Elämä on

Eilen, lauantaina, oli sukulaispojan häät tässä naapurikunnassa. Olin pyytänyt siskoani putiikkiin viimeisiksi tunneiksi, jotta voisin rauhassa valmistautua. Olin juuri laittamassa kynsiäni..

Näin hienot, tavaratalosta ostetut, itse liimattavat:

Mieheni oli käynyt torilla, mennyt yläkertaan ja tuli sitten kysymään, että "mites se ensiapu lienee auki?" Meillähän on noita päivystyksiä lopetettu ja supistettu. Ihmettelin ja kysyin, että mikä hätänä, kun en käsittänyt edes, että kummasta on kysymys; kun tytärkin oli yläkerrassa. "Kun ottaa niin sydämestä", hän toteaa.

Sanoin, ettei me nyt mitään ensiapuun, vaan soitan hätäkeskukseen. Niin tein ja selitin sinne tilanteen. Sieltä lähti kutsu ambulanssille ja minulta ja myös mieheltäni kysyttiin lisätietoja. Läpi kaupungin kuului pillien ujellus, kun kaksi ambulanssia tuli paikalle. Neljä ihmistä - kaksi naista ja kaksi miestä ottivat olohuoneen haltuunsa, taulu pois seinästä ja siihen naulaan roikkumaan tippapussi. Hyvin oli tiimityöskentely opittu, niin hallittua oli toiminta. Voin vain kuvitella millaisen kaaoksen neljä ihmistä OLISI VOINUT saada aikaiseksi. Kun on kyseessä vakava tilanne tai rintakipuinen potilas, kuulemma lähetetään kaksi ambulanssia.

Paikalla otettu sydänfilmi kertoi, ettei mitään ainakaan isoa infarktia olisi, mutta selkeitä muutoksia kyllä. Nykyaikanahan tieto kulkee ja saman filmin näki Tyksissä sydänlääkäri, joka antoi ohjeet lääkityksestä ja määräyksen tuoda potilas Tyksiin. Valot vilkkuen sinne sitten menivätkin.

Siellä Aarre on nytkin. Tekivät lisätutkimuksia ja yhteen suoneen pallolaajennuksen. Oli kuulemma suoni aivan tukossa. Lääkärin mukaan tilanne oli loppujen lopuksi pahempi kuin ensinäkemältä olisi vaikuttanut. Nyt on olo enää väsynyt. Lääkkeet tekivät olon tosi huonovointiseksi ja paljon olikin oksennellut. Lääkkeisiin tottumattomana taisi olla liian tujut aineet! Itse olen samoja kipulääkkeitä saanut leikkauksien yhteydessä, mutta tuntenut oloni ainoastaan mukavasti uneliaaksi. Mutta mun kehoni onkin myrkkyjä tottunut suodattamaan.

Emme ole Turkuun lähteneet, sillä mieheni ei vieraista "piittaa", kunhan saa rauhassa nukkua. Puhelimitse on kuulumisia vaihdettu. Tänään siirtävät normiosastolle, jos sinne vaan tulee tilaa ja huomenna päässee jo kotiin. Pari viikkoa on ajokielto ja sairasloma. Kolmen kuukauden kuluttua kontrollikäynnillä tarkistetaan tilanne ja silloin selviää, onko jäänyt pysyviä vaurioita. Lääkityksiä tietysti tulee tälle aiemmin perusterveelle miehelle.

Herää vain kysymys, että onko nämä kolesteroli-, verenpaine- ym. vauhkoomiset tarpeellisia, kun mieheni kolesteroli oli saatu täysin ihanteelliselle tasolle, hän ei tupakoi, ei käytä alkoholia ja liikkuu säännöllisesti ja silti tällainen tuli eteen.

On tässä tullut mieleen monenlaista muutakin. Olen itse paljon sairastanut ja aina ollut "se huonompi". Mieheni kohdalla olen kyllä usein pelännyt (ja vilkas mielikuvitus kun on, jo monet kuvitteelliset hautajaiset järjestänyt) mutta huolestunut lähinnä autolla ajamisesta Niin monta läheltäpititilannetta on työmatkoilla ollut. Ei ole pieneen mieleenkään tullut, että jotain näin vakavaa saattaisi hänelle tapahtua. Vaikka ollaanhan tässä jo keski-iän ylittäneitä - mieheni 63-vuotias - eli kroppa alkaa väkisinkin rapistua. Illalla keskustelimme tyttären kanssa siitä, jos minulle jotain sattuisi. Että onko firman paperit niin selkeästi arkistoitu, että toisetkin niitä ymmärtää? Ja se lääkelistakin pitäisi tehdä ja kuljettaa mukana.

Elämä on arvaamaton ja joskus hiuskarvan varassa, niinkuin tavataan sanoa. Voiko sitä koskaan olla liiaksi varautunut? Muutoksia on luvassa: haluan aina tietää, missä mieheni liikkuu (uusintakynnys on melko matala) ja kiputuntemuksista pitää heti kertoa. Ruokavalio muutetaan heti ensi viikolla "sydänystävälliseksi". Piparit pois kahvipöydästä.

Mervi

Kilpailuvaltteja

Myönnän olevani joissakin asioissa kilpailuhenkinen. Kateutta tunnen tosi harvoin, ehkä olen siis saavuttanut mieluisan, riittävän hyvän elämän. Mutta esim. laihdutusryhmään en enää tunge itseäni, sillä tiedän siitä seuraavan "motivaatiobuustin", mutta myös mahalaskun. Haluan olla PARAS. Niin kauan se toimii, kun pysyn kärjessä, mutta heti kun jään jälkeen toisista, lyön koko homman läskiksi.

Löysin tuon sanan motivaatiobuusti netistä urheilun ja fitness-kilpailujen yhteydessä (esim. täällä) enkä tiedä tarkalleen, mitä se tarkoittaa. Sanasta syntyvä mielikuva on kuitenkin positiivisempi kuin sanasta kilpailu. Samaisesta blogista löytyi tällainen määritelmä: milloin kilpailu on epätervettä?

Mielestäni se raja kulkee siinä, 

kun omat tavoitteet ei olekaan enää siinä itse asiassa vaan 

ainoastaan sen jonkun toisen henkilön voittamisessa.

Tällaisella alustuksella lähestyn aihetta kilpailu omassa pikkuyrityksessäni. Hyvin suppeasta näkökulmasta tosin. Pienellä paikkakunnalla kilpailu yritysten kesken saattaa olla hyvinkin raadollista, tai se voi puuttua kokonaan. Kun pienet yritykset yksi toisensa jälkeen putoavat kilpailusta, jää jäljelle vain yksi tai kaksi elinvoimaisinta. Jos yhdellä - sanotaan nyt vaikka vaatekaupalla - on monipoliasema, se mahdollistaa korkeat hinnat ja kun kilpailua ei ole, saattaa kehitys jäädä junnaamaan paikalleen.

Muliinilankoja ei lähiseuduilla myydä, mutta meillä.

KILPAILU ON HYVÄKSI

Toisin sanoen kilpailu edistää kehittymistä ja painaa hintoja alaspäin. Kilpailu yrittäjien - tai mieluummin yritysten kesken - on asiakkaan edun mukaista. Hinnat, valikoima, palvelu, saatavuus.....

VALIKOIMA MONIPUOLISTUU

Muutaman kerran olen ollut tilanteessa, että on hirveästi harmittanut, kun toinenkin yrittäjä on alkanut myydä tuotetta, jota olen siihen mennessä yksin myynyt. Pienellä paikkakunnalla se kirpaisee. Parasta lääkettä on miettiä omaa tuotevalikoimaansa ja ehkä etsiä uusi The tuote. Tässäkin taitaa päteä sanonta "toista ei voi muuttaa, itsensä ja asenteensa voi."

HINTA

Käsityöliikkeen hinnanmuodostus on jokseenkin toisenlainen kuin valmistuotteita myyvissä. Saatamme myydä molemmat saunahattuja; toinen on valmistettu Kiinassa ja toinen omassa ompelimossa. Kilpailuasetelma ei ole tasaväkinen, hinnassa pienyrittäjä ja varsinkin käsityöläinen jää armotta jalkoihin. Mutta millä hän sitten pääsee voitolle? Kotimaisuus, laadukkuus, persoonallisuus - ehkä aivan uniikki tuote.

SAATAVUUS

Tällä viikolla eräs turisti (ja huom. mies!) kiersi liikkeessäni, teki ostoksia ja kovasti kiitteli lähtiessään. "Tämäpä oli mukava vanhanaikainen liike!" Totesin hänelle, että ihan ensimmäisen kerran taidan kuulla vanhanaikaiseksi mainittavan. Mutta se oli ehdottomasti positiivisessa mielessä lausuttu. Jatko kuului näin: "Ei tällaista kiireetöntä tunnelmaa usein ole". Kiireettömyys, hyvä palvelu. Kävimme Naantalissa ja huomasin, että siellä ongelmana oli parkkipaikkojen vähyys. Kauan sai kierrellä, jos halusi tietyltä alueelta löytää autolle paikan. Ilokseni huomasin kylläkin, että invapaikkoja oli silti monta vapaana! Minun kaupungissani hyvä kilpailuvaltti on helppo saatavuus. Kaikkien liikkeitten läheisyyteen pääsee autolla, eikä parkkipaikkoja tarvitse yleensä haeskella. Täällä ei ole myöskään parkkipirkkoja (onko se sitten hyvä vai huono asia?), ei käytetä parkkikiekkoja, eikä poliisitkaan sakottele. Siksi tulevat helsinkiläisetkin Ukiin ostoksille.

Liikuntavammaisena arvostan liikkeitä, joihin on helppo päästä. Minulle kävelykadut ovat hankalat, autolla pitäisi päästä mahdollisimman liki ulko-ovea. Portaattomuus on kilpailuvaltti, joskus se ratkaisee ostopaikan. Jos esteettömyyttä on edes ajateltu, irralliset luiskat löytyy, vaikka sitten varastosta, on sekin plussaa.

