Tämänpäiväinen Turun reissuni sujui hyvin. Vaikka miten varaisi aikaa muka tarpeeksi, Turun päässä tulee aina kiire. Maalaisena sitä ei osaa arvioida kaupunkiajoon menevää aikaa. Tiet olivat kuivat ja aurinko paistoi, joten olosuhteet olivat kerrassaan mainiot.
Elämän rajallisuudesta sain muistutuksen, kun Turun keskustassa Mikaelin kirkon edessä vilkkuivat siniset valot. Siellä makasi henkilö yläruumis riisuttuna ja ambulanssihenkilöstö (yritti) elvyttää häntä. En tiedä, mitä oli sattunut. Tämä tapaus tuli mieleeni kun nikottelin tutkimuspöydällä pieniä nipistyksiä - toisella kun on elämä pelissä...
Lääkärin nimeä en tiedä, mutta kyllä oli ystävällinen ja miellyttävä mieshenkilö. Hän selitti koko ajan mitä tekee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Rauhallinen puheensa ja levolliset liikkeensä lievittivät hienoista pelkoani. Tämä oli siis hermoratatutkimus, ENMG.
Ensin minuun johdettiin sähköiskuja. Osa oli enemmän sattuvia, osa ei tuntunut miltään. Ensin pieni nipistys, sitten vähän isompi ja vielä isompi sykäys. Tämän tutkimuksen jälkeen siirryttiin neulojen pistelyyn. Yhtä neulaa lääkäri pisteli eripuolille jalkojani - taas toiset tuntui, toisia ei voinut ollenkaan huomata.
Lopputulemana diagnoosi oli hermovaurio. Kertomani oireet täsmäsivät lääkärin diagnoosiin. Hiljattain tapahtunut neljännen hermojuuren vaurio. Havaittavissa jonkun verran korjaavaa tapahtumaa. Eli syy on kuin onkin selässä, mutta ei ole iskiasta. Mitä todennäköisemmin vaurio on tullut marrraskuun 2014 lonkkaleikkauksessa. Silloin olikin jokseenkin voimakkaita sähköiskun tapaisia kipuja vasemmassa lonkassa ja polveen säteillen.
No mitä sitten? Tämä lääkäri selostaa tilanteen minut sinne lähettäneelle omalle ortopedilleni Tyksissä. Todennäköisesti selkää aletaan tutkia.
Mervi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tyks. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. helmikuuta 2016
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Huomenna meen Tyksiin
Huomenna otan suunnan kohti Turkua ja etsin käsiini ravitsemusterapeutin. Olen hänen määräyksestään viisi päivää kirjoittanut kaikki syömiseni päiväkirjaan ja nyt menen kuulemaan, minkä tuomion asiantuntija siitä antaa. On se vaan kumma, että illalla saattaa sanoa, että enhän mää ole oikein mitään syönyt, miten tällä syömisellä voi lihota. Mutta jos tulee laittaneeksi jokaikisen lusikallisen ylös, niin saattaakin hämmästyä - näinkö paljon olen syönyt?
Niin kävi minullekin. Selatessani viiden päivän luetteloa, löydän ihan itse sieltä ne virheelliset kohdat. Oliskohan vielä parempi, että kirjoittaisi aamulla jonkinlaisen suunnitelman ja sitä korjailisi toteutumisen mukaan.
No, palatessani huomenna olen vähän viisaampi, Korjattavaa on ihan varmasti. Toivottavasti saan myös uusia vinkkejä, millä monipuolistaa ruokavaliota.
