuudutuspiikin pistäminen selkäytimeen.... vai mihin se nyt laitetaankaan?

Ensimmäiset lonkkaleikkaukseni 80-luvulla tehtiin nukutuksessa, mutta sitten tulivat käyttöön nämä puudutuspiikit. Muistan täysin elävästi, miten joku potilaista loihe lausumaan (kun minä odottelin leikkausvuoroani) että "ajatella, miten pienestä se on kiinni; jos piikki menee millinkin sivuun, niin olet halvaantunut". Ja minä miettimään milliä, miten helposti sellainen virhe voikaan tapahtua! Olen aina ollut aivan jäykkänä kauhusta siinä vaiheessa, kun aletaan leikkausta valmistella. Liekö ollut se sama kerta, kun heräämöstä lähdettiin kiireellä viemään viereistä potilasta ambulanssilla toiseen sairalaan. Minä ymmärsin silloin, että hänen jalkoihinsa ei alkanutkaan tunto palata. (Saatoin kyllä ymmärtää väärinkin) Siitä asti olen aivan paniikissa kun odotan kihelmöinnin alkavan. Ja mietin, millaista olisi elää, jos alaruumis olisi halvaantunut. Nyt sekin pelko on voitettu, kun kerrottuani tämän muiston viime viikolla minua hoitavalla hoitajalle, hän totesi, ettei sellaista voi tapahtua. Taas minä sain turvasanat.

Yhdessä leikkauksessa kohdalle sattui harjoitteleva lääkäri. Vaikka olin sanonut, että pelkään kipuakin enemmän tuota piikinpistämisvaihetta, laittoivat osaamattoman harjoittelijan asialle. Ei hän saanut monista yrityksistään huolimatta kanyyliakaan laitettua, vaan siihen piti hakea toinen lääkäri. Myöhemmin olen tajunnut, että minulta on ylipäätään lähes mahdotonta löytää suonta, joka pysyisi hetkenkään paikallaan. Pyysin hoitajalta, että eikö "tuo toinen lääkäri" voisi tulla laittamaan sen puudutuksen. Ja hän tuli, vanha kokenut konkari, joka oli kuulemma juuri jäämässä eläkkeelle.

Pelko haihtuu
Vatsaleikkaus tehtiinkin nukutuksessa ja se onnistui mainiosti. Sen jälkeen olen pyytänyt nukutuksen puudutuksen sijaan. Toiveeni on toteutettu. Paitsi nyt toukokuussa. Kokenut anestesialääkäri puhui minut ympäri. Kertoi, ettei hän tee mitään vastoin pyyntöäni, mutta toivoisi, että huonot kokemukseni voisi kääntää niin, että valitsisin puudutuksen, koska siinä on paljon hyviä puolia nukutukseen verrattuna. Vakuutuin siitä, kun hän kertoi kymmeniätuhansia piikkejä pistäneensä ja ettei koskaan ole mitään sattunut. Minä luotin häneen, hänen kokemukseensa, sanoihinsa, kun hän vielä lupasi pitää minut unessa kriittisessä kohdassa. Sain kuulla TURVASANAT.

Pelko on voitettu
Kokemus oli niin positiivinen, että viikko sitten menin leikkaukseen aivan luottavaisin mielin. Sama ylilääkäri oli anestesialääkärinä ja hän lupasi hoitaa nukutuksen samoilla lääkkeillä, kuin viimeksikin. En pelännyt ollenkaan, vaan keskityin seurailemaan itseäni, tuntojani ja tajunnan tasoa. Tottakai kuoleman mahdollisuuskin oli mielessä käynyt, mutta käsittelin sen oman hengellisen käsitykseni mukaisesti jo ennen leikkaukseen lähtemistä.

Leikkauksessa olin aivan rentona, kuulostelin itseäni ja nautin kivuttomuudesta. Ja olinhan neljän, viiden ihmisen täyden huomion keskipisteenä! Kanyyli onnistui vasta kolmannella kerralla, mutta heti siihen laitettiin kunnon dropit, niin että tajunta lähti välittömästi. Nukuin täysin tietämättömänä siitä, että minua käänneltiin ja siirreltiin ja puudutuspiikki lykättiin selkään. Herätessäni olin eri asennossa ja minun oli hyvä olla. Leikkauksen ajan olin hereillä - tod.näk. kuitenkin rauhoitettuna.

En kokenut minkäänlaista pelkoa.

Minä olen voittanut puudutuspiikkikammoni ja kykenen seuraavaa leikkausta ajattelemaan rauhallisin mielin.

Paitsi, jos se seuraava leikkaus onkin SELKÄLEIKKAUS. Siitä kuulen torstaina, kun menen selkäspesialistin luo Tyksiin.

Mutta niin kai se on toimittava, että riskit ja hyödyt on tiedostettava, punnittava ja päätös tehtävä sen ja lääkärin neuvon mukaisesti. Sitten kun on tietotasolla valmis, voi alkaa myös tunnetasolla käsitellä pelkoaan. Tärkeintä on että ratkaisu perustuu faktaan, ei mielikuvitukseen. Kannattaa kerätä itselleen myös onnistumisen kokemuksia ja turvasanoja. Ja joskus on vaan uskallettava HYPÄTÄ!


Mervi

Lepoa leikkauspöydällä

Nyt ei ole kuulkaa käsityöt edistyneet. Tiistaina leikattiin, leikkaus meni hyvin. Osastolla nyt oli kaikenlaista säätöä. Niinkuin esimerkiksi se, että mulle annettiin kunnon ruokaa heti leikkauksen jälkeen, jauhelihakeittoa ja hapanleipää. Iltapalalla halusin kaksi leipää ja niitä sitten kävivät naisissa poishakemassa. Ihmetellessäni, että kun jo aiemminkin sain kunnon ruoan selittivät: "No kun meillä on täällä kaikenlaisia kesäapulaisia". Siis ne antoivat mulle VIRHEELLISESTI ruoan, vaikka mun olis kuulunu olla liemiruoalla. Seuraukset voitte arvata. Mun ruoansulatus on ympäriämpäri.

Lopputuloksesta lääkäri varoitteli, ettei kannata odottaa 100% apua, toiset saa, kaikki eivät.