PALVELU

Tällä viikolla olemme kunnostautuneet erityisesti palvelun ripeydellä. Olen alkanut mainoksissakin käyttää tuota sanaparia "palvelumme on ripeää ja ammattitaitoista".  Neitonen tuli katsomaan pellavatunikoita, mutta ei löytänyt oikeaa kokoa mieleisessään värissä. Lupasimme tehdä.. Aikataulu oli sellainen, että hän oli huomenna lähdössä takaisin kotipaikkakunnalleen. Kello oli tuolloin puoli kolmen maissa. Kun kaikki yksityiskohdat - kaula-aukon syvyys, helman pituus, taskut, napit ja nauhat oli päätetty, Arja alkoi töihin. Seitsemän minuuttia hänelle jäi vielä aikaa siivota jäljet, ennenkuin viideltä lähti viikonloppua viettämään. Asiakas tuli seuraavana aamuna hakemaan valmiin, mieleisensä tunikan.

Lauantaina minä olin yksin liikkeessä, kun kollega vaatekaupasta soitti ja kysyi pikaista housujen lyhennystä: pitäisi olla tunnin päästä jalassa nuo housut. Juujuu, tottakai! Puolen tunnin päästä asiakas haki lyhennetyt housut. Sen olemme oppineet, että lähetämme asiakkaan hetkeksi "muualle" sillä odottaessa ompelu on liian stressaavaa.

Ajatteleeko asiakas, ettei meillä ole töitä, kun voimme tehdä korjaukset heti. Niin se ei onneksi ole, mutta otamme työt vastaan periaatteella, että lähetämme viestin, kun on valmista. Näin saamme pelivaraa ja voimme järjestellä töitä kiireellisyysjärjestykseen. Toinen työ jätetään kesken ja siirrytään siihen, jota heti odotellaan. Kerran miesasiakas ihmetteli hakiessaan housuja: "Tuli viesti, että ovat valmiit melkein ennen kun olin edes lähtenyt."

Pellavasydän sijaitsee valtaväylän ulkopuolella. Ihmiset liikkuvat pääasiassa muutaman korttelin matkalla pääkatua, Alinenkatu. Vaikka meillä on kirkko tien toisella puolella ja torillekin näkyy, olemme auttamatta pois silmistä - eli pois mielestä. Sijainnin puolesta olemme siis aina alakynnessä. Lankojen hinnassa emme mitenkään voi kilpailla markettien sukkalankojen kanssa. Sen sijaan valikoimamme on aivan eri luokkaa, palvelumme asiantuntevaa. Tiedän lankani, osaan valita asiakkaalle oikean langan tai ohjeesta poikkeavan, mutta sopivan langan. 

Juuri tänään saimme kiitosta monipuolisesta ilmeestä, mielenkiintoisista ideoista ja persoonallisesta tuotevalikoimasta. Näillä mennään. Siihen asti, kunnes tapahtuu jotain, mikä pistää miettimään...

Pellavasydämen Mervi

Yrittäjän vapaapäivä

Viime viikot - kuukaudet paremminkin - on ollut huonoa terveyttä. Painoa on tullut lisää, liikkuminen vähentynyt ja kivut kasvaneet lähes sietämättömiksi. Perjantaina iski polveeni joku kumma kipu. Ei sattunut istuessa, ei levossa, ei tunnustellessa eikä ihan hirveästi kävellessäkään kepin varassa. Mutta kun niveltä liikutteli, niin kylläpä vihlaisi. Piti siis kulkea varovasti kahdella kepilla ja asettaa vasen polvi tarkasti oikeaan asentoonsa.

Perjantaina kävin muissa asioissa lääkärissä ja hän vaan totesi siinä olevan nivelpussin tulehduksen. Lopulta ilmeisesti huomasi huoleni ja teki lähetteen röntgeniin, missä pääsinkin heti kuvaukseen. Tulokset kuulisin ensi viikon alussa soittamalla. Lauantai yksin putiikissa oli tuskaa ja aloin huolestua, että jospa siellä kuitenkin on  bakteeri, joka lähtee liikkeelle verenkiertoon ja muistiini tuli 2014 verenmyrkytys ja sen katastrofaaliset seuraukset.

Soitin päivystykseen, mikä olikin aikamoinen farssi. Vaikka soitan Uudenkaupungin sivuilta löytyneeseen yhteispäivystyksen numeroon, minulle soittaa kuitenkin nauha Turusta. Sitä blaablaata monella eri kielillä ja sitten sitä, että kaikki asiakaspalvelijamme ovat..... ja kun vihdoin joku vastaa, ja olen kertomassa tarinaani, häntä kiinnostaakin vain, mistä kunnasta olen. Soitto käännetään sitten tänne Uuteenkaupunkiin. JA _SE_ SAMA_LITANIA_ALKAA_ALUSTA. Turhaudun odottamiseen ja painan numeron 1, josta luvataan soittaa minulle! Se oli ainut kunnon neuvo - tehkää aina niin.

Ei kestänytkään kauan kun minulle soitettiin Turusta ja sain kertoa tarinani ja huoleni. Ystävällisesti minulle katsottiin aika Ugin päivystyksestä. Pääsin heti, kun olin sulkenut putiikin kahdelta. Otin mukaan käsityön ja kun kerroin, että voin hyvin, eikä istuessa satu, niin tietenkin KAIKKI POTILAAT ohjattiin ennen minua. Viimeisenä pääsin mukavalle lääkärille, joka lauleskellen otti potilaat vastaan. Minun polvea katsoessani hän tokaisi lempeästi: "Voi polviparkaa!"

Uhkasi punkteerata sen. Ei! Loppjen lopuksi kyllä! Kun valitin pelkääväni bakteereiden kulkeutumista sinne, sanoi tekevänsä sen huolellisesti, steriilisti. Tuossa toimenpiteessä ne bakteerit sitten menevät, jos ovat mennäkseen, outs! Kestin sen kyllä: ensin puudutettiin, sitten ei sattunutkaan, kun punkteerattiin pikkuisen nestettä ja perään laitettiin kortisonia. Kun crp oli alle 5 niin elimistössäni ei voinut olla bakteeritulehdusta ja nyt vaan toivon, että tuokaan toimenpide ei niitä aiheuttanut.

Ei auttanut kortisoni eikä mikään määrä särkylääkkeitä.

Aamulla olin kovin kipeä. Pääkin, joka ei enää nykyisin jyskytä, alkoi nyt kiusata. POlvi ihan varottava ja kaksilla kepeillä ehdottomasti piti liikkua. Liekö liian suuret särkylääkemäärät tehneet oloni huonoksi, oksennuttikin. Siitä huolimatta menimme katsomaan kummallista Kannu-Ukkoa - suuripuheista miljardööriä, joka kehuu omaisuuksillaan ja hurjilla tulevaisuuden suunnnitelmillaan. Minua kiehtoo hänen omituinen habituksensa. Onko se vain kuulijoiden viihdytystä (vailla pilkettä silmäkulmassa) vai onko se hoitoa vailla olevan miehen vääristynyttä suuruudenhulluutta. En tiedä, mutta se minua se kiinnostaa.

Kävimme vielä Kuusiston Annen kirpparilla, missä pääsee kiinni kesään maalaisympäristössä. Niinpä sainkin raittiinilmanmyrkytyksen ja ehkäpä auringonpistoksenkin, sillä olin entistä kipeämpi ja huonovointisempi. Loppupäivän vietin sängyssä peiton alla koko lailla kurjissa mietteissä.

Vähän tässä yritin löytää kivoja näkemiskohteita Naantalissa. Meillä on pienesti aikomus lähteä ensiviikolla päiväretkelle Naantaliin, mikäli minun kuntoni on lainkaan siinä kunnossa. Uskallan hiukan epäillä.

Hyvää tässä on se, että tykkään työstäni nykyisin entistä enemmän. Vaikka olenkin nyt kuntoni puolesta lähes pohjanoteerauksessa, olen mielissani, että huomenna alkaa työt. Kymmeneltä saapuu Arja-ompelija, avaa oven ja laittaa putiikin kuntoon. Samoihin aikoihin tulee henkilökohtainen avustajani, joka odottaa, mitä hommia hänelle "määrään". Minä saan istuskellä toimistopöydän ääressä ja toimia parhaani mukaan, että meillä kaikilla olisi kivaa, olisi töitä ja ennenkaikkea - asiakkaat tulisivat parhaalla mahdollisella tavalla hoidettua!

Vaan sitä ennen pitäisi siirtyä sänkyyn, koittaa löytää vähiten kivulias makuuasento ja saada unenpäästä kiinni. Elämälle kiitos, että selvisin tästä päivästä ja turvallisin, uteliain mielin odotan huomista.

Pellavasydämen MErvi

Minä-viestintää

Varoitus: tässä tulee ikävää tekstiä. Sellaista, josta aiemmin olen saanut moitteita. Jonkun lukijan mielestä en saisi kertoa asiakkaiden asioita. En itsekään tiedä asiakkaiden nimiä, eikä kuvauksestani kukaan pysty asiakasta tunnistamaan. Minä seison näiden sanojeni takana ja voin sanoa samat sanat suoraan asiakkaan edessä.

Ensin tilannepäivitystä: Viimeiset pari viikkoa ovat olleet hurjan työläitä. Liiankin. Meille tuli uusi harjoittelija, Tanja. Hän opettelee suomen kieltä. Tanjan lisäksi työssä jatkaa Arja, joka istuu päivät pääksytysten ompelukoneen äärellä ja yrittää kuroa kiinni korjausompeluiden sumaa. Nyt alkaa olla hyvällä mallilla. Pikkuruinen "ongelma" tässä järjestelyssä on se, että emme oikein hyvin mahdu molemmat ompelemaan, joten resurssit jäävät vähän tyhjäkäytölle minun osaltani.