Päästyäni sairaalalta aion suunnata kaupungille. Oikein asia-asiaa on Stockmannille: pitäisi hakea Nomination korun pala, joka on jätetty ennen joulua sinne korjattavaksi. Pahaksi onneksi, mutta itselleni tyypillisesti olen hukannut saamani kuitin. Toivottavasti saan sen kuitenkin, kännykässäni on heiltä lähetetty viesti, riittäisikö se? Ajattelin hetken viivähtää siellä kosmetiikkaosastolla. Kaipailen oikein kunnon ryppyrasvaa näille alasvalahtaville naamanahkoilleni. Meillä ei tässä kaupungissa ole ollenkaan kemikalioliikettä, joten nyt kun pääsen kauneustuotteiden lähelle, haluaisin ostaa myös uuden, raikkaan tuoksuttimen. Niin ja toivottavasti muistan ottaa mukaan tuon yhden ilmasnäytteen, joka osoittautui kerrassaan mainioksi meikkivoiteeksi.
Jalkani vaan on niin kipeä, että toivon, kumpa olisi mahdollisuus istua rauhassa ja saada asiantuntevaa palvelua! Mitä muuta kivaa sitä keksisi itselleen? Vaatteita ei - niitä on ihan liikaa! Kenkiäkin on vielä käyttämättöminä! Laukun tarvitsisin, mutta mikä ihme on sellainen, että saa kannettua keppien kanssa.
Tänään muuten varasin liian pienen laukun postista hakemaani pakettia varten. Hetken virkailija pohti ongelmaa, mutta ystävällisesti toi kuitenkin paketin autoon asti. Kiitos!
Että sellainen seikkailu huomenna tiedossa...melkein nautin ajatuksestakin. Tosi tosi harvoin käyn shoppailemassa, vieraassa kaupungissa vielä harvemmin. Vain sitä, mitä ei omilta yrittäjiltä saa.

lauantai 7. joulukuuta 2013
Hieno sairaala vai onko?
Kävin tänään (kirjoitettu keskiviikkona 4.11.) Tyksissä = Turun Yliopistollinen Keskussairaala. En oikein hahmota Tyksin kokonaisuutta - sitä on niin monessa rakennuksessa eri puolilla kaupunkia. Nyt minun oli määrä mennä T-sairaalaan. Käsittääkseni tämä on ainakin uusittu tai laajennettu, jos ei kokonaan uutta rakentamista. Astuin sisään sillä mielellä, että mites hienoa täällä nyt sitten on. Lehdissä (Turun Sanomat ainakin) on annettu ymmärtää, että on turhaan satsattu ulkonäköön ja tiloihin, kun sitten pitää pienempiä sairaaloita lakkauttaa ja toimintaa supistaa, jotta nämä uutuudet saadaan rahoitettua.
Tilaa ja avaruutta oli. Se tarkoittaa myös pitkiä kävelymatkoja. Pelotti, kun ei etukäteen tiennyt, miten kauas joutuu kävelemään ja löytääkö ylipäätään oikeaan paikkaan.
Osastolle tullessani oli hämmentynyt, jopa ärsyyntynyt. Jos rakennetaan uudet tilat, eikö voisi varata myös VARASTOTILAA tarpeeksi. Miksi ihmeessä sänkyjä pitää makuuttaa käytävillä? Ainakin 6 sänkyä sijaitsi hetimiten sisääntuloaulassa. Yöpöytiä sensijaan oli varmaankin 60 toisessa loukossa?
Mikään taideteos seinällä ei näytä miltään, jos sen alla on "roinaa" varastoituna.
Ilmoittauduttuani kysyin, onko täällä inva-vessaa. Hoitaja näytti epävarmalta, joten lisäsin heti, että nooh, entä tavallinen vessa? Hän osoitti pitkin käytävää ja sanoi, että tuolla ehkä on. Siellä ehkä oli. Minun oli käsketty odottaa aulassa. Menin takaisin hoitajan luo ja kysyin, että missä odotankaan, kun ei täällä ole yhtään vapaata tuolia. Kaksi tuolia oli, mutta niissä istui potilas ja hoitaja. Keskustelemassa niin, että minä saatoin kuulla kaiken.
Onneksi pääsin itse oven taakse huoneeseen. En varmasti olisi suostunut keskustelemaan siinä käytävällä. Että sellaiset uudet, hienot tilat. Vai oliko ne sittenkään?
