Mielipaha ohi kiitävästä maisemasta

En tiedä, voiko tätä postaustani kukaan ymmärtää. Yllätyin itsekin miten suuren tunteen voi laukaista nopeasti ohitettu näkymä. Olen jo monet monet kerrat kertonut, että loppuelämäni kuljen kahdella kyynärsauvalla - tai no, hetkittäin voin jättää toisen pois, mutta siitä seuraa loppupäiväksi entistä kovemmat kivut. Lauantaina esimerkiksi tein normaalit putiikin sulkemisrutiinit yhdellä kepillä kulkien (tavaroiden siirtelyä ulkoa sisälle) ja unohdin toisen sinne. En jaksanut lähteä hakemaan, joten ilta oli pakko selvitä yhdellä kepillä. Ehdin jo ilokseni todeta, että "hyvinhän tämä sujuu", mutta lasku tuli maksettavaksi seuraavana aamuna, kun koko kroppa oli kipeä.

Kerroin aikaisemmin myös sen, että sen sijaan, että olisin itkenyt ankeaa tulevaisuuttani, kiteytin koko asian helpompaan aiheeseen: tein surutyötä luopumalla käsilaukuistani. Enää koskaan en kykene käyttämään kymmeniä keräämiäni käsilaukkuja ( halpoja, kirppikseltä) joten asettelin niitä olohuoneen lattialle, surin muutaman päivän ja lähetin kierrätykseen.

Luulen, että tämä asia on vieläkin itkemättä. Ei ole ollut aikaa ja tilaa. Olen sullonut suruni johonkin syvälle sisimpääni. Yleensä voin puhua asiasta täysin asiallisesti vieraillekin ihmisille (tänäänkin teatterilla vessajonossa, kun joku kysyi vointiani) mutta jos kuuntelija on oikein myötätuntoinen, saattaa nousta pala kurkkuun. Ja huomaan niin tapahtuvan myös tätä kirjoittaessani. Välillä tulee mieleeni, että "milloinkahan se suru puhkeaa pintaan?".


Sunnuntaisella retkellämme ajelimme keskellä kauniitten merimaisemien. Näimme kesämökkejä ja keskustelimme erilaisesta suhtautumisestamme mökkeilyyn. Mieheni haluaa viettää aikaa mökillä, mutta siellä pitää olla tekemistä. Minä taas viihdyn paremmin kaupungissa, ainakin yleensä.

Lyökin luotsiasema

Yhtäkkiä etuvasemmalla oli matalalla kallioluodolla sellainen katosmainen huvimaja. Ehdin noteerata puutarhatuolit ja niiden kangaspäälliset. Sitten maisema vaihtui jo toiseen...Minä, joka yleensä ajattelen ääneen, aloin vuodattaa miehelleni pahaa mieltäni, joka tuosta hetkellisestä näkymästä tuli. Voi, saankohan tätä nyt edes kirjoitettua kyyneleiltäni.....? *pitää pienen tauon*

Pyhämaan ajelulla poikkesimme mm. täällä

En koskaan enää elämässäni kykene ITSE järjestämään mitään tarjoilua keittiönpöytää kauemmaksi. En voi koskaan yllättää miestäni hänen tullessaan töistä, että olisin kattanut ruoan tai kahvittelun terassin pöydälle. En ylipäätään voi koskaan KANTAA mitään kaksin käsin. Tulen AINA olemaan toisten avusta riippuvainen. Olenkin oikeastaan jo niinkuin vanha mummo, joka kulkee kumarassa ja toiset auttaa...

Nyyh! Siinäpä tuli taas pieni pala suurta surua lohkaistua. Miten syödään iso norsu? Pala kerrallaan. Mervi.

Oman pihan kukkia

Eikös nämäkin ole vähän niinkuin surukukkia, vaikkeivät kalloja olekaan? Jos oikein heittäytyisi traagilliseksi...