Mutta ei silti, olen kyllä ollut muutoin täystyöllistetty. Esimerkkinä tiistaiaamu, kun avaamme oven viikonlopun jälkeen - maanantaina kun ovet on kiinni. Kymmeneltä avataan ovet ja samalla tulevat työntekijät ja henkilökohtainen avustajani ja usein useampikin asiakas. Minulla on aikamoinen työ "keksiä" kaikille jotain tehtävää. Yleensä olen huonosti organisoinut tämän tilanteen, eli en ole illalla suunnitellut valmiiksi.... Eikö ole hassua, että viikot ovat työläitä, vaikka minulla on ajoittain kolme apulaista! Totta puhuen voisin vain istua ja jaella ohjeita. Huomaan, etten ole enää yhtä joustava kuin nuorempana. Kaaoksenhallintani on rajoittunutta.

Korjausompelua tulee joka päivä ja siitä on muodostunut tälle syksylle lähes pääasiallinen tulonlähde.  Olenkin sanonut, että se on "varmaa rahaa". Jos ompelisimme tuotteita myyntiin, niiden kaupaksikäyminen ei ole koskaan varmaa, vaan tavara saattaa jäädä hyllyyn. Neulelankojen myynti on jokseenkin "jäissä", koska kauniit ilmat eivät kutsu sukankutojia.

Kun volyymi kasvaa, kasvaa myös feedback. Eli palautetta tulee enemmän. Myös sitä negatiivista. Yleensä meillä hämmästellään liian halpoja hintoja. Onhan se jotenkin noloa, että asiakas tarjoutuu maksamaan enemmän kuin pyydän? Mutta yksittäisiä tapauksia on niitäkin, joille hinta on liian kallis. Männä viikolla yhden korjaustyön hinnaksi laitoimme 26 euroa. Asiakas oli ilmoittanut maksaessaan, että "asiakassuhde päättyi tähän". Kuulemma toinen ompelija tekisi saman työn kympillä.

Lähetin hänelle tällaisen tekstiviestin: " Olen pahoillani, että palvelumme ei vastannut odotuksianne. Korjaustyö oli hankala ja aikaa siihen meni yli tunti. Ei ole mahdollista tehdä työtä kympillä, kun ompelijalle maksetaan palkkaa. Hyvää syksyä! toivoo Pellavasydämen Mervi."

Toinen asiakas vastasi tekstiviestiini soittamalla ja haukkui minut puhelimessa. Haukkui. Syyttä suotta. En tehnyt mitään väärin vaan yritin palvella mahdollisimman hyvin.

Tämä on se varsinainen asiani. Mietin nimittäin oikeaa toimintatapaa. Ja muuten: huomaan vähän väliä tässä vapaapäivinänikin miettiväni asiaa. Muutama vuosi sitten jouduin myös saman asiakkaan ryöpytettäväksi. Silloin pyytelin anteeksi ja jopa soittelin perään. Nyt ajattelin toimia toisin.

Miksi pyytelen anteeksi, jos en ole toiminut väärin? Selostin tämän tapauksen miehelleni. Hän kertoi työpaikkansa ohjeistuksesta. Heidän hallinnossaan  opetetaan nykyään, ettei tarvitse sietää asiakkaiden aiheetonta haukkumista. Tämä on linjassa sen kanssa, miten ajattelin itse toimia - eri asia on, uskallanko oikeasti. Aion sanoa, että koska en ole tehnyt mitään  väärin, asiakkaan käytös minua kohtaan tuntuu kohtuuttomalta. Tai jotenkin sinne päin... MINÄ  - VIESTINTÄÄ. Google tarjoaa asiasta esimerkiksi tällaista.

Näin aion toimia:
Teemme tilauksen niin hyvin kuin vain on mahdollista. Olen tilannut ympäri maakunnan tukkuliikkeistä kaiken sen värisen materiaalin, joten varmasti saamme korjaustyön tehtyä juuri asiakkaan haluamalla tavalla. Hintakin oli kuulemma kohtuuton, mutta ajattelin näyttää hänelle toisen ompelimon/ompelijoiden hinnaston, joiden mukaan meidän hintamme on todella edullinen.

En aio alentua kynnysmatoksi. Senkin uhalla, että tämä(kin) asiakassuhde päättyy.  Senkin uhalla, että kaupungilla joku kuulee Pellavasydämen huonosta palvelusta? Mutta onko se huonoa palvelua?

Mitä mieltä sinä olet?

Kerron myöhemmin, miten tässä oikeasti kävi. Ja vielä sellainen lisäys, että olemme saaneet jonkun ihan oikeasti aiheellisenkin moitteen. Työ on jouduttu tekemään uudelleen, paremmin.

Siinä Pellavasydän sijaitsee: kirkon takana, kadun kulmassa.              Pellavasydämen Mervi

Pitkä Pätkä Pelosta Pääsemisestä

Luin äsken Kodin Kuvalehden viimeistä numeroa ja

 silmiini osui tämä lause: "Tunteita ei voi valita, tekoja voi." 

Siinä kirjoittaja pohti ihastumisia ja rakastumista ja mitä siitä seuraa - tai ei seuraa.

 Joku toinen on lausunut viisaasti: 

"Ajatukset ovat kuin lintu; 

et voi estää sitä lentämästä pääsi päällä, mutta voit estää sitä tekemästä sinne pesää." 

Piti heti lähteä kirjoittamaan syntyneet ajatukset muistiin, vaikka olin jo nukkumaan menossa.

Vaivaavat ajatukset vievät energiaa

Olen alkanut harjoitella hallitsemaan häiritseviä ajatuksia. Kun kiusaannun, harmistun tai suutun jostain asiasta, yritän olla tuhlaamatta energiaani harmilliseen ajatukseen, vaikkapa omiin tekemiini virheisiin. Joskus se on äärimmäisen vaikeaa, mutta toisinaan tuntuu helpommalta -  estää ajatusta tekemästä pesää. Lähetän kiusaavan ajatuksen matkoihinsa ja jos se yrittää tulla takaisin, sanon sille/itselleni että "en tahdo enää hukata aikaani tämän turhan asian kanssa".

Pelko saattaa vangita mielen
Tuon alussa mainitsemani lauseen "tunteita ei voi valita, tekoja voi" luettuani hoksasin, että pelko on samanlainen. Huomaan, että PELKO sanana/aiheena on kalvanut mieltäni viime viikot. Ei siis minkään asian tai tapahtuman pelko, vaan se TUNNE. En voi estää pelon tunnetta tulemasta liki, mutta voin työstää sitä niin, ettei se saa minua valtaansa.

Pelkoa voi vahingossa ruokkia. Voin jäädä vellomaan pelon tunteeseen ja yleensä kehä vaan suurenee ja suurenee, pieni pelko kasvaa suureksi ja uusia pelkoja tulee mukaan, kunnes huomaan, että olen jäänyt pelon vangiksi.

Olen tunneihminen, enkä siksi katso mitään pelottavaa televisiosta. Paitsi uutiset, jotka joskus aiheuttaa pelkoa pahimmillaan. En myöskään ikinä valitse luettavaksi kirjaa, jonka esittelyssä mainitaan sana murha, trilleri, kauhu tms. Suojelen itseäni.

Turvasanat
Lasten ollessa pieniä jouduin uhrautumaan pelottaviin tivolilaitteisiin heidän kanssaan. Isänsä ei ole ikinä suostunut mihinkään "vatsaavääntäviin". Luulen pelänneeni enemmän kuin lapset. Voi miten olisinkaan toivonut, että joku olisi sanonut taikasanat "ei tässä voi tapahtua mitään ikävää, ei ole ikinä tapahtunut". Se olisi auttanut minut pelon yli.

Samoin kuin turvasanat auttavat pelon hallinnassa, toisaalta myös pieni tapahtuma, sana tai lausahdus voi laukaista pelon. Ehkä suurin pelkoni on ollut spinaalipuudutuspiikin pistäminen selkäytimeen.... vai mihin se nyt laitetaankaan?

Ensimmäiset lonkkaleikkaukseni 80-luvulla tehtiin nukutuksessa, mutta sitten tulivat käyttöön nämä puudutuspiikit. Muistan täysin elävästi, miten joku potilaista loihe lausumaan (kun minä odottelin leikkausvuoroani) että "ajatella, miten pienestä se on kiinni; jos piikki menee millinkin sivuun, niin olet halvaantunut". Ja minä miettimään milliä, miten helposti sellainen virhe voikaan tapahtua! Olen aina ollut aivan jäykkänä kauhusta siinä vaiheessa, kun aletaan leikkausta valmistella. Liekö ollut se sama kerta, kun heräämöstä lähdettiin kiireellä viemään viereistä potilasta ambulanssilla toiseen sairalaan. Minä ymmärsin silloin, että hänen jalkoihinsa ei alkanutkaan tunto palata. (Saatoin kyllä ymmärtää väärinkin) Siitä asti olen aivan paniikissa kun odotan kihelmöinnin alkavan. Ja mietin, millaista olisi elää, jos alaruumis olisi halvaantunut. Nyt sekin pelko on voitettu, kun kerrottuani tämän muiston viime viikolla minua hoitavalla hoitajalle, hän totesi, ettei sellaista voi tapahtua. Taas minä sain turvasanat.

Yhdessä leikkauksessa kohdalle sattui harjoitteleva lääkäri. Vaikka olin sanonut, että pelkään kipuakin enemmän tuota piikinpistämisvaihetta, laittoivat osaamattoman harjoittelijan asialle. Ei hän saanut monista yrityksistään huolimatta kanyyliakaan laitettua, vaan siihen piti hakea toinen lääkäri. Myöhemmin olen tajunnut, että minulta on ylipäätään lähes mahdotonta löytää suonta, joka pysyisi hetkenkään paikallaan. Pyysin hoitajalta, että eikö "tuo toinen lääkäri" voisi tulla laittamaan sen puudutuksen. Ja hän tuli, vanha kokenut konkari, joka oli kuulemma juuri jäämässä eläkkeelle.