Tämä oli pre-operatiivinen käynti. Leikkaukseen valmistava. 14.1. on määrätty leikkauspäiväksi.
Taas tuli todistettua, että jos on kivaa ohjelmaa, kipeätkin jalat kyllä kestävät. Paluumatkalla poikkesin Manhattanin kirpparilla. Kaksi ja puoli tuntia tutkin loosseja ja tein hyviä löytöjä. Teatteripuvustukseen erityisesti, mutta myös pakkaustarvikkeita putiikkiin ja jotain kivaa itsellekin. Ainakin 3 kynsilakkaa. Tuolla kirpparilla on kiva henkilökunta, ystävällisiä ja avuliaita. Vartija-poika tuo pyynnöstäni ostokset autolle. Voisin oikeastaan lähettää palautetta heille.

perjantai 27. syyskuuta 2013
Pakko kertoa, vaikka onkin ihan asian vierestä!
Tämä juttu pitää aloittaa kauempaa historiasta. Ihan syntymästä alkaen, vuodesta 1959.
Ennen 60-lukua syntyneiden vauvojen lonkkia ei tarkastettu niinkuin sittemmin on tehty. Niinpä minunkin lonkkieni synnynnäinen sijoiltaanmeno ei tullut laitoksella huomioiduksi. Opettelin jo kävelemään, kun huomattiin, ettei se oikein sujunut. Vammalan kunnanlääkäri lähetti lapsen loppujen lopuksi Turun yliopistolliseen keskussairaalaan tutkittavaksi. Kun lonkkavika todettiin, minut lähetettiin edelleen Helsinkiin Invalidisäätiölle hoidettavaksi.
Lapsuudestani vietin pitkiä aikoja Invalidisäätiöllä. Muiden toimenpiteiden lisäksi tehtiin seitsemän leikkausta, joista on isot arvet muistona. (Jos kiinnostaa, voit myöhemmin käydä lukemassa näistä vaiheista toisesta blogistani "lonkkaleikkaus" - nyt se on vielä keskeneräinen juuri noiden lapsuusajan toimenpiteiden osalta.)
Teini-ikäiseksi asti pärjäsin liikkumisen puolesta kaiketi kohtalaisen hyvin, mutta sitten alkoivat kivut, jotka yltyivät sietämättömiksi. 17-vuotiaasta asti olen vaihtelevasti käyttänyt kyynärsauvaa ja särkylääkkeitä päivittäin. Jos ne kaikki jättävät jotain ruumiiseen, on minussa aikamoiset määrät myrkkyjä varastoituneena! Menin naimisiin, mutta lastenhankintaa oli lykättävä juuri säännöllisten särkylääkkeiden vuoksi. Muutos tapahtui vuonna 1984, jolloin minulle laitettiin ensimmäinen proteesi lonkkaan ja toiseen vuonna 1989. Pärjäsin miten kuten, kunnes molemmat proteesit todettiiin irronneeksi ja alkoi toinen kierros. Ensimmäinen korjattiin vuonna 1994 ja heti perään toinen 1995. Särkylääkkeistä en ole koskaan päässyt eroon ja ilman keppiäkin kävellyt vain lyhyitä aikoja.
Eläkkeelle pääsin ilman minkäälaisia vaikeuksia - saattaa olla, että olisin päässyt jo aikaisemminkin? Seurasi polven proteesileikkaus ja sen jälkeen lonkkien kolmas korjauskierros. Reisiosa on kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet, vain kuppiosa on vaihdettu. Vasempaan lonkkaan laitettiin kolmannen kerran proteesin kuppiosa 2011. Tämä leikkaus epäonnistui, tunsin sen heti ensimmäisen kerran istumaan noustessani. Minut kotiutetiin ja yritettiin kuntouttaa, mutta toipuminen ei edistynyt ja jouluna 2011 lääkäri lopulta totesi, että proteesi on taas/edelleen irti. Määrättiin uusintaleikkaus vuodelle 2012.
