Intohimona käsityöt

Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuntoutus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuntoutus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Huijarisyndrooma

Olin viime viikon kuntoutuksessa Kankaanpäässä. Tämä oli kolmas ja viimeinen jakso, joka siirtyi ja siirtyi koronan vuoksi. Ensimmäisellä jaksolla olimme jo vuosi sitten. Vaikka en omia, allekirjoituksellani vahvistamiani tavoitteita saavuttanutkaan, olen silti tyytyväinen. Olin luvannut tehdä kotiharjoitteita, eli jumppaliikkeitä ja harrastaa liikuntaa säännöllisesti. Ei toteutunut.

Noh, viikon aikana näitä kumpaakin oli yllin kyllin. Osa ohjelmasta oli koko ryhmälle ja sitten oli yksilöaikoja. Olipa hyvä idea ottaa valokuvia jumppaliikkeistä, joita tein siellä ja jotka pitäisi kotona ottaa ohjelmaan. Yksinkertaisia liikkeitä, joihin ei tarvita kummoisia välineitä, eikä paljon aikaakaan.

Huoneeni oli aivan perimmäisessä nurkassa, joten liikuntaa sain siinäkin, kun kuljin edestakaisin. Ja päivä päivältä sujuvammin se kävikin.

Koronan vuoksi hygieniasta huolehdittiin korostetusti. Käsidesia oli joka paikassa tarjolla ja kaikki liikuntavälineet puhdistettiin aina joka käyttäjän jälkeen.


Otsikko liittyy ruokajonoon.
Huijarisyndroomalla tarkoitetaan wikipedian mukaan:
Huijarisyndroomaksi kutsutaan psykologista ilmiötä, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi.
 Tässä asiaa on selitetty hyvin.

Kuntoutuslaitoksen ruokalassa on kaksi jonoa, toinen AVUSTETTAVILLE ja toinen OMATOIMISILLE. Avustettavien jonossa kulkevat vaikeammin vammaiset, joilla on apuvälineitä ja tarvitsevat apua ruoan ottamisessa tai pöytään kuljettamisessa, kuten minä.

Minulleppa iski ajatus, ETTEN OLE TARPEEKSI VAMMAINEN, "ANSAITAKSENI" AVUSTAMISEN. Vaikka tosiasia onkin, että kun toisessa kädessä on kyynärsauva, on minulla vain yksi käsi käytettävissä ja tarjottimen kantaminen yhdellä kädellä on hankalaa ja toisinaan mahdotonta. Ainakin siinä on riski, että kaikki tarjottimella oleva putoaa lattialle. 

Tässä kohtaa ajatukseni oli kohtuuton ja järkeilemällä pääsin siitä yli.

Aika ajoin mietin kotioloissakin sitä, kuinka avustettava oikeasti olen. Mitkä tehtävät ovat oikeasti mahdottomia minulle ja siis henkilökohtaisen avustajan tehtäviä? Ja mitkä taas olisivat sellaisia, että itsekin niistä selviäisin? Olen näitä rajoja "koetellut" parin viime viikon ajalla. Olen tehnyt itse enemmän kuin aiemmin. Ja siihenhän tähtäsi myös kuntoutus, jonka Kela maksaa. Hakemukseni perustelin sillä, että parempikuntoisena tarvitsen vähemmän toisen ihmisen apua.


 


 

Vaikka liikunnalliset tavoitteet eivät näiden kurssien välisenä aikana toteutuneetkaan, yksi asia on aivan toisin. Masennus on voitettu ja huomasin taas olevani iloinen itseni ja myös sosiaalinen puoleni oli parantunut, nautin toisten ihmisten seurasta. Vaikka välillä olikin kiva vetäytyä olemaan yksin.

Enkä ole toivoani heittänyt liikunnankaan suhteen. Olen tässä kotiin palattuani jo hiljaksiin ottanut pari jumppaa ohjelmaani...