Mutta käänteentekevää tällä reissulla oli se, että MINÄ NAUTIN LEIKKAUSPÖYDÄLLÄ MAKAAMISESTA. En pelännyt, vaan seurailin rauhassa itseäni ja oloani. Sain kunnon lääkkeet puudutuspiikin laiton ajaksi, joten heräilin vasta kun leikkaus alkoi. Alaruumis oli puuduksissa, joten mulla oli kivuton olo. Muutenkin oli mukava asento, joku kävi aika ajoin silittämässä päätä ja kyselemässä kuulumisia. Mistään ei sattunut, ei painanut, eikä ollut edes vilu. Mikäs siinä oli ollessa! Kanyyli puhkasi kaksi suonta ja joutuivat sitä siis uusimaan, mutta eipä se minua haitannut. Leikkaus kesti tasan tunnin.

Olin sairaalassa yön yli ja kivut oli kyllä aikamoiset, kun puudutus lakkasi. Nytkin vielä kotona heti omien kipulääkkeiden heiketessä kivut alkavat. En ole ollut putiikissa, vaan Pirkko on minua sijaistanut. Sairaslomaa olisin saanut muutaman viikon, mutta mitäpä minä sillä. Huomenna aion olla työssä koko päivän. Tänään olen vielä nukkunut, nukkunut ja nukkunut.

Nyt on ommeltava yksi pellavatunika, jota tullaan huomenna hakemaan. Muutama ratkennut sauma on myös korjattava. Paljon töitä on odottamassa, joten loma on nyt päätettävä tähän ja sinniteltävä eteenpäin.

Odotusaulassa olisi kannattanut ottaa kuvia, kun siellä oli noin kiva tausta. Tässä sitä odotellaan leikkaussaliin pääsyä. Ikinä ennen en ole vielä kävellyt leikkauspöydälle. Iloa tuotti se, että minulle tuotiin kokoa M olevat vaatteet, eivätkä ne olleet ollenkaan liian pienet.

Vaikka sairaalahuoneet aina vähän ankeita ovatkin, tässä neljän hengen huoneessa - jossa muuten olin yksin - oli oikein kukkatapetitkin.

Ja tässä se kielletty ruoka, jota minun ei olisi pitänyt saada heti leikkauksen jälkeen. Mutta kyllä minä tästä niin nautin, olkoonkin, että sillä oli katastrofaaliset seuraukset...

Kotiin tullessani vastaan leijaili ihanat tuoksut. Makkarissa juhannusruusu ja olkkarissa pionit.

Mervi

Voihan p***a - sisältää arveluttavaa tekstiä

En kiroile, enkä puhu tuhmia, koska silloin joutuu pesemään suunsa saippualla. Tällä kertaa tuo otsikkoa on täyttä totta.

Olen juuri tullut muka-leikkauksesta. Ihan ei ole vielä puudutuskaan hävinnyt, mutta heti pitää teille kertoa tämä "ei menny niinku Strömsössä" - tarina.

Tehän muistatte, että olin kaksi vuotta sitten laihdutusleikkauksessa. Yksi seuraus siitä on, että syömiseni ja varsinkin juomiseni on paikkapaikoin hankalaa. Suolen tyhjennys suun kautta "nautitun" liemen avulla ei onnistu, koska oksennan heti kohta. Kerroin tämän mennessäni osastolle ja loppujen lopuksi päädyttiin tyhjennykseen ruiskun kanssa. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Kaksi kertaa sitä kamaluutta kärsin.

Tänään puolen päivän aikaan menin leikkaussaliin. Anestesialääkäri sai minut muuttamaan mieleni, vaikka vakaasti olin päättänyt hyväksyä vain nukutuksen. Suostuin siis kuitenkin puudutukseen. Ja lisäksi kunnon tujaukseen rauhoittavaa. Oli se taas sellainen kokemus että siinä on kuolema-ajatukset tosi liki. On se niin outo fiilis. No, puudutuspiikki laitettiin ja minun tietämättäni siitä yhtään mitään. Minun tajuntani kierteli jossain ihme atmosfääreissä.

Kun palasin todellisuuteen, minulle kerrottiin, ettei leikkausta voitukaan tehdä. Tyhjennys ei ollut tarpeeksi. Voi paska!

Minut siirrettiin heräämöön ja kun jalat alkoivat hiukan liikkua, osastolle. Muutaman tunnin lepäilin, että kykenin itse liikkumaan ja sitten ajoin itse autolla kotiin!

Tästä kahdesta päivästä olisi paljon kerrottavaa, mutta ehkä tämä tällä kertaa. Ei ole edes yhtään kuvaa esittää, kun minulla oli vain kännykkä mukana, enkä osaa sieltä siirtää kuvia tänne. Aika mojova kuva oli siitä, kun tiputus ei ollutkaan mennyt suoneen, vaan kerääntyi kudokseen. Kyynärtaive olis kuin tennispallo.

Aina ei voi onnistua, ei ees joka kerta, sanoi Hugo. Kuka muistaa?

Mervi

Stressiä

En tahdo viettää äitienpäivää. Aikaisempina vuosina olen kärsinyt huono äiti -syndroomasta, niinkuin kirjoitin täällä. Auts, enpä uskaltanut edes lukea tuota kirjoitusta ja kommentteja, kun nyt ei ole aikaa ruveta itkemään. Nyttemmin perhe jo tietää, etten odota muistamisia. Sen verran äitienpäivää kuitenkin ajattelin, että tajusin kirkkaasi sen, että MINÄ olen sukuni äideistä vanhin. Nyt kun oma äitini ei enää ole elossa.

Ehkä tuo yksi kommentti muiden joukossa (viittaan edelleen vanhaan postaukseen) on auttanut minua niin, etten enää soimaa itseäni. Tai sitten se on niin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä armollisempi osaa olla itselleen. Ihan jokapäiväisiä töppäyksiäkään en jää enää päiväkausiksi märehtimään. Osaan jo selittää itselleni, että "ei kannata tuhlata energiaa tällaiseen vatvomiseen".

Tälle päivälle on paljon tekemistä. Vähäksi aikaa jäin loikoilemaan sängylle saamatta kuitenkaan uudelleen unta. Huomasin, että ajatukset alkoivat laukata kaikissa tekemättömissä töissä ja katkaisin sen filmin avaamalla telkkarin. Toisaalta kauhistuin ajatusta, että enkö enää uskalla antautua omiin ajatuksiini - pitääkö aina olla jotain muuta ohjelmaa ja ajateltavaa?

Huomenna menen sairaalaan - tällä kertaa ihan tähän paikalliseen. Tiistaina leikataan ja tod.näk. olen vielä seuraavan yön siellä. Torstaina kuvittelen jo olevani putiikissa, vaikka muutoin tuosta toimenpiteestä kuulemma 2-3 viikkoa sairaslomaa saakin.