Tähän liittyy vielä tällainen "taistelu": olen koko elämäni ollut Invalidisäätiön, sittemmin Ortonin potilaana. Missä tahansa eri puolilla Suomea olemme asuneetkaan, aina olen saanut lähetteen ja maksusitoumuksen Ortoniin. Paitsi täältä Uudestakaupungista. Tyks haluaa ITSE leikata. Kävin pienoisen kädenväännönkin asian tiimoilta, muttei se auttanut. Sanoin suoraan lääkärille, etten luota heidän ammattitaitoonsa, haluan Ortoniin. Periksi oli annettava ja nyt Tyks on leikannut kolme kertaa ja jokainen niistä on epäonnistunut!
Viimeisen leikkauksen jälkeen minusta tuli lopullisesti ja vakituisesti kyynärsauvojen käyttäjä. Leikkauksessa yritettiin (varmasti ihan oikeasti) parantaa liikkumistani niin, etten ontuisi, siirtämällä jonkin lihaksen paikkaa. Seuraus olikin päinvastainen: nyt en kykene ollenkaan kävelemään tuolla jalalla. Lihas ovat pois pelistä.
Soitin vielä Tyksin ortopedian ylilääkärillekin vain kuullakseni, etteivät he todellakaan voi enää mitään tehdä. Peli on menetetty. Tulen koko loppuelämäni kulkemaan kyynärsauvojen avustamana.
Olenkin jo täällä blogissa valittanut, että huomaan kuntoni ja liikkumiseni huonontuvan koko ajan. Tätä menoa minusta tulee alle eläkeiässä käppyräinen mummo, joka on toisten avun varassa ja kykenemätön itse liikkumaan. Tarvitsen nytkin jatkuvasti muiden apua. Kodinhoito ei minulta onnistu, ei kaupassakäynti, ei tavaran kantaminen, ei kiipeäminen eikä paljon mikään... Sitten on asioita, mitkä PYSTYN tekemään, mutta se vaatii KOHTUUTTOMASTI ponnistuksia.
Pahin, mihin tämä tilanne on johtanut, on se, että joudun lopettamaan Pellavasydämen. Se prosessi on nyt menossa. Niinkuin olen kertonut, sen jälkeen aloitan uuden elämän, johon kuuluu kaikkein tärkeimpänä itsestäni huolehtiminen: kuntoutus ja avun hakeminen varmaan ihan ensimmäisinä. Jotain sopeutusvalmennusta saattaisin myös tarvita, uskon, etten ole vielä käsitellyt ongelmia ja tulevaisuutta riittävästi.
Elämäni on hankalaa, joskus oikein tosi hankalaakin. Mutta toki voin olla paljosta kiitollinen, monella on asiat vielä paljon huonommin. Eikä tarvitse edes kaukaa lähteä hakemaan esimerkkiä.... Sopeutumista edesauttaa se, etten ole koskaan ollut päivääkään terve, enkä edes kivuton. Tähän on tottunut. Ja toisaalta tiedän, että tämä ei ole vielä matkan pää. Ainakin kolme leikkausta on vielä odottamassa, ihan lähitulevaisuudessa.
Nyt kuitenkin on tapahtunut jotain odottamatonta!
Tein kaikesta tästä kokemastani potilasvahinkoilmoituksen. Olen kyynikko ja kuvittelin jo mielessäni kaikkia niitä puolusteluja, millä lääkäreiden toimintaa tullaan selittämään. Kuitenkin, eilen sain kirjeen Potilasvahinkokeskuksesta ja päätös on tässä vaiheessa POSITIIVINEN. Minulle tullaan korvaamaan toimenpiteistä aiheutuneita vahinkoja! Uskomatonta!.
Mikään rahamäärä ei ikinä tule korvaamaan menetettyä liikuntakykyä eikä menetettyä itsenäistä elämää. Vaikka saisin kuinka paljon apua, se ei ole sama asia, että kykenisin ITSE huolehtimaan itsestäni, läheisistäni ja kodistamme.