Mervi


maanantai 17. helmikuuta 2020

Kuntoutusta

Viime viikolla olin toisen jakson Kelan kuntoutuksessa Kankaanpäässä. Olimme koolla samalla ryhmällä kuin lokakuussakin. Tällä välin meidän oli määrä tehdä kotiharjoituksia. Olin kovin pettynyt itseeni, sillä en tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Onneksi siitä ei nostettu mitään isoa asiaa ja tilanne näytti olevan sama muillakin.

Nyt oli paikka ja ihmiset tuttuja, joten pääsimme heti tosi toimiin. Fysioterapiaa oli kaksi kertaa päivässä vähän eri muodoissaan. Lisäksi oli muutama luento. Illat oli vapaata ja jotkut kyllä osallistuivat käsityöpajoihin tai liikunnallisiin harrastuksiin. Mutta minä - minä makasin sängyssä kännykkä kädessä!

Ruoka oli hyvää ja terveellistä. Vaikka seisovasta pöydästä sai syödä mielinmäärin, pysyin hyvin ruodussa.

Luulen, että sain uudestaan kipinän liikunnan lisäämiseen. Vaarana on ennemminkin ylilyönnit, on-off -ihminen kun olen. Kotiin palattuani olen tehnyt pieniä liikkeitä tämän tästä. Makaan edelleenkin jonkun verran sängyssä, koska siinä asennossa oloni on vähiten kivulias, mutta teen samalla jotain jalkalihasharjoitteita. Samoin telkkaria katsellessa nostelen jalkoja, jotta reisilihakset saavat treeniä. Kuntoutuslaitoksessa pääsin jopa kuntopyörän selkään ja kun istuin nostettiin aivan yläasentoon, sain vähän poljettuakin! En ole vuoden 2003 polven keinonivelleikkauksen jälkeen pystynyt moiseen suoritukseen. Olispa nyt kotona kuntopyörä tai vielä mieluummin nustep -laite, joka oli kaikkein sopivin laite minulle.


Minulle vähän naurettiin tästä kuvasta, kun ei kuulemma ole oikein kuntosalivaatteet. No ei ole ei, tässä vaiheessa oli jo huone luovutettu ja kassit pakattu. Olin siis matkavaatteissa.

Olen toiveikas ja koitan pitää mielessäni fysioterapeutin innostavat sanat: "Mervi, sussa olis potentiaalia paljon enempään!" Toivottavasti voin toukokuussa näyttää hänelle, miten paljon olen edistynyt. Silloin menemme viimeiselle viikon jaksolle.

Mervi

lauantai 2. marraskuuta 2019

Kuntoutuksessa

Olen ollut kaksi viikkoa pois omalta työntekemispaikaltani ja olo on rentoutunut ja levännyt. Toisaalta taas on kuntoa kohotettu, eikä ollenkaan levätty laakereilla! Ensimmäinen viikko Pärnun kylpylässä meni - myönnän sen - hyvin paljon huilaten, mutta ehkä tarvitsin sen. Toinen  viikko Kankaanpäässä oli täysin erilainen. Siellä jumpattiin.

huonekaverin kanssa iltapalalla
 
https://www.kuntke.fi/kuntoutus/

Aamulla aloitettiin klo 8 ja ohjelmaa oli puoleen päivään tai iltapäivään. Ensin se tuntui "liian vähältä", mutta kun oivalsi omat mahdollisuutensa, niin päivästä sai kyllä rakennettua vaativankin. Eikä lihaskuntoa pysty millään joka päivä kohottamaan, vaan keho tarvitsee myös palautumista. Yhtenä iltana tunsin itseni energiseksi ja kävin SEKÄ kuntosalilla ETTÄ vesijumpassa.