Pelko haihtuu
Vatsaleikkaus tehtiinkin nukutuksessa ja se onnistui mainiosti. Sen jälkeen olen pyytänyt nukutuksen puudutuksen sijaan. Toiveeni on toteutettu. Paitsi nyt toukokuussa. Kokenut anestesialääkäri puhui minut ympäri. Kertoi, ettei hän tee mitään vastoin pyyntöäni, mutta toivoisi, että huonot kokemukseni voisi kääntää niin, että valitsisin puudutuksen, koska siinä on paljon hyviä puolia nukutukseen verrattuna. Vakuutuin siitä, kun hän kertoi kymmeniätuhansia piikkejä pistäneensä ja ettei koskaan ole mitään sattunut. Minä luotin häneen, hänen kokemukseensa, sanoihinsa, kun hän vielä lupasi pitää minut unessa kriittisessä kohdassa. Sain kuulla TURVASANAT.

Pelko on voitettu
Kokemus oli niin positiivinen, että viikko sitten menin leikkaukseen aivan luottavaisin mielin. Sama ylilääkäri oli anestesialääkärinä ja hän lupasi hoitaa nukutuksen samoilla lääkkeillä, kuin viimeksikin. En pelännyt ollenkaan, vaan keskityin seurailemaan itseäni, tuntojani ja tajunnan tasoa. Tottakai kuoleman mahdollisuuskin oli mielessä käynyt, mutta käsittelin sen oman hengellisen käsitykseni mukaisesti jo ennen leikkaukseen lähtemistä.

Leikkauksessa olin aivan rentona, kuulostelin itseäni ja nautin kivuttomuudesta. Ja olinhan neljän, viiden ihmisen täyden huomion keskipisteenä! Kanyyli onnistui vasta kolmannella kerralla, mutta heti siihen laitettiin kunnon dropit, niin että tajunta lähti välittömästi. Nukuin täysin tietämättömänä siitä, että minua käänneltiin ja siirreltiin ja puudutuspiikki lykättiin selkään. Herätessäni olin eri asennossa ja minun oli hyvä olla. Leikkauksen ajan olin hereillä - tod.näk. kuitenkin rauhoitettuna.

En kokenut minkäänlaista pelkoa.

Minä olen voittanut puudutuspiikkikammoni ja kykenen seuraavaa leikkausta ajattelemaan rauhallisin mielin.

Paitsi, jos se seuraava leikkaus onkin SELKÄLEIKKAUS. Siitä kuulen torstaina, kun menen selkäspesialistin luo Tyksiin.

Mutta niin kai se on toimittava, että riskit ja hyödyt on tiedostettava, punnittava ja päätös tehtävä sen ja lääkärin neuvon mukaisesti. Sitten kun on tietotasolla valmis, voi alkaa myös tunnetasolla käsitellä pelkoaan. Tärkeintä on että ratkaisu perustuu faktaan, ei mielikuvitukseen. Kannattaa kerätä itselleen myös onnistumisen kokemuksia ja turvasanoja. Ja joskus on vaan uskallettava HYPÄTÄ!


Mervi

Kommunikaatiosta: aidasta ja aidanseipäästä

"Viestintä eli kommunikaatio voidaan ymmärtää sekä sanomien siirtämiseksi että merkitysten tuottamiseksi. Lisäksi viestintä on määritelty yhteisyyden tuottamiseksi, jolloin olennaista ei ole tiedon tai informaation vaan yhteisen ymmärryksen tuottaminen." Määritelmä Wikipediasta.

Osmo A. Wiio - viestinnän professori - määrittelee oivasti viestinnän lait, mm näin:  ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta"

Kuinkahan monta luentoa tästä viestinnästä minäkin olen kuunnellut, eikä se silti tahdo onnistua. Kaikissa ihmisten välisessä kanssakäymisissä ymmärrettävällä viestinnällä on tärkeä osansa: parisuhteessa, perheessä, työyhteisössä, asiakassuhteissa jne... 

Esittelen teille tässä yhden henkilökohtaisen kompastuskiven. Juuri tämäntyyppisiin ongelmiin minä ja mieheni ajaudumme säännöllisen epäsäännöllisesti. Emmekä ole oppineet 38:ssa vuodessa kai oikein mitään? Jo nuorena seurustelevana parina meille tyypillinen keskustelu meni näin:

- minä kysyn: "Mitä mietit?"

- mies vastaa: "En mitään."

Juurikaan tämän diipimpään emme kyenneet silloinkaan.

Noooh, tässä yhtenä sunnuntaina lähdin kävelemään. Kiersin muutaman korttelin ja palasin kotiin poikkeuksellisesta suunnasta. Kas kummaa, mitä näenkään?

Siihen on tullut "aidake". Joku on istuttanut tuijia. Koska? Onkohan ne olleet siinä päivän, viikon, kuukauden tai ehkä jo vuoden? Illalla, kun kaikessa rauhassa katselimme televisiota, kysyin asiasta mieheltäni. Niin, hän on ne siihen "joskus" istuttanut. "No, et sitten tullut asiasta keskustelleeksi?" "No mitä olis pitänyt keskustella?" Hänen mielestään minä olen antanut luvan tehdä ulkona mitä hän haluaa. Jaa-ah, saattaa olla.. Mutta eikö SILTI voisi asioista keskustella. Minähän omistan puolet tästä talosta ja tontista. Tätä jahkaamme aikamme, eikä homma etene.

Minä yritän inttää, että VAIKKA ei kysyisikään "lupaa", eikö silti  voisi KERTOA, mitä on tehnyt. Onko jonkun mielestä sanat niin arvokkaita, että niitä pitää säästää yli kaiken. Vain aivan välttämättömät asiat lausutaan julki. En ymmärrä.

Tilanne on just nyt hiukan vaivaannuttava ja minä näytän, millaista on elämä, jossa ei puhuta mitään. Vuosikymmenten kokemuksella tiedän, ettei siitä ole mitään apua, koska tämä vastapuoli - INTROVERTTI - vain nauttii näistä päivistä, kun kotona on hiljaista. Ei tarvitse kuunnella, ei puhua, ei ottaa kantaa, olla vaan. 

Jahka pääsen ensivaiheen yli, aion ottaa vielä puheeksi, että "eikö sentään olisi kiva esitellä aikaansaannoksiaan ja saada palautetta, kehuja?" En oikeasti tiedä, mitä hän siihen vastaa, mutta olen kyllä saanut  vastaaviin tilanteisiin murahduksia, ettei hän tykkää kehuista. Kyseessä on kuitenkin yksi ihmisen perustarpeista,  tarve tulla hyväksytyksi. Tästä on helppo päätellä, että henkilö, joka ei halua saada palautetta, ei sitä myöskään osaa/tahdo antaa. Ei, vaikka se toinen ihminen miten kovasti tunnustusta haluaisi ja tarvitsisi.

Tuosta tuija-aidasta. Kun muutimme tähän taloon, keskustelimme aidasta. Kyllä. Sitä jopa kysyttiin joltain kaupungin lupa-asioista vastaavalta, että onko jotain sääntöjä. Puuaita vai istutettu pensasaita? Minä olisin tahtonut rauta-aidan. Sellaisen, joka vain erottaisi yksityisalueen yleisestä, mutta ei estäisi näkyvyyttä. Se kylläkin taitaa olla mahdottoman kallis? Aidasta puhuessamme minä kuvittelin molempien tarkoittavan lähinnä sisääntuloa ja putiikin edustaa. Näyteikkunan pitäisi näkyä tielle, mutta mieheni vaati, ettei ikkunan eteen saa päästä kävelemään. Minä olin toista mieltä, mutta annoin periksi.

Tuolloin jo hän ehdotti tuija-aitaa. Kävimme jopa katselemassa sellaisia. Sanoin selvästi, etten pidä tuijasta. Olin "nähnyt" vain sellaisia aitoja, missä tuijat seisoivat erillisinä tikkuina. Aikaa myöden niistä kai kasvaisi tuuhea yhtenäinen aita. Mies halusi tuija-aidan ja näköjään sen myös istutti.

Olisikohan tässä ollut kyseessä sellainen varotoimenpide, että mies istutti aidan, ennenkuin minä ehdin sitä kieltää. Kuka hullu nyt alkaisi taimia irti maasta repimään?

Loppuviimeinkään tässä ei ole kyse tuosta aidasta, vaan siitä, että MINULLE EI KERROTTU!

Mervi            

Turhaa kateutta

Tykkään ihan hirveästi kommenteista. Tai lähetään jo siitä, että on kiva huomata, kuinka joku tai jotkut aiheet kiinnostavat lukijoita. En tiedä, miten lukija aavistaa postauksen aiheen - ehkä pienestä "esittelytekstistä" joka aukeaa uuden postauksen tullessa. Itse olen huomannut, että vaikka kyselytulokset osoittavat, että eniten toivotaan käsityöaiheisia postauksia, kuitenkin ylivoimaisesti eniten lukijoita saavat henkilökohtaiset postaukset ja niistäkin ne, jotka sisältävät harmistuksia, pohdintaa, kärjistyksiä tai kiukuttelua.

Tämänviikkoinen (kyllä, se kirjoitetaan yhteen, tarkistin!) postaukseni "yksin olet sinä ihminen maailmassa" oli yksi tällaisista. Oliko otsikko sen verran provosoiva - vai mikä? - että sen on avannut keskimääräistä useampi lukija.

Kuten viimeisessä kommentissa toteankin, alkoi jo pelko hiipiä puseroon, kun kommenttia avasin. Pelotti, että jos tulee lisää kyseenalaistamista. Vieläkö joku velvoittaisi minut itse huolehtimaan kodistani, itse maksamaan siivouksesta. Mitä siis edelleenkin teen. Mutta ei, sitä kommenttia lukiessani olkapäät laskeutuivat, sydämenrytmi palautui ja hengityskin normalisoitui.  -Eikö ollutkin hienosti dramatisoitu!

Siivouksesta.
Huolehdin edelleenkin itse siivouksesta. Pääsääntöisesti niin, että mieheni tekee sen. Toissijaisesti niin, että tilaan "maksullisen naisen" - eli meidän kohdallamme se on tarkoittanut esim. omakotiyhdistyksen siivoojaa. Paitsi, että se palvelu on toistaiseksi tauolla.