Tänään toivon siis saavani kaikki korjausompelut valmiiksi ja "pöydän puhtaaksi". Kova vimma olisi alkaa suunnitella ja valmistaa kesäisiä tuotteita myyntiin. Avaamattomia pellavakangaspakkojakin odottaa, että ehtisin tunikoita ommella. Aikaa vaan ei näytä olevan tarpeeksi tai sitten olen tullut entistä aloitekyvyttömämmäksi. mämmämmää.

Oikeastaan haluaisin putiikkiin ompelijan avukseni. 

Osa-aikaisen ehkä. 

Homma voisi toimia myös niin, että joku tekisi tuotteita kotonaan alihankintana.

Mistä vaan löydän sen tekijän? 

Työvoimatoimistossa on haku päällä, mutta eipä näytä ketään löytyvän tai ketään kiinnostavan....

Joten, nyt vaatteet ylle ja ompelukoneen ääreen. Muutamaan takkiin vetoketju ja sitä rataa. 

Pellavasydämen Mervi

Parhain leikkaus ikinä

Kaikki on mennyt todella hyvin. Torstaina  tulin taksilla neljäksi turkuun. Heti oli hoitaja vastassa ja hoito on ollut koko ajan ystävällista ja potilaan tarpeista lähtevää. Tuttuja hoitajia on paljon, olenhan täällä niin yhtenään ollut. Tostaina otettiin verikokeet. Sitten vaan kulutin aikaa - yhden pipon sain aikaiseksi. Nukuin kohtalaisen hyvin. Tällä kerralla en pelännyt juuri ollenkaan, mikä saattoi johtua siitä, että päätin pyytää nukutuksen. Se sopii  minulle paremmin kuin puudutus. Jos joku ilkeä mielikuva leikkauksesta tai sen epäonnistumisestä alkoi hiipiä mieleeni, lähetin sen heti tiehensä ja aloin miettiä Pellavasydämen joulumyyntiä.

Hassua oli se, että jouduimme kävelemään itse leikkaussaliin. Aina on viety sängyllä. Tässä on kysymyksessä joku säästäminen tai työtapojen uudelleen järjestäminen. Hoitajatkin olivat ihan ihmeissään, kun tämä oli niin uusi asia, tämän kuun alusta alettu. Leikkaussalissakaan en kokenut pelkoa. Ihme. 

Heräämössä olin vain muutaman tunnin ja minut siirrettiin osaston yhteydessä olevalle tarkkailuosastolle. Siellä vielä tarkkailtiin verenpainetta, saturaatiota ja sydämen vointia. Ihmettelin, etten yöllä herännyt noihin mittauksiin. Siellä nukuin yön, aamupäivällä pääsin osastolle omaan huoneeseeni. Lääkäri kävi kertomassa että leikkaus onnistui hyvin, luuta oli tarpeeksi, että saivat proteesikupin monella ruuvilla kiinni.

Nyt yritän saada aikani kulumaan telkkaria katsellen, nettiä seuraten ja on mulla muutama lehtikin luettavaksi. Vielä näkö haittaa neulomista, eikä täällä ole oikein sellaista tuoliakaan missä saisin istua. Kävin suihkussakin, joten kyllä tässä ihan kohta olen ennallaan!

Ruoka on ollut hyvää. Kun säästän leivät niin saan tasattua syömistä: vähän kerrallaan mutta usein. Nyt himoitsen dajm karkkipussia. En yleensä suo suklaata enkä juuri muutenkaan karkkia - paitsi salmiakkiin tulee joskus himo. Odotan kovasti että pääsen kanttiiniin, vielä ei jumppari antanut lupaa... mut voisin mä silti,  jos vaan saisin pyörätuolin.

 Tämä pipo on tehty samasta langasta kuin edellinenkin, jonka esittelin jo. Kuva vaan meni tonne mihin sattuu, enkä saa niitä tällä tabletilla siirrettyä. Olkoon siis noin.

Terveisin Mervi

Kauhea pelko!

Muutamana päivänä - tai siis iltana - havahduin siihen, että otsani oli kuuma. Sitten lapsuusvuosien en ole kuumetta mitannut, mutta nyt sitä oli yli 38. Aamuksi laski normaaliin. Oli myös leikattu lonkka kipeä ja väistämättä tuli mieleen vuoden takaiset oireet - niin samanlaista nytkin.

Kävin sairaanhoitajalla otattamassa crp:n ja se oli 85. Lähetti lääkärille, joka lähetti kiireellisenä Tyksiin. Yksi ilta ja yö meni siellä odottaessa. On tämä systeemi hullu: lääkäri laittoi mukaani lähetteen ja maininnan kiireellisyydestä, silti odottelin tyksin ensiavussa pari tuntia, ennenkuin pääsin SAIRAANHOITAJAN ARVIOON hoidon kiireellisyydestä. Hetken makasin siellä ensiavussa, kunnes puoliyön aikaan lähettivät Kirurgisen sairaalan tekonivelosastolle, sinne, missä olet kerran jos toisenkin maannut. Pääsin jopa samaan huoneeseen eristyksiin.

Minulla siis epäiltiin jälleen infektiota ja kun ei mitään muuta syytä löytynyt, arveltiin sen olevan siellä keinonivelessä. Aamulla lääkärinkierrolla sain kuulla, että mennään leikkaussaliin ja tehdään punktio.

Arvatkaas, mitä minä kaikkein eniten pelkäsin?

Sitä, etten pääse huomiseen muotinäytökseen. Sen organisointi oli kesken, eikä kukaan muu pystyisi sitä hoitamaan ja juontamaan. Toki myös ajattelin elämäni kurjuutta, jos taas lonkka avataan jne... Onnekseni sieltä ei mätää löytynyt. Pääsin hetimiten lähtemään kotiin. Nyt syön viikon verran vahvaa antibioottia (onneksi tällä kertaa suun kautta) ja menen viikon päästä näyttämään ja kuulemaan mahdollisia tuloksia. Viljelyyn kylläkin menee kauemmin aikaa.

Leikkaava lääkärini tekee sitten päätöksen, voidaanko 10.9. määrätty toisen lonkan revisioleikkaus tehdä, vai onko se liian uskaliasta.

No mutta, nyt minä olen kotona ja tätä kirjoittaessa (klo 0:24) muotinäytös on kasassa, listat tehty, juonto suunniteltu, vaatteet ja tarvikkeet pakattu. Huomenna klo 12 se sitten alkaa, minun ja monen muun elämän ensimmäinen muotinäytös. Monta on epäonnistumisen mahdollisuutta, mutta "yrittänyttä ei laiteta". Tosi kivaa tämä suunnittelu on, lukuunottamatta tällaista pelästystä.