Huoneet olivat vaatimattomat ja jostain syystä nousi ihan pala kurkkuun, kun saavuin paikalle. Se muistutti laitosmaisuudessaan liikaa sairaalaa. Noh, onneksi tuo tunne hävisi kun sain otettua "tilan haltuuni" - tavarat leviteltyä hujan hajan. Kylppäri ei sisustuksellaan myöskään viehättänyt, mutta tärkeintä onkin esteettömyys.



Ohjelma oli sekä yksilöllistä että ryhmässä tapahtuvaa 
MONIAMMATILLISTA YKSILÖKUUNTOUTUSTA. 
Tämä eka jakso oli paljolti tutustumista ja tutkimuksia ja haastatteluja. Kävimme sekä fysioterapeutin, sosionomin, sairaanhoitajan että lääkärin vastaanotolla ja kaikki tenttasivat ja kirjasivat havaintonsa ylös. Huoh. nykyään potilaana olo on sitä, että istut ja odotat, että vastapuoli saa kirjoitettua koneelle sen, mitä sanot - toinen hitaasti, toiselta se käy joutuisammin. Ennen sentään katsottiin haastateltavaa silmiin....


Ryhmänä meille pidettiin luento Kela-etuuksista, ravinnosta, liikuntasuosituksista ja psykologiasta ja parina teimme fysioterapiajuttuja: kuntotesti, kuminauhajumppaa, tasapainoharjoituksia jne.

Ruoka oli monipuolista ja tietysti kovin terveellistä. Se jopa maistui minullekin, kun edellisellä viikolla Pärnussa aloin kuvitella, etten ikinä enää saa maistaa mitään hyvää - että makuaistini olisi laihdutusleikkauksen jälkeen mennyt kokonaan pilalle. Mutta ei sentään. Tässäpä kuva lounaastani, jonka aloitin lappamalla ruokaa suoraan tarjottimelle, ilman lautasta.



Nyt kuntoutus etenee siten, että noudatamme kotona itse määräämiämme tavoitteita, mitkä oikein virallisesti allekirjoitimme. Minä lupasin käydä kerran viikossa uimahallissa tai vaihtoehtoisesti kävelyllä ja lisäksi tehdä 4-5 kertaa viikossa kotiharjoitteita, jotka saimme mukaamme. Helmikuussa on seuraava viikon jakso, jonka pitäisi olla enemmän yksilöllinen ja enemmän fysioterapiaan keskittyvä. Huhtikuussa on viimeinen viikon jakso, jolloin testaillaan, miten kunto on kehittynyt.

Minulle sopii erinomaisesti tällainen kontrollijärjestelmä. Jos nyt jäisin omilleni, olen varma, että hyvin pian unohtaisin kaikki lupaukset. Mutta kun tiedän, että kolmen kuukauden päästä joku testaa, miten on mennyt, niin se pakottaa yrittämään. Ja toki ymmärrän, että kuntoni on niin kertakaikkisen huono, että pakko on tehdä jotain. Ja toisaalta pääsin tuntemaan, että jo viikon treenailu auttoi huomaamaan lihaksissa vahvistumista ja kävelyssä paranemista. Eikä voi unohtaa mielen virkistymistä ja toivon heräämistä. Ehkä minusta sittenkin voisi tulla paremmin liikkuva, eikä ainut suunta olekaan alaspäin ja huonommaksi.

Eilen jo kotiin palattuani olin reipas ja lähdin kävelylenkille kaupungille. Katselin muutamat näyteikkunat ja totesin, että kävely sujui mainiosti, kun ei ollut liukasta. Illalla tein "tuolille - ylös" -liikettä ja samoin nyt aamulla. Toinen ääripää minulla on laistamisen lisäksi se, että teen liikaa. Otan liian ison tavoitteen, enkä jaksakaan sitä noudattaa muutamaa päivää enempää. Kohtuullisuus kaikessa olisi hyvä oppia.

Olen oikein tyytyväinen kuntoutukseen ja myös kuntoutuspaikan valintaani.




Mervi