Elämä on

Eilen, lauantaina, oli sukulaispojan häät tässä naapurikunnassa. Olin pyytänyt siskoani putiikkiin viimeisiksi tunneiksi, jotta voisin rauhassa valmistautua. Olin juuri laittamassa kynsiäni..

Näin hienot, tavaratalosta ostetut, itse liimattavat:

Mieheni oli käynyt torilla, mennyt yläkertaan ja tuli sitten kysymään, että "mites se ensiapu lienee auki?" Meillähän on noita päivystyksiä lopetettu ja supistettu. Ihmettelin ja kysyin, että mikä hätänä, kun en käsittänyt edes, että kummasta on kysymys; kun tytärkin oli yläkerrassa. "Kun ottaa niin sydämestä", hän toteaa.

Sanoin, ettei me nyt mitään ensiapuun, vaan soitan hätäkeskukseen. Niin tein ja selitin sinne tilanteen. Sieltä lähti kutsu ambulanssille ja minulta ja myös mieheltäni kysyttiin lisätietoja. Läpi kaupungin kuului pillien ujellus, kun kaksi ambulanssia tuli paikalle. Neljä ihmistä - kaksi naista ja kaksi miestä ottivat olohuoneen haltuunsa, taulu pois seinästä ja siihen naulaan roikkumaan tippapussi. Hyvin oli tiimityöskentely opittu, niin hallittua oli toiminta. Voin vain kuvitella millaisen kaaoksen neljä ihmistä OLISI VOINUT saada aikaiseksi. Kun on kyseessä vakava tilanne tai rintakipuinen potilas, kuulemma lähetetään kaksi ambulanssia.

Paikalla otettu sydänfilmi kertoi, ettei mitään ainakaan isoa infarktia olisi, mutta selkeitä muutoksia kyllä. Nykyaikanahan tieto kulkee ja saman filmin näki Tyksissä sydänlääkäri, joka antoi ohjeet lääkityksestä ja määräyksen tuoda potilas Tyksiin. Valot vilkkuen sinne sitten menivätkin.

Siellä Aarre on nytkin. Tekivät lisätutkimuksia ja yhteen suoneen pallolaajennuksen. Oli kuulemma suoni aivan tukossa. Lääkärin mukaan tilanne oli loppujen lopuksi pahempi kuin ensinäkemältä olisi vaikuttanut. Nyt on olo enää väsynyt. Lääkkeet tekivät olon tosi huonovointiseksi ja paljon olikin oksennellut. Lääkkeisiin tottumattomana taisi olla liian tujut aineet! Itse olen samoja kipulääkkeitä saanut leikkauksien yhteydessä, mutta tuntenut oloni ainoastaan mukavasti uneliaaksi. Mutta mun kehoni onkin myrkkyjä tottunut suodattamaan.

Emme ole Turkuun lähteneet, sillä mieheni ei vieraista "piittaa", kunhan saa rauhassa nukkua. Puhelimitse on kuulumisia vaihdettu. Tänään siirtävät normiosastolle, jos sinne vaan tulee tilaa ja huomenna päässee jo kotiin. Pari viikkoa on ajokielto ja sairasloma. Kolmen kuukauden kuluttua kontrollikäynnillä tarkistetaan tilanne ja silloin selviää, onko jäänyt pysyviä vaurioita. Lääkityksiä tietysti tulee tälle aiemmin perusterveelle miehelle.

Herää vain kysymys, että onko nämä kolesteroli-, verenpaine- ym. vauhkoomiset tarpeellisia, kun mieheni kolesteroli oli saatu täysin ihanteelliselle tasolle, hän ei tupakoi, ei käytä alkoholia ja liikkuu säännöllisesti ja silti tällainen tuli eteen.

On tässä tullut mieleen monenlaista muutakin. Olen itse paljon sairastanut ja aina ollut "se huonompi". Mieheni kohdalla olen kyllä usein pelännyt (ja vilkas mielikuvitus kun on, jo monet kuvitteelliset hautajaiset järjestänyt) mutta huolestunut lähinnä autolla ajamisesta Niin monta läheltäpititilannetta on työmatkoilla ollut. Ei ole pieneen mieleenkään tullut, että jotain näin vakavaa saattaisi hänelle tapahtua. Vaikka ollaanhan tässä jo keski-iän ylittäneitä - mieheni 63-vuotias - eli kroppa alkaa väkisinkin rapistua. Illalla keskustelimme tyttären kanssa siitä, jos minulle jotain sattuisi. Että onko firman paperit niin selkeästi arkistoitu, että toisetkin niitä ymmärtää? Ja se lääkelistakin pitäisi tehdä ja kuljettaa mukana.

Elämä on arvaamaton ja joskus hiuskarvan varassa, niinkuin tavataan sanoa. Voiko sitä koskaan olla liiaksi varautunut? Muutoksia on luvassa: haluan aina tietää, missä mieheni liikkuu (uusintakynnys on melko matala) ja kiputuntemuksista pitää heti kertoa. Ruokavalio muutetaan heti ensi viikolla "sydänystävälliseksi". Piparit pois kahvipöydästä.

Mervi

Päivä pikkuveljelle

Pikkuveljeni täytti jo toukokuun viimeisenä päivänä 50 vuotta, mutta juhlia vietetään vasta tänään. Tulossa on rennot pihajuhlat lähisuvun kesken. Kokoonnumme lapsuutemme mummolaan, jossa nykyään isä asuu kesäisin kissansa kanssa.