Pellavasydämen Mervi

Eikääää....taas!

Pettymys, mutta ei yllätys.

Lähdin tänään Turkuun Tyksiin ja asioille. Luulin käyväni lopputarkastuksessa läpihuutojuttuna ja sitten keskittyväni ostoksiin. Mutta.

Minut leikannut lääkäri Mika Junnila oli oma ihana itsensä, mutta uutisensa eivät olleet miellyttäviä. Marraskuussa leikattu lonkka on kuvissa ennallaan ja siis hyvä. Kaksi vuotta kuulemma on "varoaikaa" että vasta sen jälkeen voidaan huokaista helpotuksesta.

Sensijaan sekä oikean puolen polvi että lonkka ovat sökönä. Polvessa on lisäksi joku rakenteellinen  virhe, edessä joku jänne on liian pitkä ja se kuulemma haittaa leikkausta. Nivelpinnat ovat aivan kuluneet ja polvi tulee siis leikattavaksi, mutta ei  vielä.

Oikea lonkaa sensijaan leikataan SYYSKUUSSA. Olisin toivonut pitemmän ajan ennekuin taas joudun leikkaukseen. Lonkkaproteesi on kutenkin koko matkaltaan irti. Lääkäri näytti minulle röntgenkuvan, mistä asian saattoi kyllä selvästi nähdäkin. Kysyin, onko siitä haittaa, jos vielä pitkitetään leikkausta. On kuulemma, luu alkaa kulua ja leikkaus on entistä vaikeampi tehdä luupuutosten takia.

Ei siis auta, kuin alkaa taas orientoitua leikkaukseen. Nyt tähän lonkkaan laitetaan "ihan tavallinen" lonkkaproteesi. Olen sikäli yllättynyt, että polvi enemmänkin haittaa elämää.

Aika pitkiä matkoja kykenin kuitenkin Turussa kävelemään, vaikka laahustaen. Siis minun pitkä matkani on kauppakeskus Mylly päästä päähän. Hyvitin itseäni ostamalla uuden hajuveden ja kevättakin. Kävin myös kudetukussa ja nyt autoni on täynnä kauniita rullakuteita.

Häälahjaksi meille yhteisesti ostin pellavalakanasetin ja sängynpeitteen. Kyllä, meillä on TAAS hääpäivä. Justiinhan se oli. Olin sairaalassa ja sain mieheltäni kukkakimpun. Tänäänkin sain. Ihan liian nopeasti nämä vuodet kuluvat.

Nyt kyllä nautin entistä enemmän tästä ajasta ennen seuraavaa leikkausta. Loppupäivän nautinkin nukkumalla - neljä tuntia. Heräsin kymmeneltä illalla ja ihmettelin kun olohuoneessa oli valo, luulin nimittäin jo aamun olevan.

Mervi

Kaik o hyvi

Kävin tänään lonkan leikanneen ortopedin luona jälkitarkastuksessa. Ensin ajattelin tehdä Turun reissun omalla autolla, mutta kun säätiedotus lupaili huonoa ajosäätä, tulin toisiin ajatuksiin. Eilinen Turun reissu antoi myös ymmärtää, etten välttämättä saata istua tuota reilua tuntia kivuttomasti. Illalla kymmenen jälkeen soitin Kela-taksin tilauskeskukseen ja tilasin kyydin.

Matka meni siis mainiosti, paitsi että puolessavälissä säädin selkämystä melkein makuuasentoon, kun alkoi lonkkia "vetää". Tuo helpotti heti.

Röntgenissä otettiin kuvat paitsi lonkasta, pyynnöstäni myös saman puolen polviproteesista. Jossain vaiheessa nimittäin epäilin vahvastikin, että se olisi vioittunut kaaduttuani sairaalan vessassa. Lääkäri kuitenkin sanoi, ettei siinä mitään erikoista näy, eikä hän millään haluaisi sitä alkaa operoida.

Sen sijaan ortopedi oli todella tyytyväinen näkemiinsä lonkan kuviin. Saatoimme siis yhdessä todeta leikkauksen onnistuneen mainiosti. "Siinä sai rahoille vastinetta", sanoi Junnila.

Kysyin myös oikean puolen lonkasta ja polvesta. Pari vuotta vanhoja kuvia katsottuaan lääkäri kertoi oikean polven olevan aivan sökö, eikä lonkkakaan hyvältä näytä. Niitten leikkaus tehdään heti, kun vaan sanon, että olen valmis. No en kylläkään ihan heti. Vaikka ne vaivaavatkin huomattavasti, saa leikkaus vielä odottaa.

Verikokeitten tulokset kertoivat, että bakteerit on voitettu, ei minkäänlaista jälkeä näkynyt... Nyt saan alkaa kävellä yhdellä kepillä (sitähän olenkin jo tehnyt) ja vaikka ilman keppejä, eikä muitakaan rajoituksia ole.

Kaik ol siis iha mahrottoma hyvi - kyl mu kelppa!

Mervi

Leikkausta ja lapasia

Kävin lokakuun ensimmäisenä päivänä ortopedin luona ja kerroin, että lokakuussa vielä tulen leikkaukseen, muutoin siirtyköön tammikuulle.

Kun Tyksistä soitettiin, soittaja tiesi tämän ukaasini. Siltikin hän ehdotti leikkauspäivää 11.11. Ensin ilmoitin, etten tule, mutta pakko oli myöntyä, kun toinen lähes maanitteli. Enkä olisi kyllä kehdannut kieltäytyäkään, kun kuulin millaisia järjestelyjä leikkaussalissa oli jouduttu tekemään. Jonkun toisen leikkausta siirrettiin, jotta minun leikkaukseni saadaan tehtyä.

Nyt siis alkaa olla viimeiset päivät... Ensi maanantaina menen osastolle klo 16. Tiistaina sitten leikataan heti aamulla. Hui, pelkkä asiasta kirjoittaminenkin saa sydämen värisemään!

En millään olisi ehtinyt näin ennen joulua. Nyt pitäisi alkaa kovalla touhulla valmistaa myytäviä tuotteita. Ei sen kummempaa, mutta niitä, minkä tiedän joka joulu käyvän kaupaksi. Näppipyyhkeet esimerkiksi.

Vaikka olen elämäni aikana ollut liki 20 kertaa leikkauksessa, silti se pelottaa joka kerta. Pahinta on odotella puudutuspiikkiä. Se - paitsi tuntuu iljettävältä - myös pelottaa. Viimeksi piikin paikkaa jouduttiin useamman kertaa vaihtamaan ja se vasta oli kamalaa.