Nyt ollaan siinä vaiheessa, että myönteinen päätös on tehty, mutta mistään korvauksista ei vielä puhuta. Nyt minun tehtäväni on täyttää korvaushakemus. Siinä on paljon ongelmia, eikä vähiten sen vuoksi, että epäilen hävittäneeni tarvittavia kuitteja. Kukapa sitä olisi silloin osannut kuvitella, että esim. lääke- ja taksikuitit pitää laittaa säilöön.
Tästä tulikin oikein maratonjuttu. Tuo potilasvahinkoasia on mielenkiintoinen ja vaikka se ei millään tavalla läheltäkään liippaa tämän blogin aihealueita, aion siihen vielä palata.
Onko teillä kenelläkään kokemusta hoitovirheista, potilasvahinkoasioista tai korvauksista? Olisi mielenkiintoista lukea sinun tarinasi. Voit lähettää myös sähköpostia mervi.lamminen@uusikaupunki.fi.
Ennen 60-lukua syntyneiden vauvojen lonkkia ei tarkastettu niinkuin sittemmin on tehty. Niinpä minunkin lonkkieni synnynnäinen sijoiltaanmeno ei tullut laitoksella huomioiduksi. Opettelin jo kävelemään, kun huomattiin, ettei se oikein sujunut. Vammalan kunnanlääkäri lähetti lapsen loppujen lopuksi Turun yliopistolliseen keskussairaalaan tutkittavaksi. Kun lonkkavika todettiin, minut lähetettiin edelleen Helsinkiin Invalidisäätiölle hoidettavaksi.
Lapsuudestani vietin pitkiä aikoja Invalidisäätiöllä. Muiden toimenpiteiden lisäksi tehtiin seitsemän leikkausta, joista on isot arvet muistona. (Jos kiinnostaa, voit myöhemmin käydä lukemassa näistä vaiheista toisesta blogistani "lonkkaleikkaus" - nyt se on vielä keskeneräinen juuri noiden lapsuusajan toimenpiteiden osalta.)
Eläkkeelle pääsin ilman minkäälaisia vaikeuksia - saattaa olla, että olisin päässyt jo aikaisemminkin? Seurasi polven proteesileikkaus ja sen jälkeen lonkkien kolmas korjauskierros. Reisiosa on kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet, vain kuppiosa on vaihdettu. Vasempaan lonkkaan laitettiin kolmannen kerran proteesin kuppiosa 2011. Tämä leikkaus epäonnistui, tunsin sen heti ensimmäisen kerran istumaan noustessani. Minut kotiutetiin ja yritettiin kuntouttaa, mutta toipuminen ei edistynyt ja jouluna 2011 lääkäri lopulta totesi, että proteesi on taas/edelleen irti. Määrättiin uusintaleikkaus vuodelle 2012.
Tähän liittyy vielä tällainen "taistelu": olen koko elämäni ollut Invalidisäätiön, sittemmin Ortonin potilaana. Missä tahansa eri puolilla Suomea olemme asuneetkaan, aina olen saanut lähetteen ja maksusitoumuksen Ortoniin. Paitsi täältä Uudestakaupungista. Tyks haluaa ITSE leikata. Kävin pienoisen kädenväännönkin asian tiimoilta, muttei se auttanut. Sanoin suoraan lääkärille, etten luota heidän ammattitaitoonsa, haluan Ortoniin. Periksi oli annettava ja nyt Tyks on leikannut kolme kertaa ja jokainen niistä on epäonnistunut!
Viimeisen leikkauksen jälkeen minusta tuli lopullisesti ja vakituisesti kyynärsauvojen käyttäjä. Leikkauksessa yritettiin (varmasti ihan oikeasti) parantaa liikkumistani niin, etten ontuisi, siirtämällä jonkin lihaksen paikkaa. Seuraus olikin päinvastainen: nyt en kykene ollenkaan kävelemään tuolla jalalla. Lihas ovat pois pelistä.