Kun aikoinaan olen avioitunut nuorena, mutta jo invalidina, kuvittelin, että yhteiselämässämme vallitsisi tasa-arvo - että molemmat osallistuisimme kotitöihin. Kyllä se alkuvuosina toteutuikin. Minä siivosin, laitoin ruokaa, yhdessä hoidimme lapset, mies hoiti autot, raha-asiat... Sittemmin linjaus on vääristynyt. Mies hoitaa siivouksen, ruoanlaiton, auton, raha-asiat, kaiken. Kun minä en enää kykene. En tiedä, kuinka usein hän huokaa hiljaa mielessään, ettei ole tällaiseen lupautunut, vaikka aikoinaan tahtoikin. Rakastaa. Myötä- ja varsinkin vastamäessä.

Niin mielelläni siivoaisin. Niin rakastan ikkunanpesua, ja varsinkin, jos samalla saa vaihtaa verhot. En ehkä enää koskaan kykene siihen. Riipaisee kirjoittaa nuo sanat "ehkä en enää koskaan..." Appropoo, tässä huushollissa on ikkunat, jotka aukeavat - alhaalta. Niitä pestessä pitää olla kaksi ihmistä, joten meillä on ikkunat pesemättä. Emme ole pesseet (kukaan) edes tänne muuttaessamme.

Vain toinen saman kokenut tietää, miltä se tuntuu. Mikä tahansa luopuminen. Saatat luulla, että on kivaa, kun voi vaan toiselle sanoa, että tuosta ja tuosta siivoat. Ei, ei, ja ei. Se ei ole kivaa. Kestää jokseenkin kauan tottua ajatukseen, että joku vieras ihminen tulee meille ja siivoaa. Vaihtaa petivaatteet, huolehtii pyykeistä. Vieras ihminen tulee kotiisi, näkee kaiken, hoitaa nekin asiat, mitkä haluaisit "salata". Vaikka se on hänelle vain työtä, minulle se on kova paikka.

Sen sata kertaa ennemmin tekisin itse. Hoitaisin oman kotini. Hoitaisin oman osuuteni yhteisestä taloudesta. Olisin tasavertainen kumppani.

Kenenkään ei kannata olla kateellinen, jos vaikka sen siivoojan saisinkin. Monta kertaa mieluummin vaihtaisin osia kanssasi, jos saisin terveen ruumiin ja kykenisin itse tekemään. Monta kertaa ennemmin.

Mervi

Tämän ihanan korin on mieheni istuttanut putiikin pylvään juureen. Tykkään kovasti.

 

Vaikka piha on asunnon puolella vielä aivan keskeneräinen, on siellä muutamia kauneuspilkkuja.

Elämä on mukavaa, kunhan sen oivaltaa...

Tämänkertainen kutimeni osuu oikeaan saumaan. Sen värit kertovat, miten koen elämäni - ei ehkä ihan juuri nyt, mutta näinä päivinä.

Kyseessä on edelleen lankamalli-kokeilujani. Nämä Regian Fluormaniat tulivat kauppaan tämän vuoden puolella ja ovat kyllä olleet suosittuja. Yksi väri on tukustakin loppu. Lanka on ohutta, mutta olen jo tottunut näiden ihkaohuiden neulomiseen, vaikka se alkuun hankalaa olikin.

Puikkoina minulla on tavis bambupuikot kooltaan 2.5. Onhan se tikuttamista ja myyntiä ajatellen aikaavievää. En kuitenkaan laita näille hintaa sen enempää kuin paksummasta langasta neulotuillekaan.

Muutamat lukijani kommentoivat viimekertaista postaustani viime vuodesta, että ei kannattaisi katsella taaksepäin. Minulle se oli kuitenkin kovin tärkeää. Ensiksikin halusin käydä koko vuoden postaukset läpi ja muodostaa niistä itselleni selkeän tapahtumakulun. Huomasin, etten ollut kaikkea kirjoittanutkaan ja osan olin unohtanut, vaikka olin kirjoittanutkin.

Toisekseen, vasta kirjoitettuani tapahtuneet "auki" pääsin ajatuksissani eteenpäin. Viime päivät olenkin tämän tästä muistuttanut itselleni, miten onnellinen saan olla ja olenkin. Mietin mieheni lausumaa, jonka hän sanoi vastaukseksi, kun pahoittelin marraskuisen leikkauksen väärää ajankohtaa. Hän sanoi, että "kyllä se nyt vaan kannattaa mennä, pääset sitten kuntoon ja jatkamaan normaalia olemista".

Muistan ajatelleeni, että "miten niin pääsen kuntoon?". Minähän olin varautunut olemaan loppuelämäni pyörätuolissa. Mikään ei siis oikeasti muuttuisi. Mutta onneksi hän oli oikeassa enkä minä! Minähän tulin kuntoon!

Nyt pystyn jopa koikkelehtimaan ilman keppejä. Sisällä kuljen vallan yhdellä kepillä, ulkona varmuuden vuoksi kahdella kun on niin liukasta.

Olen käynyt maanantaisin uimahallissa vesijumpassa, ihan itse keksityin jumppaliikkein. Joka kerta huomaan voimieni kasvavan ja kävelyn parantuvan. Leikkauksesta muistuttaa ainoastaan tietyssä liikkeessä jonkun jänteen kiristyminen ja sähköiskun tapainen olo. Lääkärikään ei osannut arvata, mistä se johtuisi.

Eilen illalla ihmettelin outoa särkyä jäsenissäni. Tänään se selvisi, olin jättänyt aamulääkkeet ottamatta. Tämäkin oli hyvä huomata. Normaalisti en siis tunne särkyä! Ainoastaan ehkä kipua.

Tarvitseeko ihminen aina jotain negatiivista huomatakseen positiivisen elämässään?

Ikäkriisiä

Apua! Minulla on vanha mies - ja olen itsekin melkein vanha. Tällä viikolla mieheni täytti 60 vuotta. Vaikka voinkin vielä lohduttaa itseäni sillä, että tuohon samaan virstanpylvääseen on vielä matkaa, silti tuntuu jotenkin hmmmm.... kiusalliselta. Kolmekymppisenä oli ensimmäinen kriisi ja sitten viisikymppisenä vähän. Ja nyt tämä.

Peiliin ei kannattaisi katsoa ollenkaan. Ensiksikin olen alkanut hälyttävästi näyttää äitiltäni ja toisekseen jotain kamalia ihomuutoksia on havaittavissa. Ryppyjä. Yllätin itseni ajattelemasta, ettei se oikeastaan ole ollenkaan ihme, että jotkut haluaa mennä kauneusleikkaukseen. Vähän tuossa vetelin ylimääräisiä leukahelttanahkoja sivuun korvan taakse ja totesin, että ihan pienellä tuunauksella paranisi ulkonäkö kummasti. Onneksi on leikkauksia takana ja edessäkin ihan tarpeeksi, ettei tarvii tosissaan ajatella. Kuvitella vaan.

Elämänmuutos, jota olen hehkuttanut, alkaa toteutua. Yksi vaihe on jo saavutettu. Vielä pitää odottaa ensi maanantaihin, jolloin asia lopullisesti varmistuu. Hih! Uskomatonta.

Vaikka enimmäkseen vain odottelen malttamattomana ajan kulumista, olen jotain pientä puuhastellutkin. Punainen mekko alkaa olla viimeistelyä vailla valmis. Pupun korvat (x 5) pitäisi saada pysymään pystyssä. Olisko hyviä vinkkejä? Reunoja kiertää rautalanka, joten korvat sinällään on hyvinkin "törtevät", mutta miten ne pysyy tuossa pannassa kiinni ja vielä pystyssä?  Mervi ihmettelee...

Maailmankuva kapenee

Tänään katselin vanhaa nauhoitusta keskusteluohjelmasta ja sivulauseessa toimittaja mainitsi kuulleensa, että huippu-urheilijalla, joka valmistautuu isoihin kisoihin, maailmankuva kaventuu ja kaventuu sitä mukaa kun päivämäärä lähestyy.

Samaistuin heti tuohon lauseeseen. Vaikka olen jossain teksissänikin väittänyt, että olen aikuistunut alkanut sietää odottamista - ettei kaiken tarvitsekaan tapahtua tässä ja nyt - ei se aina pidä paikkaansa.

Nyt kun odottelen "suuren elämänmuutoksen" varmistumista, olen hyvin malttamaton. Tämä ilmenee täydellisenä lamaantumisena. Jähmetyn vain odottamaan. Töistä ei tule mitään, tärkeätkin projektit seisovat.

Toisaalta tekemistä on niin paljon, että sen edessä tunnen voimattomuutta.

Autokin on muuttunut varastoksi. Ei näille matonkuteille löydy sisältä tilaa.

Alimmassa kuvassa mieheni etsii pellavakankaita. Tietysti se tarvittava on aina perimmäisessä nurkassa alimmaisena. Kerta jos toinenkin on tätä tavaramäärää pengottu. Ai, nyt huomaan, että meillä on jouluverhotkin vielä ikkunassa!

Kuluisi nyt vaan aika nopeasti! Toivoo Mervi

Just nyt tajusin sen!

Oli pakko tulla tämä vielä kirjoittamaan. Istuin äsken nojatuolissani, sukankudin käsissä ja katselin kauan kauan sitten tallentamiani elokuvia - rakastamiani nyyhkytarinoita. Että se aika tuli viimein, että on aikaa...

Hoksasin myös toisen asian, josta voin olla onnellinen. Minä pystyn olemaan täysin rauhallisena kaaoksen keskellä! Joku toinen olisi aivan paniikissa, kun paikat on sekaisin ja niin paljon tekemistä! Minä vaan nautin olostani...

Kolmas havainto: taisin keksiä syyn siihen, miksi tämä meneillään oleva prosessi on sujunut niin hyvin. Se on tämän blogin ansiota! Kun kirjoitan ajatukseni, ne selkiytyvät ja olo helpottuu!

Te lukijat saatte siis ottaa osanne onnestani! Kykenee, ken voi...

Mervi

Kaikkea ei blogissa kerrota?