Tänä vuonna olen ollut jo kolme kertaa leikkauksessa, joten tiedän täsmälleen, mitä siellä tapahtuu. Aiemmin olen aina karttanut ylösnousua ja mieluummin makoillut sängyssä, kun päästä huippaa. Nyt yritän heti vaan pysyä pystyssä ja päästä liikkeelle. Täytyy tulla äkkiä työkuntoon! Loppuviikko sairaalassa ja sitten kotiin - ei taida onnistua? Kai ne lähettää taaskin Uuteenkaupunkiin ensin toipumaan...



Tänään luovutin isohkon tilaustyön - 10 paria huovutettuja lapasia. Aikaa näiden tekemiseen oli reilu viikko. Lapaspari per päivä - alkoi tuntua työltä!

Tässä kuvassa (yllä) olevat lapaset on neulottu Novitan Huopasesta. Tuli aika hauskat kun tuo kaksivärinen lanka muuttui ikäänkuin nyppyiseksi. Nämä huovutin 40 asteessa.

Alemmassa kuvassa on Fritidsgarn-langasta neulotut. Paitsi valkoinen, joka on Teeteen Sagaa. Nämä olisi pitänyt ohjeen mukaan huovuttaa 60 asteessa, mutten uskaltanut. Ja kyllä 50 astetta riittikin aivan hyvin.

Itse olen tyytyväinen tulokseen, saa nähdä, mitä tilaaja tuumaa. Sitä en ehkä koskaan saa tietää, mitä lopullinen saaja lahjastaan ajattelee. Nämä tulevat kukkien sijaan ojennettavaksi tilaisuuden puhujille. Varsin oiva valinta.

Pellavasydämen Mervi

Kyyneleitä

Kirjoitan tätä lauantaina 19.7.2014 klo 15.55.

Viiden minuutin kuluttua mieheni taluttaa tyttäremme alttarille Skotlannissa. Ainakin näin alunperin sovittiin. En voi puhua asiasta kyyneleittä. Kivut ei nyt ehkä ole yhtä kovat kuin vuonna 1985 kun olin synnyttämässä tätä esikoistani. Paljon kyyneleitä on vuotanut näiden yhteisten vuosiemme aikana. Vaikka viimeiset 10 vuotta olemmekin eläneet erillämme, mikään ei poista äidin tuskaa.


Mikään suhdeluku ei riitä kertomaan sitä, kuinka paljon mieluummin olisin Aberdeenissä yhdessä perheeni kanssa seuraamassa tyttäreni suurta päivää. Nyt en päässyt edes tutustumaan tulevaan vävypoikaan, josta tällä hetkellä en tiedä kuin etunimen. Isä ja toinen tyttäreni ovat kohtalaisen "vähäpuheisia" eikä mieheni puhu englantia, joten enemmän olisin saanut tietoa, jos olisin itse ollut paikalla. No, toivottavasti kuitenkin saan paljon valokuvia juhlasta ja heidän matkastaan. 

Te, jotka olette viimeaikoina seuranneet blogiani, tiedätte miten kovasti yritin päästä mukaan reissuun. Jostain kumman syystä se ei kertakaikkiaan ollut tarkoitettu toteutumaan. Nyt makaan täällä Tyksissä kohtalaisen kovissa kivuissa. En muista että olisin koskaan aiemmista leikkauksista ollut näin huonovointinen. Varsinainen asia, se lonkka, ei satu yhtään, mutta kaikki muu onkin sitten huonosti. Päänsärky on edelleen ajoittain sietämätön ja pahoinvointi on ennenkokematonta. Mikään ei pysy vatsassa, ei ruoka sen paremmin kuin lääkkeetkään.

Sisareni valmisti minua lähtiessäni, että "älä sitten esitä mitään kilttiä tyttöä". Todellakaan en ole ollut kiltti! Kiukuttelen kun en saa Tramalia. Mikä siinä on, että lääkärit on niin jääräpäisiä. Kukaan täällä ei varmaankaan lue blogiani, joten uskallan teille kertoa, että otin mukaani omat Tramalit. Kun vieroitusoireet ihan hirvittävinä pukkaa päälle, minulla on sentään jotain toivoa. Juuri nyt, kun olen oksentanut kaikki ulos, on olo sen verran siedettävä, että pystyn keskittymään tähän kirjoittamiseen.

Joku teistä kirjoitti kommentissaan jotenkin niin, että yritä kestää, kohta helpottaa. Sain sitä lukiessani voimaa. Sitä niin helposti unohtaa, että tämä on kuitenkin ohimenevää. Toinen lukija kirjoitti, miten hän on ollut vastaavassa tilanteessa viisi vuotta sitten. Siitäkin sain lohdutusta, että ehkä minäkin muutaman vuoden päästä vain muistelen tätä tuskien vuotta 2014.

Leikkaus on ohi!

Vähän jälkeen klo12 minua lähdettiin viemään leikkaussaliin. Valmistelut kesti noin tunnin. Epiduraalin laittaminen oli hankalaa ja kesti jokseenkin kauan. Tuota kautta minulle saadaan kipulääkitys kipupumpun avulla. Spinaalipuudutus hoituikin jo paljon helpommin. Se on se, joka puuduttaa alaruumiin leikkausta varten. Leikkaus kesti klo 13-15. Pyysin saada nukkua, mutta kyllä osan aikaa olin hereilläkin. Erikoista oli, kun naapurirouva kertoi, että hän oli seurannut näytöltä leikkauksen tapahtumia. En tiedä olisinko halunnut

Saatuaan homman valmiiksi minulle tuttu leikkaava lääkäri kertoi hyvät ja huonot uutiset. Huonoa oli se, että "kudokset olivat rumannäköiset". Hyvää oli se, että  faskialevy (lihasjuttu) oli löytynyt ja saatu kiinnitettyä. Tämä on kaiketi ollut parin vuoden takaisesta leikkauksesta asti irti. Leikkaussalista minut siirrettiin heräämöön, missä vointini olikin jo hyvä. En muista, että koskaan aiemmin olisin ollut niin reipas. Illalla klo 19 tuli siirto osastolle omalle paikalle.

Nyt suoneen tiputetaan vahvoja antibiootteja,  kunnes tulee tieto lonkasta otetuista näytteistä. Sen jälkeen lääkitys vielä tarkennetaan. Erikoista oli sekin, että aamulla crp oli vain 11 vaikka siellä bakteerit jylläsivätkin. Sekin tuntui kummalliselta, että terveyskeskuksessa otettu näyte oli puhdas, vaikka siellä iso tulehdus olikin.

