Intohimona käsityöt

Näytetään tekstit, joissa on tunniste valitusta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valitusta. Näytä kaikki tekstit

torstai 14. marraskuuta 2013

SSS = Sijaistoimintaa siivouksen sijaan

Yöllä kirjoittaessani edellistä juttua olin niin varma, että tänään aloitan huushollin raivauksen uuden siivouskärryni kanssa. Kuvittelin jo itseni huivi päässä (sellainen 50-luvun housewife) lykkimässä kärryä huoneesta toiseen.


Yö meni pilalle. Koska olen yleensä nukkunut päiväunet - kylläkin vasta illalla - kroppani on siihen jo tottunut. Eilen olin taas illan teatterissa, enkä nukkunut niitä päikkäreitä, joten ruumiini luuli, että ne nukutaan puolen yön aikoihin. Heräsin siis mukamaspäiväunilta noin klo 2 enkä sitten enää unta saanutkaan. Valvoin  niin kauan, että mies jo heräsi aamukahvillensa. Plääh!

Sitten heräsin puolen päivän aikaan joka paikka särkevänä. Ei puhettakaan MINKÄÄN tekemisestä. Tässä siis roikun koneella ja käyn välillä yrittämässä jotain. Täydellinen vapaapäivä sikäli, ettei ole mihinkään menoa, eikä mitään PAKOLLISTA tilaustyötä tms.

Vaikka koko huusholli onkin kaaoksen vallassa, on  meillä jotain oikein kaunistakin. Tämä kaktus on tuotu juuri sisälle ja vaikka hän ikivanha onkin, innostuu näin kukkimaan. Tuskin lienee aiemmin yhtä loistokas ollutkaan?





 
Olohuoneen sisustus on edelleen kesken, tuo pöytä on juuri siinä mihin sen ensimmäiseksi tökkäsin ja ehdottomasti yhteensopimattomat portaat sen alla. Jouluna joudun joka tapauksessa kaiken muuttamaan, koska kaktuksen paikalle tulee joulukuusi. Niin on aina ollut.


Keittiöstä löytyy näin kaunis yksityiskohta. Laajemmin katsoen totuus on aivan toinen. Tuota oikealle jäävää aputason pätkää en edes kehtaa näyttää.


Teatteripuvustukseen tarvitaan nyt ison miehen housut. Suomen siniset. Apua, en ole koskaan tehnyt miesten housuja. Miten ne poikkeaa naisten housuista? Vyötärömitalta olemme yhtä komeat, hän ja minä. Mutta onhan se muu vartalo sitten vähän erimuotoinen. Laaksot ja kukkulat vähän eri paikoissa.

Otin kuitenkin omat maaliin suttaantuneet housuni ja leikkasin ne kaavoiksi. (Housun kaavoja on vaikka miten paljon, muttei tähän hätään löytynyt ainoitakaan) Siitä sitten vähän yritin muokkailla enimmät lantion kaarrot pois, vatsalle lisää tilaa, peppua pienemmäksi. Arvatkaa, jännittääkö viedä teelmys äijälle koitettavaksi?

Nyt tää menee keittään kahvit ja sit miettii, mihin rahkeet riittää.

Mervi
ps. Huomenna umpeutuu arvonnan osallistumisaika!

tiistai 1. lokakuuta 2013

Valuvikaisen narinapäivä

Vaikka kyselyissä tuleekin selvästi ilmi, että eniten blogiltani toivotaan käsitöihin liittyviä juttuja, kuitenkin runsaimmin lukijoita vetää henkilökohtaiset "avautumiset". Ihmettelen sitä, mistä lukija löytääkin nämä jutut - osaako joku kertoa? Kirjoitukseni "Huono äiti" taisi olla huippusuosittu ja nyt tämä potilasvahinkojuttu on noussut myös aika korkealle. Miten ihmeessä sekin on löytynyt, kun otsikko ei millään lailla kerro aiheesta eikä ole mielenkiintoinen?

Syksyn viimeinen

En tiedä, onko em. potilasvahinkopäätöksen seurausta, että olen tuntenut itseni todella "potilasvahingoksi". Sekundaksi ja virheeksi. Tuntuu kuin kannoillani kulkisi joku - toinen edessä ja toinen takana - joka tekee elämästäni vielä hankalampaa. Se "joku" pudottelee tavaroita, yrittää kampittaa, kaataa keppejäni, tönii ovenkarmeihin ja kaikkea sellaista.

Ei se tällaista ole aikaisemmin ollut. Olen sentään kohtuuhyvin pärjännyt. Nyt tuntuu, ettei mikään onnistu.

Eilen tein keskiaikamekkoa valmiiksi ja illalla viimeksi silitin sen. Kun menin nukkumaan, tunsin, että olen viimeisetkin voimanrippeet kropastani käyttänyt. Enkä kuitenkaan ollut paljonkaan ahertanut. Aamu alkoi tosi vähäisellä energialla. Jos kaikki asiat olisi mennyt, niinkuin kuvittelin, tänään olisi ollut "uuden elämäni ensimmäinen päivä". Pellavasydämen ovi olisi ollut tänään lopullisesti kiinni. Mutta ei, vielä on kuukausi raahauduttava ja jaksettava. Avaan oven klo 11 ja tänään olin klo 13 jo aivan sippi. Loppupäivän odottelin vaan kotiinpääsyä.

Onneksi olen hyvä näyttelemään. Varmastikaan ei kukaan asiakkaistani nähnyt huonoa fiilistäni. Hymyilen ja juttelen iloisesti. Eikä silti, ihmisen seurassa tunnenkin itseni iloiseksi. Pääsääntöisesti.

Kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä?

Eräs tuttu käy silloin tällöin putiikissa. Hän taitaa olla masentunut tai ainakin on yleensä aina alakuloinen. Naamakin on ihan rutussa jo ulko-ovella. Joskus tuntuu, että haluaisin sanoa: "Älä tule tänne työpäivääni pilaamaan". Tämä tuli mieleeni tänään kun lopulta pääsin kotiin. Istuimme suoraan ruokapöytään ja huomasin aloittavani valitusvirren. Narinarinari... enkä saanut sitä edes loppumaan, vaikka tajusinkin, että saatan pilata toistenkin päivän.

Sitten muistan toista tuttua, joka luultavimmin on syövän kanssa ainakin hyvin lähellä saattohoitovaihetta. Hoidot on lopetettu, mutta silti hän jaksaa miettiä, mitä ensi viikolla touhuaa. Vaikkei jaksakaan.

Miksi minä valitan? Kas, kun kukaan meistä ei ole täydellinen, valuvikoja kaikilla. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Toisen vaiva näkyy, toisen kuuluu, toinen pitää kaiken piilossa.

Ehkä huomenna on kaikki paremmin?

Toivonsäde


Mervi