Toiset bloggarit keskittyvät tiukasti valitsemaansa aiheeseen. Joku kirjoittaa useampaa blogia, joissa on kussakin eri, tiukasti rajattu aiheensa. Sitten on meitä, jotka kirjoitamme sillisalaattia ja sekametelisoppaa - suolaista ja makeaa sekaisin. Kyllä minäkin aloitin mielessäni puhtaasti yritykseen keskittyvä blogi, mutta rönsyilevä kun olen muutenkin, niin on tästä blogistakin tullut minun näköiseni. Ja mitä se on tulevaisuudessa, se jää nähtäväksi.

(Tästä tulee taas pitkä alustus ennenkuin pääsen varsinaiseen aiheeseeni)

Bongasin sattumalta yhden sisustusblogin, jota aloin seurata orastavan sisustusintoni vuoksi. Bloggaajan koti on aivan erinlainen kuin meillä, enkä voisi edes kuvitella asuvani sellaisessa. Silti sitä on kiva seurata, inspiroitua ja punnita samalla omia valintojaan. Ehkä vähän voisi omaa linjaansa muuttaakin, kun näkee erilaista. Olin kovin harmissani, kun huomasin, että tämäkin bloggaaja alkoi saada ikäviä kommentteja. Vaikka en tunne kirjoittajaa, sympatiani siirtyivät selkeästi hänen puolelleen.

Kirjoittajaa moitittiin liiasta ostamisesta. Rahaa kuulemma palaa liikaa sisustukseen. Lisäksi kommentoija vihjaa ikävästi, ettei blogi ehkä ole tottakaan, kun eihän kirjoittajalla VOI OLLA niin paljon tuloja. Ikävää! Blogin kirjoittaja - kirjoittaa muuten virheetöntä, kaunista kieltä - teki pitkän postauksen selvittääkseen asiaa. Siinä yhteydessä hän varmistaa, että lukija ymmärtäisi sen, että kirjoittajalla on MYÖS MUUTA ELÄMÄÄ, ettei blogia lukemalla voi kaikkea tietää, eikä siitä kannata vetää liian tiukkoja johtopäätöksiä.

Mistä kumpuavat nämä ikävät kommentit? Minun tulee aina ensimmäisenä mieleen kateus.

Ei silti, joudun pohtimaan myös omia tuntemuksiani erityisesti kahta blogia lukiessani. Molemmat kirjoittajat elävät minulle aivan vierasta elämää, mutta seuraan heitä silti. Molempien tyyli on mielestäni, miten sen sanoisi nätisti, hmmm... vähän lapsellinen - nuoria kun ovat. Toinen saa sympatiani ehdoitta osakseen. Hän on niin suloinen, vilpittömän tuntuinen, avoin, suhtautuu nöyrästi saamaansa palautteeseen ja neuvoihin. Toinen blogisti taas on aina oikeassa, puolustelemassa valintojaan ja kirjoituksiaan, maailman napa ja itsevarma - ärsyttävä siis. Silti seuraan päivittäin.Olen ehkä päässyt jäljille siitä, miksi suhtaudun noin erilailla ....

Oletko muuten huomannut, että vapautin oman blogini kommentit hyväksymiseltä? Itse asiassa kommentit ovat kovasti vähentyneet ja olen sitä vähän ihmetellytkin. Eikö kirjoitukseni herätä mitään ajatuksia? Enkö edes ärsytä lukijaa? Jokaikinen kommentti saa minut aina iloiseksi. Eilen ilahduin tästä kommentista:

"Olen seurannut kuin jännäriä tätä sinun elämänmuutostasi ja ollut hengessä mukana"

Ihanaa. Joku on kiinnostunut tästä hullunmyllystä! Ilmeisesti näitä "hengessä mukana olevia" on ollut enemmänkin, kun minusta tuntuu, että tämä kaikki muutos on käynyt niin sujuvasti, stressaamatta.Kerran pääsi itku ihan muun pikkuseikan vuoksi, mutta muuten olen selvinnyt mainiosti.

Tässä se varsinainen asia, miksi aloitin kirjoittaa tätä postausta - vastauksena tuohon kommenttiin:

"Jospa tietäisit, millainen todellinen jännäri tämä elämäni tällä hetkellä onkaan... "

Kas, kun harvoin blogissa kaikkea elämää kerrotaan. 

Tänään heräsin ilman herätystä  - mikä nautinto! - yhdeltä. Nyt on kello puoli kolme, enkä ole vielä tehnyt muuta kuin roikkunut netissä ja juonut aamukahvin + kaksi ruokalusikallista raejuustoa.  Äiti mietti joskus: "Mitä tekis että mainittais?" Jos vaikka lähtisin pohtimaan, mihin tämän tynnyrin sijoittaisin ja mihin nuo sisällä olevat virkatut matot? Sitä pohtiessani voisin jatkaa sukan kutomista...

Mervi

Parempi ihminen

Pakko oli taas tulla kirjoittamaan uusi postaus. Olenhan kertonut, että ajattelen kirjoittamalla? Joku pieni kuva tai sana tai ajatus lähtee muhimaan päässäni, sitä pitää pohtia enemmän ja parhaiten se tapahtuu kirjoittamalla.

Luin pussikanakeittoa (siis ei pussikanaa, vaan pussikeittoa) syödessäni uutta Kotivinkkiä ja mm. Roope Lipastin kolumnia (korjaa Saila, jos kyseessä onkin pakina) "Kirje tulevaisuuteen". Kirjoittaja kirjoittaa uudenvuoden toiveitaan vanhemmalle minälleen ja lopuksi toteaa:

"Tärkein asia, jonka haluan sanoa tulee tässä: en aio toivoa, että olisit parempi ihminen. Ihminen on mikä on. Sitä paitsi toive tulla paremmaksi pitää sisällään ajatuksen, ettei tällä hetkellä ole kyllin hyvä ja riittävä. Sellaisesta ajattelusta seuraa pitkällä tähtäimellä vain murhetta, itsesääliä ja pettymystä. Ole siis oma itsesi. Kas kun sinuna olemisessa sinua ei päihitä kukaan."

Kukapa meistä ei toivoisi tulevansa paremmaksi? Ei liene haitallista toivoa olevansa parempi työntekijä, parempi ruoanlaittaja tai parempi kirjoittaja, jos sisällyttää ajatukseen myös harjoittelemisen. Eihän kukaan ole seppä syntyessään, mutta harjoitus tekee mestarin, sananlaskuja lainatakseni. Sen sijaan tulla paremmaksi ihmiseksi saattaa kylvää mieleen juurikin Lipastin mainitseman ongelman; etten kelpaa tällaisenaan.

Oikein hyvin ymmärrän ja jollain tapaa ihailenkin suosikkiblogini "Anna & Sebastian" kirjoittajan Annan ajatusta:
  

"Kaikkein parasta on suunnitella yhdessä tulevaisuutta, mutta tärkeitä on myös ne ikävämmät keskustelut: toiselle palautteen antaminen ja sen vastaanottaminen. Mulla on sellanen ideologia, että itseään ja toista pitää pyrkiä kehittämään jatkuvasti ja tulemaan paremmaksi. Parisuhde on mulle tärkeä asia, josta haluan pitää huolta."

Anna on nuori ja elää vielä parisuhteen alkua, joten toisen muuttaminen tuntuu vielä mahdolliselta. Me pidempään avioliitossa olleet tiedämme, että se on aivan turhaa. Vain itseään voi muuttaa ja se kyllä kannattaakin.

Ymmärrän Annan ajatuksen niin, että tiettyjä ikäviä luonteenpiirteitä itsessään huomatessaan kannattaa niihin kiinnittää huomiota ja yrittää päästä sellaisista pois. Äksyily, tavaroiden hukkaaminen, viivyttely, valehteleminen, itsensä kehuminen - en tiedä, miten nuo tuohon valikoituivat, mutta kyllä te ymmärrätte... Jokainen voi miettiä omia huonoja puoliaan. Asian myöntäminen on jo hyvä alku muutokseen. Tässäkin lienee kohtuus paikallaan - ei kannata yrittää kerralla muuttua, vaan pieni askel kerrallaan.

On eri asia yrittää muuttua paremmaksi kuin että karsii joitain piirteitä - eikö olekin? Vai onko? Perusajatus siinä on tärkein ja se huolestuttavin.

"Olen huono ihminen, minun pitää muuttua paremmaksi"
" Olen ihan hyvä tyyppi, mutta minussa on joitain ikäviä luonteenpiirteitä tai huonoja tapoja, joita haluaisin muuttaa."

Olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt keskellä jokseenkin ankaraa kristillistä opetusta ja syvälle minuun on iskostunut opetukset ihmisen huonoudesta, parannuksen tarpeesta, synnistä ja anteeksiantamisesta. Hyviä ja tarpeellisia asioita edelleen, kunhan ne oikein ymmärtää.

Kristilliseen elämään kuuluu PYHITYS. En uskalla edes kuvitella, että ymmärtäisin asiaa sanan täydessä merkityksessään, mutta yhtenä osana siihen liittynee myös elämän "parantaminen", luonteen hiominen, kristillisen rakkauden esiinsaaminen ja paljon, paljon hyviä ja kannatettavia asioita.


Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, en tee lupauksia, mutta minunkin kannattaisi kyllä ajatella tuota itsensä kehittämistä. Jotenkin minusta tuntuu, että se on viime aikoina jäänyt muiden projektien jalkoihin.
Kehitettävää olisi ja paljon!

ps. Yritin etsiä Kotivinkin sivulta Lipastin kirjoitusta. Sitä en löytänyt, mutta tämän toisen kyllä. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Pellavasydämen loppuunmyynnissä ei ole juuri muusta puhuttukaan, kun kivijalkamyymälät vs. Mylly.

Mervi

Kyllästyttää

Telkkari ei enää vangitse minua
Muistan ajan, kun istuin aina telkkarin ääressä virkkaamassa tai neulomassa. Kaikki kiinnostavat ohjelmat piti nähdä tai ainakin nauhoittaa. Vähän väliä tuli boksista ilmoitus, että tallennustila ei riitä.