Nyt sitten odottelen yötä ja toivon, että unta riittää. Silloin on helpompi olla.

Täällä taas!

Olen jälleen/vielä elossa ja taas monta kokemusta rikkaampi. Ei ollut häävi reissu - ei sitten niin mitään kivaa - mutta leikkaus onnistui odotusten mukaisesti ja nyt alkaa piiiiiitkä toipuminen. Osasin muuten käyttää uutta puhelintani ja se vielä toimikin sairaalassa. Kyllä oli kiva lukea kommenttejanne - kiitos niistä!

Arvatkaa, mikä tässä kuvassa on ihan uutta.

Mervi

Blogi hiljenee

Viime päivät ovat olleet täynnä sijaistoimintaa. Olisi pitänyt tehdä yhtäsuntoista: järjestellä tavaravuorta, hoidella Pellavasydämen lopputilitykset ja muut paperityöt, selvittää lehtitilaukset ja -laskut ym.ym. enemmän ja vähemmän tärkeää. Mutta minäpä en ole tehnyt mitään noista.

Tai makselin minä tänään laskuja. Kumma juttu että niitäkin pitää kerryttää pinoksi ja odotella maksumuistutuksia, ennenkuin voi alkaa maksaa. PAKOTIN itseni siihen työhön, sillä muuten alkaa käydä kalliiksi. Häpeän itseäni, kun en saa taottua järkeä päähäni. Tykkään lukea käsityö- ja sisustuslehtiä, tilaan niitä, mutta en pidä itseäni ajantasalla tilausten kanssa. Määräaikaiset tilaukset muuttuvat kalliiksi kestotilauksiksi tai lehden tulo katkeaa.

(Joka ainoa numero, johon tänään soitin - ja niitä oli monta - plimputteli musiikkia, kun "kaikki asiakaspalveliijamme ovat juuri nyt varattuja". Miksei oteta ihmisiä töihin, niin että hommat pelittäisi?)

Mirva lähti tänään "kotiinsa" kuten hän tietystikin omaa kämppäänsä nimittää. Olin pitkästä aikaa päivän yksin. Aurinko paistoi, nautin olostani, enkä välittänyt pölyhiukkasista ja -rihmoista. Voi tätä vapautta! Voin ihan hyvällä omallatunnolla istua, kutoa sukkaa ja sitä nettiä.... Ero entiseen on siis tuo "hyvällä omallatunnolla". Jouduin muuten yhtenä päivänä täyttämään henkilötietoja ja ammatti-sarakkeessa hiukan hämmennyin. Pitääkö minun nyt kirjoittaa siihen "eläkeläinen". Ei kai, kai minä vieläkin yrittäjä olen, vaikka vähemmässä määrin yritänkin.

Kaikki on kohta toisin, kunhan aloitan uuden elämäni, mutta tässä on nyt vielä vähän...miten se onkin siirtynyt ja siirtynyt. Alunperin uusi lehti piti kääntää 1.10. ja nyt siitä on siis kulunut jo yli kolme kuukautta.

Ikääntymisestä on yleensä vain haittaa: muisti heikkenee, liikkuminen käy kankeaksi, tulee ryppyjä, näkö heikkenee ja mitä vielä... mutta on siitä hyötyäkin, oletko huomannut? Ei ole finniongelmia, tulee rohkeammaksi (kun ei ole enää niin nokonnuukaa) itsetunto kasvaa (alkaa oppia, mikä minä olen ja mitä minä pystyn) ja senkin olen huomannut, ettei enää tarvitse niin kauheasti hötkyillä. Kaikenmaailman murheita ei enää viitsi mukanaan kuljettaa eikä niin hirveästi huomisesta huolehtia. Ehkä se on siinä kun oppii, ettei eiliseen voi enää vaikuttaa, huomisesta ei kannata murehtia, joten on elettävä tänään!

Näillä sijaistoiminnoillani olen yrittänyt ja onnistunutkin häivyttää huomisen huolen. Aamulla klo 7:00 minun on oltava Tyksissä valmistautumassa leikkaukseen. Olen kolmas vuorossa ja tod.näk. pääsen leikkaussaliin puolen päivän jälkeen. Tämä on noin 16. leikkaukseni, joten kokemusta on, mutta silti se joka kerta jännittää. Ainakin vähän. 

Kun Mirva vaihtoi kännykkänsä uuteen, äiti sai (ostaa) vanhan, joka kylläkin on käyttämätön, kun viallisessa vehkeessä oli vielä takuuaikaa jäljellä ja se vaihdettiin uuteen. Eilinen ilta menikin siinä sitten opetellessa. Tämä on minun ihkaensimmäinen älypuhelimeni ja ensimmäisen kerran pääsin hiplaamaan kosketusnäyttöä.Vaikka puhelin onkin jonkun verran entistä isompi, mahtuu se mainiosti aikaisemmin tekemääni pöllöpussukkaan.

Ehkäpä saan siis sairaalassa lukea sähköposteja, seurata facebookkia ja tietysti toivon näkeväni teidän kommenttinne!

Mitäs sitten vielä keksisi, ettei ihan just nyt tarttis mennä laukkua pakkaamaan, kun ei nyt vielä ole "viime tinka"? Nukkumisella ei tänä yönä ole niin väliä, kun huomenna saa nukkua. Pitäisi ainakin tuo "buduaarini" eli kodinhoitohuone järjestää, että pääsen sitten toipilaana siellä sujuvasti pukeutumaan ja työskentelemään. Nyt se on - kuten meidän huusholli joka puolelta - yhtä esterataa.

Nyt sanon heippa! vähäksi aikaa. Muutama päivä ja olen täällä taas, sikäli mikäli....

Mervi

Hieno sairaala vai onko?

Kävin tänään (kirjoitettu keskiviikkona 4.11.) Tyksissä = Turun Yliopistollinen Keskussairaala. En oikein hahmota Tyksin kokonaisuutta - sitä on niin monessa rakennuksessa eri puolilla kaupunkia. Nyt minun oli määrä mennä T-sairaalaan. Käsittääkseni tämä on ainakin uusittu tai laajennettu, jos ei kokonaan uutta rakentamista. Astuin sisään sillä mielellä, että mites hienoa täällä nyt sitten on. Lehdissä (Turun Sanomat ainakin) on annettu ymmärtää, että on turhaan satsattu ulkonäköön ja tiloihin, kun sitten pitää pienempiä sairaaloita lakkauttaa ja toimintaa supistaa, jotta nämä uutuudet saadaan rahoitettua.