Soitin vielä Tyksin ortopedian ylilääkärillekin vain kuullakseni, etteivät he todellakaan voi enää mitään tehdä. Peli on menetetty. Tulen koko loppuelämäni kulkemaan kyynärsauvojen avustamana.
| En oppinut ajamaan tätä Fordia |
Olenkin jo täällä blogissa valittanut, että huomaan kuntoni ja liikkumiseni huonontuvan koko ajan. Tätä menoa minusta tulee alle eläkeiässä käppyräinen mummo, joka on toisten avun varassa ja kykenemätön itse liikkumaan. Tarvitsen nytkin jatkuvasti muiden apua. Kodinhoito ei minulta onnistu, ei kaupassakäynti, ei tavaran kantaminen, ei kiipeäminen eikä paljon mikään... Sitten on asioita, mitkä PYSTYN tekemään, mutta se vaatii KOHTUUTTOMASTI ponnistuksia.
Pahin, mihin tämä tilanne on johtanut, on se, että joudun lopettamaan Pellavasydämen. Se prosessi on nyt menossa. Niinkuin olen kertonut, sen jälkeen aloitan uuden elämän, johon kuuluu kaikkein tärkeimpänä itsestäni huolehtiminen: kuntoutus ja avun hakeminen varmaan ihan ensimmäisinä. Jotain sopeutusvalmennusta saattaisin myös tarvita, uskon, etten ole vielä käsitellyt ongelmia ja tulevaisuutta riittävästi.
Elämäni on hankalaa, joskus oikein tosi hankalaakin. Mutta toki voin olla paljosta kiitollinen, monella on asiat vielä paljon huonommin. Eikä tarvitse edes kaukaa lähteä hakemaan esimerkkiä.... Sopeutumista edesauttaa se, etten ole koskaan ollut päivääkään terve, enkä edes kivuton. Tähän on tottunut. Ja toisaalta tiedän, että tämä ei ole vielä matkan pää. Ainakin kolme leikkausta on vielä odottamassa, ihan lähitulevaisuudessa.
Nyt kuitenkin on tapahtunut jotain odottamatonta!
Tein kaikesta tästä kokemastani potilasvahinkoilmoituksen. Olen kyynikko ja kuvittelin jo mielessäni kaikkia niitä puolusteluja, millä lääkäreiden toimintaa tullaan selittämään. Kuitenkin, eilen sain kirjeen Potilasvahinkokeskuksesta ja päätös on tässä vaiheessa POSITIIVINEN. Minulle tullaan korvaamaan toimenpiteistä aiheutuneita vahinkoja! Uskomatonta!.
Mikään rahamäärä ei ikinä tule korvaamaan menetettyä liikuntakykyä eikä menetettyä itsenäistä elämää. Vaikka saisin kuinka paljon apua, se ei ole sama asia, että kykenisin ITSE huolehtimaan itsestäni, läheisistäni ja kodistamme.
Nyt ollaan siinä vaiheessa, että myönteinen päätös on tehty, mutta mistään korvauksista ei vielä puhuta. Nyt minun tehtäväni on täyttää korvaushakemus. Siinä on paljon ongelmia, eikä vähiten sen vuoksi, että epäilen hävittäneeni tarvittavia kuitteja. Kukapa sitä olisi silloin osannut kuvitella, että esim. lääke- ja taksikuitit pitää laittaa säilöön.
Tästä tulikin oikein maratonjuttu. Tuo potilasvahinkoasia on mielenkiintoinen ja vaikka se ei millään tavalla läheltäkään liippaa tämän blogin aihealueita, aion siihen vielä palata.
Onko teillä kenelläkään kokemusta hoitovirheista, potilasvahinkoasioista tai korvauksista? Olisi mielenkiintoista lukea sinun tarinasi. Voit lähettää myös sähköpostia mervi.lamminen@uusikaupunki.fi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)