Sen sijaan minusta tuli nettiaddikti
Sit yhtäkkiä ei enää telkkari kiinnostanutkaan. Aloin nettiaddiktiksi. Kaikki kiinnostavat blogit piti käydä joka päivä katsomassa, vaikka vain pieneen osaan tuli päivittäin uutta päivitystä. Keräsin myös uusia blogeja. Osa blogeista on lukulistallani, joten automaattisesti näen uudet jutut, mutta aika monta on vain omissa kirjanmerkeissäni, joten niitä pitää omatoimisesti käydä tarkastamassa.

Muuten vaan kaunis kesäinen kuva näin talven keskelle

Blogit
Nyt alan huomata tietynlaista kyllästymistä siihenkin. Joku blogi saattaa olla pitkänkin aikaa kurkkaamatta. Tiedän jo, mitä siellä on. Sitä samaa joka päivä. En usko, että haluaisin blogin varsinaisesti uudistuvan, mutta toivoisin laajempaa kirjoa aihealueisiin. Pelkkä päivän asu - ja sekin samantyyppisenä joka päivä - ei pitkään jaksa kiinnostaa. Haluan tietää jotain muutakin seuraamastani ihmisestä. Jos blogi täyttyy yhteistyökumppaneitten mainosjutuista, alkaa sekin pian maistua puulta - vai onko se kateus, joka harmittaa?

Facebook
Seuraava vaihe harrastuksessani on se, että olen alkanut seurata facebook-ryhmiä. Että voi olla ihminen hölmö ajankuluttamisessaan! Kovin harvoin niitä lukiessa saan hyvän mielen, enimmäkseen alkaa harmittaa. Mutta joku on saanut minut koukkuun. Joudun myöntämään, että toisinaan seuraan jotain ketjua vain sentähden, että haluan nähdä, miten pitkälle ihmiset menevät ilkeydessään tai kuka saa sanoa viimeisen sanan ja kuinka kauan ketjua jatketaan, kunnes yp sen poistaa.

Tottakai on selvää, että uutuudenviehätys aikaa myöden katoaa. Vain tosi ystävyys säilyy vuodesta toiseen ja se kestää myös pienet kolhut. Noin niinkuin live-elämässäkin.

Mikähän vakuttaa blogin kiinnostavuuden elämänkaareen;
1) syvällisyys
2) monipuolisuus
3) tuttuuus
4) uudet ideat, niin uuden käsityöideat, ruokaohjeet kuin ostosmahdollisuudetkin
5) uudet käänteet bloggarin elämässä
6) omassa eämässä tapahtuvat muutokset - äitiysblogi alkaa toki kiinnostaa uudellalailla, kun huomaat olevasi itsekin raskaana jne.

Väistämättä tästä ajatuksesta tulen siihen päätelmään, 

että kyllä jotkut kyllästyvät myös minun blogiini.  

Ei, ei nyt tarvitse alkaa kehua. 

VAAN TOIVON JOTAIN MUUTA. 

Olisi kiva, jos te, jotka säännöllisesti käytte lukemassa tätä minun blogiani,

 kertoisitte jonkin TOISEN blogin, 

joka on mielestäsi seuraamisen arvoinen. 

Tässä on kaksikin hyötynäkökohtaa:

- minä saisin uusia kiinnostavia blogeja listalleni
- oppisin tuntemaan sinua ehkä hitusen, kun tietäisin, millaista blogia luet mielelläsi.

Vai kertooko ihmisestä mitään se, mitä blogeja hän lukee?


Olen kovin iloinen siitä, että lukijamäärät tässä blogissa ovat kasvaneet viime aikoina. Muutama uusi kasvo on ilmestynyt tuohon sivuun lukijalistaankin, mutta tilastollisesti lukijoita on paaaaljon enemmän. Olette kaikki sydämellisesti tervetulleita seuraamaan Pellavasydämen sykettä ja minun elämääni.

Seuraatko sinä facebookia? Entä sen ryhmiä? Oletko löytänyt kivan ryhmän, missä voi oikeasti keskustella rakentavasti. Sellaisen haluaisin minäkin löytää. Mutta onko sekään ryhmä enää yhtä fiksu, jos minut sinne päästetään mukaan? Siinäpä miettimistä!

Vielä on Twitter, Pinterest ja Instagram kokematta
Sitten mulla on vielä paljon uutta koettavaa: en ole Twitterissä enkä Instagramissa. Ja ainakin Pinterest on kuulemma koukuttava. Kyllä meitä ihmisiä houkutellaan sinne ja tänne ja kun ihan kotonakin olisi tarpeeksi haastetta. Ihan vaan oman itsensä hoitamisessa.

Toivoisin - vai toivoisinko - pääseväni vapaaksi näistä riippuvuuksistani? Ainakin jäisi paaaaljon enemmän aikaa tehdä jotain muuta kivaa. Lukea kirjoja, tehdä käsitöitä, kuntoilla, hoitaa ystävyyssuhteita...




Mervi

Jännittävää - pohdintaa elämästä ja unelmista

Vaikka sitä näin keski-ikäisenä luulisi, että elämä on jo asettunut tuttuihin uomiinsa vailla merkillisempiä muutoksia, voi yllätyksiäkin tulla tupsahtaa! Näin on nyt käynyt minulle.

Lapsena sitä odottaa koulun alkamista, koulun päättymistä, kesälomaa, joulua. Silloin jokainen lukukausi tuntuu loputtoman pitkältä. Nuorena alkaa odottaa aikuistumista ja siihen tuntuu olevan ikuisuus. Sitten haaveiltiin pojista, seurustelusta, koulun päättymisestä, opiskelusta, ammatista. Tuossa vaiheessa aika kulki välillä jo liiankin nopeasti - ei ehtinyt tehdä kaikkea, mitä olisi halunnut.

Itse en ollut vielä ehtinyt kunnolla edes haaveilla avioliitosta, kun sen jo solminkin hädin tuskin täysi-ikäisenä erittäin lyhyen seurustelun ja kihlauksen jälkeen. Alkoi lasten odotus, piti saada oma koti, auto, uusi auto, parempi auto ja elämältä oli paljon odotettavaa, unelmoitavaa. Ensimmäinen ulkomaanmatka sai haaveilemaan uusista maista, uusista kokemuksista, tietoa muiden elämästä. Vähän ajan päästä haaveet suuntautuivatkin jo lapsiin - mitä niistä tulisi, pärjäisivätkö elämässä?

Minun haaveeni on täyttynyt ja toisen haaveilu alkanut

Toiset haaveilevat urasta, ylennyksistä, palkankorotuksista. Nämä jäivät minulta jotenkin väliin, sillä jouduin eläkkeelle ennenkuin ehdin siitä edes haaveilla. Elämä tuntui pysähtyneen. Mitä nyt, mikä minä nyt olen, mikä minusta tulee - eikö minusta tulekaan mitään? Eikö elämällä ollutkaan tämän enempää annettavaa? Vielä ei ole aika lastenlasten, mitä siis odottaisi?

Sain haaveilleni uuden suunnan kun aloin yrittäjäksi. Siinä sitä olikin unelmoimista! Koko ajan on jokin kesken, pitäisi tehdä enemmän, yrittää enemmän, toteuttaa tuhansia ideoita. Kunnes sekin otettiin minulta pois. Nyt olen tässä.

Eipä sitä osannut parikymppisenä haaveilla käsityön tekemisestä ammatiksi.

Vaikka minulle riittäisikin uudeksi elämäksi se, että saan kerrankin keskittyä itseeni, omaan terveyteeni ja oman kodin laittamiseen, nyt on auennut eteen aivan uudet mahdollisuudet. Kävimme tänään mieheni kanssa hakemassa konkretiaa näille tulevaisuuden suunnitelmille, jotka yht´äkkiä eteemme avautuivat. Kyseessä on erittäin iso muutos, joka toteutuessaan koskettaa koko perhettä - paitsi sitä yhtä, joka on elämänsä rakentanut kauas meistä muista. Terveiset Helille Skotlantiin - ehkäpä luet tätä?

Eikö olekin jännittävää! Tässä vaiheessa olen ilkeä ja kiusaan teitä, enkä kerro tämän enempää. Juu-uh, tiedän, että olisi parempi olla kertomatta ollenkaan, jos ei voi kaikkea kertoa.

Koskaan ei siis kannata luovuttaa ja lakata unelmoimasta. Vielä keski-ikäisenäkin voi elämä muuttaa kulkuaan ja suuntautua aivan uusille urille. Tai sitten ei. Joskus se tavallinen, tuttu ja turvallinen onkin kaikkein mieluisinta. Harvoin kuitenkaan mitään saa, jos ei yritä. Toisaalta erittäin hyvä opetus sisältyy tähän tyyneysrukoukseen:

Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,

joita en voi muuttaa,

rohkeutta muuttaa ne jotka voin

ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Näistä ei enää kannata haaveilla: nuoruus, hoikkuus, terveys

Ja eikun kohti unelmia!
Vaikka tämä unelma ei toteutuisikaan, olen varma, että löytyy jotain muuta uutta odotettavaa...

Mervi

Itsetuntoni kaipaa pönkitystä?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun tästä asiasta kirjoitan. Luultavasti en edelleenkään osaa käyttää oikeita termejä oikeassa paikassa, mutta kerronkin vain itsestäni. En nimittäin taida tietää, mikä ero on sanoilla itsetunto ja omanarvontunto. Luultavasti molemmissa olen heikko.

Minut pysäytti erään psykologin sanat: "Pitääkö ihmisen ylipäätään saada tunnustusta?" Niin, pitääkö ihmisen saada ulkopuolista tunnustusta tai kehumista pysyäkseen pystyssä? Eikö ihmisessä itsessään ole riittävästi itsetuntoa, eikö lapsuudessa ole luotu pohja riittävälle omanarvontunnolle? Miksi aikuinen tarvitsee toisen ihmisen peiliksi, jota katsomalla hän uskoo, että on hyvä, että kelpaa? Niin, miksi...

Minä tarvitsen. Sen peilin. Sen toisen ihmisen.