Tilaa ja avaruutta oli. Se tarkoittaa myös pitkiä kävelymatkoja. Pelotti, kun ei etukäteen tiennyt, miten kauas joutuu kävelemään ja löytääkö ylipäätään oikeaan paikkaan.

Osastolle tullessani oli hämmentynyt, jopa ärsyyntynyt. Jos rakennetaan uudet tilat, eikö voisi varata myös VARASTOTILAA tarpeeksi. Miksi ihmeessä sänkyjä pitää makuuttaa käytävillä? Ainakin 6 sänkyä sijaitsi hetimiten sisääntuloaulassa. Yöpöytiä sensijaan oli varmaankin 60 toisessa loukossa?

Mikään taideteos seinällä ei näytä miltään, jos sen alla on "roinaa" varastoituna. 

Ilmoittauduttuani kysyin, onko täällä inva-vessaa. Hoitaja näytti epävarmalta, joten lisäsin heti, että nooh, entä tavallinen vessa? Hän osoitti pitkin käytävää ja sanoi, että tuolla ehkä on. Siellä ehkä oli. Minun oli käsketty odottaa aulassa. Menin takaisin hoitajan luo ja kysyin, että missä odotankaan, kun ei täällä ole yhtään vapaata tuolia. Kaksi tuolia oli, mutta niissä istui potilas ja hoitaja. Keskustelemassa niin, että minä saatoin kuulla kaiken.

Onneksi pääsin itse oven taakse huoneeseen. En varmasti olisi suostunut keskustelemaan siinä käytävällä. Että sellaiset uudet, hienot tilat. Vai oliko ne sittenkään?

Tämä oli pre-operatiivinen käynti. Leikkaukseen valmistava. 14.1. on määrätty leikkauspäiväksi.


Taas tuli todistettua, että jos on kivaa ohjelmaa, kipeätkin jalat kyllä kestävät. Paluumatkalla poikkesin Manhattanin kirpparilla. Kaksi ja puoli tuntia tutkin loosseja ja tein hyviä löytöjä. Teatteripuvustukseen erityisesti, mutta myös pakkaustarvikkeita putiikkiin ja jotain kivaa itsellekin. Ainakin 3 kynsilakkaa. Tuolla kirpparilla on kiva henkilökunta, ystävällisiä ja avuliaita. Vartija-poika tuo pyynnöstäni ostokset autolle. Voisin oikeastaan lähettää palautetta heille.

Mervi

Pakko kertoa, vaikka onkin ihan asian vierestä!

Tämä juttu pitää aloittaa kauempaa historiasta. Ihan syntymästä alkaen, vuodesta 1959.

Ennen 60-lukua syntyneiden vauvojen lonkkia ei tarkastettu niinkuin sittemmin on tehty. Niinpä minunkin lonkkieni synnynnäinen  sijoiltaanmeno ei tullut laitoksella huomioiduksi. Opettelin jo kävelemään, kun huomattiin, ettei se oikein sujunut. Vammalan kunnanlääkäri lähetti lapsen loppujen lopuksi Turun yliopistolliseen keskussairaalaan tutkittavaksi. Kun lonkkavika todettiin, minut lähetettiin edelleen Helsinkiin Invalidisäätiölle hoidettavaksi.

Lapsuudestani vietin pitkiä aikoja Invalidisäätiöllä. Muiden toimenpiteiden lisäksi tehtiin seitsemän leikkausta, joista on isot arvet muistona. (Jos kiinnostaa, voit myöhemmin käydä lukemassa näistä vaiheista toisesta blogistani "lonkkaleikkaus" - nyt se on vielä keskeneräinen juuri noiden lapsuusajan toimenpiteiden osalta.)

Teini-ikäiseksi asti pärjäsin liikkumisen puolesta kaiketi kohtalaisen hyvin, mutta sitten alkoivat kivut, jotka yltyivät sietämättömiksi. 17-vuotiaasta asti olen vaihtelevasti käyttänyt kyynärsauvaa ja särkylääkkeitä päivittäin. Jos ne kaikki jättävät jotain ruumiiseen, on minussa aikamoiset määrät myrkkyjä varastoituneena! Menin naimisiin, mutta lastenhankintaa oli lykättävä juuri säännöllisten särkylääkkeiden vuoksi. Muutos tapahtui vuonna 1984, jolloin minulle laitettiin ensimmäinen proteesi lonkkaan ja toiseen vuonna 1989. Pärjäsin miten kuten, kunnes molemmat proteesit todettiiin irronneeksi ja alkoi toinen kierros. Ensimmäinen korjattiin vuonna 1994 ja heti perään toinen 1995. Särkylääkkeistä en ole koskaan päässyt eroon ja ilman keppiäkin kävellyt vain lyhyitä aikoja.


Eläkkeelle pääsin ilman minkäälaisia vaikeuksia - saattaa olla, että olisin päässyt jo aikaisemminkin? Seurasi polven proteesileikkaus ja sen jälkeen lonkkien kolmas korjauskierros. Reisiosa on kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet, vain kuppiosa on vaihdettu. Vasempaan lonkkaan laitettiin kolmannen kerran proteesin kuppiosa 2011.  Tämä leikkaus epäonnistui, tunsin sen heti ensimmäisen kerran istumaan noustessani. Minut kotiutetiin ja yritettiin kuntouttaa, mutta toipuminen ei edistynyt ja jouluna 2011 lääkäri lopulta totesi, että proteesi on taas/edelleen irti. Määrättiin uusintaleikkaus vuodelle 2012.

Tähän liittyy vielä tällainen "taistelu": olen koko elämäni ollut Invalidisäätiön, sittemmin Ortonin potilaana. Missä tahansa eri puolilla Suomea olemme asuneetkaan, aina olen saanut lähetteen ja maksusitoumuksen Ortoniin. Paitsi täältä Uudestakaupungista. Tyks haluaa ITSE leikata. Kävin pienoisen kädenväännönkin asian tiimoilta, muttei se auttanut. Sanoin suoraan lääkärille, etten luota heidän ammattitaitoonsa, haluan Ortoniin. Periksi oli annettava ja nyt Tyks on leikannut kolme kertaa ja jokainen niistä on epäonnistunut!