Veljeni pyysi minua pitämään puheen. "Kun sää silloin meidän häissäkin puhuit niin hyvin". Sain kyllä paljon kehuja tuosta puheesta yli 20 vuotta sitten. Se on sellainen hetki, jonka olen tallettanut arvokkaana muistoihini. Kun tulee epävarma olo esiintymisestä, kaivan esille noita onnistumisen kokemuksia ja saan niistä voimaa ja rohkeutta.

Kun eilen, lauantaina, suljin putiikin oven, aloin intensiivisesti miettiä puhetta ja kerätä siihen materiaalia. Tarvitsen nimittäin netin kuvia avuksi. Vaikka ajatus ja runko jo oli viikolla mietittynä, minulta meni ihan koko eilinen loppupäivä "pikkuveljen hyväksi". Tänään olen jatkanut ja nyt on kaikki valmiina, myös vaatteet valmiina odottamassa.

Lahjan miettiminen jäi viime tinkaan. Kuten aina. Kaikki. Olin ajatellut rahaa, mutta sitten se tuntui kuitenkin niin persoonattomalta ja lisäksi muistelin, että veljeni perhe tuo yleensä aina tavaralahjan, joten ajattelin heidän arvostavan sellaista. Sitten sen keksin! Veljeni - kuten koko meidän perhe - on pullukkavatsainen. Meidän on siis mahdoton löytää pyyhettä, jonka saa kiedottua vartalonsa ympäri. Niinpä valitsin sen. Pirkko oli jo valmiiksi leikannut pellavapyyhkeitä, jotka minun oli määrä vain ommella. Niitä oli nimittäin joku asiakas jo kysellyt.

Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun ompelin 2 m x 80 cm pellavapyyhkeen. Tein siitä persoonallisemman tekstillä. Olisin halunnut kirjoa, mutta siihen en uskonut ajan riittävän - tekstiilitussi sai siis kelvata. En usko, että teksti kovin kauaa pysyy, vaikka sitä kovasti kuumalla silittelinkin. Mutta niinhän ne muistot muutenkin haalistuu...

Kyllä kai minä tässä vielä kiireenkin pystyn kehittelemään, mutta nyt ainakin tuntuu rauhalliselta.
Tällaisia kuvia väsäsin itse, kun en heti löytänyt valmiina haluamiani. Sittemmin niitä kyllä löytyi.

Pitäkää peukkua, etten mokaa - ainakaan kovin pahoin. Sitten te saatte kestää valitustani... Mervi

Huomenna on jännittävä päivä ja tänään tein robottipannan

Esikoistyttäreni on muuttanut ylioppilaaksi päästyään Skotlantiin asumaan. Vuonna 2004 hän muutti sinne, ensin opiskelemaan ja myöhemmin töihin. Ensi alkuun hän kävi kaksi kertaa kotona Suomessa, mutta nyt on kulunut kymmenen vuotta, että emme ole tavanneet.

Viime heinäkuussa tyttäreni meni naimisiin skotlantilaisen miehen kanssa ja heidän häänsä olivat Aberdeenissä. Minunkin piti sinne mennä, mutta en päässytkään - vaan makasin sairaalassa Tyksissä. Tunnelmia siitä täällä.

Mieheni ja nuorempi tytär ovat kaksi kertaa käyneet Skotlannissa, mutta minä en kertaakaan. Nyt, huomenna, tytär tulee miehensä kanssa "kotona" käymään. Suomeen he ovat jo tulleet, mutta matka Uuteenkaupunkiin alkaa maanantaina. Eihän tämä talo ole koti tyttärelleni, kun ei hän ole täällä koskaan edes käynyt. Hänen entinen kotonsa, mistä muutimme tähän pari kuukautta sitten, on tyhjennetty - vain taulut ovat vielä seinillä.

On toki jännittävää - varmasti jokaiselle - tavata näin pitkän ajan jälkeen. Pariskunta käy välillä Ähtärissä, entisellä kotiseudulla, missä tyttö on syntynyt ja koulunsa lukioon asti käynyt. Loppuviikosta sitten enemmän olemme yhdessä, kun palaavat taas Ukiin.

Minulla aivot työskentelevät kuumeisesti myös tulevan muotinäytöksen tiimoilla. Homma on sikäli kasassa, että sain soittajan ja malleja on lupautunut tarpeeksi mukaan. Toinen yrittäjä tulee kaverikseni esittelemään omia tuotteitaan. Vielä pitäisi saada "lavalleheittäjä" - koordinaattori, joka pitäisi homman kasassa lavan takana. Itse olen juontajana, joten en voi sitä hommaa hoitaa.

Tämän päivän ompelukset näyttävät tältä:

En tiedä, miksi olen tätä kangasta ostanut koko pakan. En edes tiennyt, mitä se esittää. Kaverit kertoi, että siinä on robotteja. Päätin tehdä tästä puuvillakankaasta pääpantoja.

Jos naama on väritön ja muutenkin badhairday, voi yrittää saada päivän pelastettua värikkäällä robottipannalla. 

Tai käyhänsä se muulloinkin. Teen näitä monenkokoisina, pieneen ja isoon päähän ja monenlaisista kankaista. Näätte sitten.

Pellavasydämen Mervi