Viimeisen leikkauksen jälkeen minusta tuli lopullisesti ja vakituisesti kyynärsauvojen käyttäjä. Leikkauksessa yritettiin (varmasti ihan oikeasti) parantaa liikkumistani niin, etten ontuisi, siirtämällä jonkin lihaksen paikkaa. Seuraus olikin päinvastainen: nyt en kykene ollenkaan kävelemään tuolla jalalla. Lihas ovat pois pelistä.
Soitin vielä Tyksin ortopedian ylilääkärillekin vain kuullakseni, etteivät he todellakaan voi enää mitään tehdä. Peli on menetetty. Tulen koko loppuelämäni kulkemaan kyynärsauvojen avustamana.

En  oppinut ajamaan tätä Fordia

Olenkin jo täällä blogissa valittanut, että huomaan kuntoni ja liikkumiseni huonontuvan koko ajan. Tätä menoa minusta tulee alle eläkeiässä käppyräinen mummo, joka on toisten avun varassa ja kykenemätön itse liikkumaan. Tarvitsen nytkin jatkuvasti muiden apua. Kodinhoito ei minulta onnistu, ei kaupassakäynti, ei tavaran kantaminen, ei kiipeäminen eikä paljon mikään... Sitten on asioita, mitkä PYSTYN tekemään, mutta se vaatii KOHTUUTTOMASTI ponnistuksia.

Pahin, mihin tämä tilanne on johtanut, on se, että joudun lopettamaan Pellavasydämen. Se prosessi on nyt menossa. Niinkuin olen kertonut, sen jälkeen aloitan uuden elämän, johon kuuluu kaikkein tärkeimpänä itsestäni huolehtiminen: kuntoutus ja avun hakeminen varmaan ihan ensimmäisinä. Jotain sopeutusvalmennusta saattaisin myös tarvita, uskon, etten ole vielä käsitellyt ongelmia ja tulevaisuutta riittävästi.

Elämäni on hankalaa, joskus oikein tosi hankalaakin. Mutta toki voin olla paljosta kiitollinen, monella on asiat vielä paljon huonommin. Eikä tarvitse edes kaukaa lähteä hakemaan esimerkkiä.... Sopeutumista edesauttaa se, etten ole koskaan ollut päivääkään terve, enkä edes kivuton. Tähän on tottunut. Ja toisaalta tiedän, että tämä ei ole vielä matkan pää. Ainakin kolme leikkausta on vielä odottamassa, ihan lähitulevaisuudessa.

Nyt kuitenkin on tapahtunut jotain odottamatonta!

Tein kaikesta tästä kokemastani potilasvahinkoilmoituksen. Olen kyynikko ja kuvittelin jo mielessäni kaikkia niitä puolusteluja, millä lääkäreiden toimintaa tullaan selittämään. Kuitenkin, eilen sain kirjeen Potilasvahinkokeskuksesta ja päätös on tässä vaiheessa POSITIIVINEN. Minulle tullaan korvaamaan toimenpiteistä aiheutuneita vahinkoja! Uskomatonta!.

Mikään rahamäärä ei ikinä tule korvaamaan menetettyä liikuntakykyä eikä menetettyä itsenäistä elämää. Vaikka saisin kuinka paljon apua, se ei ole sama asia, että kykenisin ITSE huolehtimaan itsestäni, läheisistäni ja kodistamme.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että myönteinen päätös on tehty, mutta mistään korvauksista ei vielä puhuta. Nyt minun tehtäväni on täyttää korvaushakemus. Siinä on paljon ongelmia, eikä vähiten sen vuoksi, että epäilen hävittäneeni tarvittavia kuitteja. Kukapa sitä olisi silloin osannut kuvitella, että esim. lääke- ja taksikuitit pitää laittaa säilöön.

Tästä tulikin oikein maratonjuttu. Tuo potilasvahinkoasia on mielenkiintoinen ja vaikka se ei millään tavalla läheltäkään liippaa tämän blogin aihealueita, aion siihen vielä palata.

Onko teillä kenelläkään kokemusta hoitovirheista, potilasvahinkoasioista tai korvauksista? Olisi mielenkiintoista lukea sinun tarinasi. Voit lähettää myös sähköpostia mervi.lamminen@uusikaupunki.fi.

Näkökulma vaihtunut

Lisäys 6.3. Tämä hölmö bloginpitäjä poisti väärät kommentit: piti poistaa hinnoitteluun liittyvät kommentit, mutta poistinkin kaikki uusimmat. Mistään niitä ei takaisin saa, voi että harmittaa!

Niinkuin jo olen monesti tainnut mainita, päiväni kuluvat nykyään lähinnä makuuasennossa. On siis ollut pakko opetella virkaamaankin tässä asennossa.

 

Joten tällaiselta se näyttää

Tästä kuvakulmasta olen myös kuvannut tossut, jotka voitin Nova Melinan arvonnassa:

Oikein ovat lämpimät ja hyvin istuvat. 

Odotan kovasti, että pääsen näillä kävelemään. Tossujen mukana oli osuva kortti (lähettäjä tiesi tilanteeni) mutta ihan tuohon en enää taida näillä proteeseilla kyetä. Narua hyppäämään...

   

 Arvelen, että blogini lukijoissa on käsityöläisiä, joille haluaisin muistuttaa omien töidensä "nimikoimisesta". Huomaa Nova Melinan ommeltu etiketti. Yrittäjälle sen pitäisi olla itsestään selvää, mutta myös tavallisen, omaksi ja toisten iloksi käsitöitä tekevän olisi hyvä laittaa joku muistutus itsestään töihinsä. Onhan se kiva sadan vuoden päästä tietää, kuka tämän ihanan työn on tehnyt ja koska! On sitten historiantutkijoilla helpompaa...

 Sairaalasänkyyni kuuluu myös apinapuu, joka muuten on tooosi tarpeellinen. Siihen olen myös ripustanut valmiita töitäni.

  

 

Esimerkkinä omista "nimikoimistavoistani" näytän yhden ja tietysti toivon, ettei tämän jälkeen kaikissa virkatuissa koreissa ole tällaiset merkit, vaan jokainen suunnittelee oman persoonallisen merkkinsä.

Vaikka tästä nyt tulikin jo ylipitkä juttu näytän vielä kuvan koreista, joissa tuo merkki on ja jotka on sängyssä maaten virkattu.

Korit lähtivät postitse asiakkaalle, joka kertoi olevansa tyytyväinen tilaukseensa. Aika paljon muuten kuvakulma voi muuttaa asioita. Musta kori pöydällä on oikeasti paljon pienempi harmaata! Harmaaseen mahtuu lehdet, musta on suunniteltu vessapaperirullille. 

Kuvakulma voi muuttaa näkökulmaa ja myös vääristää todellisuutta!