Juuri niin kuin yleensäkin, syy on aina helpompi hakea itsensä ulkopuolelta. Syyllistyn syyttämään omaa kotoväkeäni, puolisoa ja (kyllä) joskus lapsiakin - no, sitä toista nyt ei kannata syyllistää, kun ei häntä missään näy ei kuulu. Pahastun siitä, etten koskaan kuule positiivista palautetta itsestäni, tekemisistäni. Nimenomaan sitä positiivista. Olen heille kertonutkin, että suunnittelen laittavani jääkaapin oveen listan, johon merkkaan jokaisen päivän, jolloin joku on sanonut äidille jotain positiivista. Ihan turhaa sellaista tyhjää listaa näytellä.

 "Peloissani" olen näinä aikoina, kun Pellavasydän-putiikkini loppuu. Se on näet paikka, jossa itsetuntoni saa ihania rakennusaineita. Siellä kuulen kehuja (osaan kääntää kehut putiikista itselleni) ja tunnen onnistuneeni.  Iloitsen kuluneista viidestä vuodesta myös näiden kokemusten ja muistojen takia. Olenkin yrittänyt säilöä niitä mieleni kellariin vastaisen varalle, kylminä talvipäivinä käytettäväksi. (Hieno kielikuva, eikö!)

Hassua, näin pitkä alkupuhe tarvittiin, kun tarkoitukseni oli kertoa vain ihan pieni tapahtuma tältä päivältä. Illalla jo valmistelin puolisoa siihen, että josko hän "ottaisi minut mukaansa" syysmarkkinoille. Ymmärrätkö yskän - tuohonkin lauseeseen liittyy aika paljon huonoa itsetuntoa? No, aamulla olin jo perumassa reissua, kun olisi ollut niin ihana jäädä sänkyyn. Lähdin kuitenkin.

Kun olimme jo ulko-ovella, tajusin, että olen aika homssuisen näköinen. Koko kesänä en ole tarvinnut takkia enkä kunnon kenkiä. Nytkin yritin lähteä valkoisissa nilkkasukissa ja työkenkäpistokkaissa. Katsoin peiliin ja mieheni ilmettä - ja äkkiä vaihtamaan! Tukkakin oli pörrössä ja ja ja....

Ei se mies mitään sanonut, enkä voi olla ollenkaan varma, mitä se edes ajatteli, mutta minä kyllä ajattelin ja kuvittelin. Tuli paha mieli. Mutta. Hienosti pelasi minun ajatukseni. "Pelastavaksi enkeliksi" tähän tilanteeseen tuli aamulla lukemani kommentti, jonka Hanna oli jättänyt edelliseen tekstiini.

"Tapasi kirjoittaa on poikkeuksellisen elämänmakuinen."

Tämän lauseen avulla pääsin yli mielipahasta. Vaikka se ei edes liittynyt tuohon tilanteeseen millään lailla. Merkillisesti se vaan putkahti mieleeni, juuri kun olin vaipumassa epätoivoon. Kyllä minäkin JOSSAIN olen hyvä.

Mervi
Tämän postauksen kuvat ovat vanhasta sukualbumista, eivätkä siis liity mitenkään juttuun. Tai no, voihan sitä miettiä, että mitähän näistäkin totisista lapsosista on aikuisena tullut?

Luovuutta, taitoa vai jäljittelyä...

PIANONSOITTO 
Osaan soittaa pianoa. Olen jopa opettanut pianonsoittoa. Mutta. Osaan soittaa vain nuoteista.
Hmmm... "vain nuoteista" siksi, että haluaisin osata soittaa myös improvisoimalla ja korvakuulolta. Mutta en osaa. Olen jonkun kerran sanonut, että minun mielestäni pianonsoitto on kuin koneella kirjoittamista - sen voi jokainen oppia. Toiselle helpompaa, toiselle vaikeampaa ja hitaampaa.

Totta puhuen, jonkun verran osaan myös vapaata säestystä. Minulle se tarkoittaa sitä, että esim. lauluun on merkitty melodia ja soinnut, jolloin osaan soinnutella ja kehitellä jonkinlaisen vasemman käden "lirutuksen".

KÄSITYÖT
Jokunen vuosi sitten, kun olin vasta aloittelemassa käsityöyrittäjyyttä, keskustelin aivan muussa yhteydessä  erään naisihmisen kanssa. Hän ihaili tuotteitani, joita oli nähnyt netissä ja kertoi osaavansa myös itse tehdä käsitöitä. Tähän hän jatkoi mielenkiintoisen lauseen, jota olen usein pohtinut jälkeenpäinkin. "Osaan kyllä jäljitellä toisten töitä, mutta en osaa itse luoda mitään uutta".

TEKNIIKKA
Olen erittäin kehno kaikenlaisessa teknistä taitoa vaativassa. Saan hajalle kaikenlaiset tekniset vempeleet, nitoja on jo liian vaativa minulle. Tietotekniikkaan liittyvät asiat ovat vielä hankalampia. Tottakai jotain osaan, mutta....

Suvi kehui blogini uutta, syksyistä ulkoasua ja toivoi itse(kin) osaavansa luoda haluamansa taustan. Tässä kerron, että en todellakaan ole osannut itse tehdä tätä. Tyttäreni on neuvonut tuon ylhäällä olevan bannerikuvakollaasin tekemisen ja nuo sivulla olevat vaahteranlehdet olen napannut ilmaisesta blogin taustoja tarjoavasta nettisivustosta (klik)  Jos ilmenee tarvetta, voin neuvoa (kröhöm) miten se sieltä kopsataan!

ELI SIIS
Karrikoidusti haluaisin kertoa, että olen päätynyt tällaiseen päätelmään:
Minä osaan monenlaista. Osaan soittaa pianoa, osaan tehdä käsitöitä, osaan muokata blogia.
Mutta luovuus? Mitä on luovuus - olenko minä luova? Muutama vuosi sitten olisin aika huolettomasti vastannut, että minusta on kaikenlainen luovuus kaukana. Esimerkkinä ajattelin silloin juuri pianonsoittoa.
- Osaan kyllä soittaa pianoa, mutta se on "koneellista" nuottien seuraamista.
- Vaikka sukankutominen ohjeen mukaan ei välttämättä helppoa olekaan, on kuitenkin toinen asia osata luoda jotain ihan omaa, jokin sellainen malli tai väriyhdistelmä, jota ei ole ennen edes nähnyt.
- Valmiin blogin taustan kopsaaminen ei vaadi kovin kummoista taitoa, luovuutta tarvitaan, kun haluaa ihan itse tehdä sen taustan alusta asti. Noh, siinä tarvitaan kyllä lisää taitoakin.

TAITO, LUOVUUS, JÄLJITTELY
Taito ja luovuus taitavat olla eri asia? Tietojen ja taitojen soveltaminen alkaa jo olla luovuutta, vai onko sekin taitoa? Sukan kutominen mallia katsomalla on jäljittelyä, mutta siinä vaaditaan kuitenkin taitoa.

Sellaiselle ihmiselle, joka ei osaa tehdä käsitöitä, olen usein sanonut, että ihmiset ovat luovia kovin eri aloilla. Ehkä mielenkiintoisin alue on "luova ongelmanratkaisu". Hei, nyt tuli mieleen, että olen tainnut tästä ennenkin kirjoittaa... no, ei kai se haittaa?

Mitä sinun mielestäsi on luovuus? Oletko sinä luova?

ps. tämä teksti alkoi kummuta, kun mietin, mitä vastaan Suville. Taidan olla aika luova, kun yhdestä kommentista kirposi n. 3000 merkin kirjoitus!

Mervi

Soutamista ja huopaamista

Pellavasydän-putiikki on ollut minulle tärkeä asia monessa suhteessa. Yksi merkitys sillä on ollut oman identiteettini vahvistumiselle. Kun jäin eläkkeelle verotoimistosta, tunsin epämääräistä kriisiä "mikä minä olen?" En ollut enää verovalmistelija, en työntekijä, vainko pelkästään eläkeläinen? Oikein paljon asiaa auttoi, kun saatoin laittaa ammatikseni "yrittäjä".

Toinen iso merkitys on ollut itsemääräämisoikedelle (vai -velvollisuudelle?) Menin naimisiin 35 vuotta sitten juuri ja juuri täysi-ikäisenä. Siirryin suoraan kotopöydästä mieheni valmiiseen huusholliin. Hän on minua 5 vuotta vanhempi ja oli tuolloin jo saanut oman elämänsä mallilleen. Väliin jäi itsellisen oman elämän harjoittelu. Hyvä vai huono asia, en tiedä...? Tässä avioliitossa olen saanut elää kuin Ellun kana (mistähän sellainen sanonta muuten tulee?) Minun ei ole koskaan tarvinnut huolehtia raha-asioista, laskuista, vakuutuksista, lainoista, autoista...Paitsi tietysti omat pikkuhankinnat.

Pellavasydämen asiat ovat olleet kokonaan  ja vain minun käsissäni. Olen huolehtinut tuloista ja menoista. Tehnyt päätökset itsenäisesti ja kantanut vastuun niistä. Toki tarvinnut paljon apua, neuvoja ja tukea.

Yrityksen lopettamispäätös oli iso, siihen tarvittiin paljon aikaa ja energiaa. Nyt se on tehty ja olen täysin levollinen ja varma tekemistäni päätöksistä. Valmista ei ole vieläkään. Syyskuun lopussa oli tarkoitus laittaa ovet lopullisesti kiinni ja tämän ilmoitin asiakkaillekin. Kunnes päätin toisin.

Aika hurahti liian nopeasti. Asiakkaita on käynyt uskomattoman paljon, myynnit ovat olleet hyviä. Siltikään putiikki ei näytä tyhjenevän, eikä missään tapauksessa ole tyhjä tämän kuun lopussa. En ikinä olisi uskonut, että suostun jatkamaan vielä kuukaudella. Kun mieheni kanssa pähkäilimme varastotilaa - joko parakki pihaan tai vuokrattava tila muualta - mieheni heitti ajatuksen, että sittenkin olisi helpompi saada tuotteet myydyksi nykyisestä tilasta käsin. "Ei kai sun auta, kun jatkaa vielä myyntiä". Se tuntui aluksi aivan mahdottomalta, mutta kun tarkemmin ajattelin, siinä olikin järkeä.

Olen impulsiivinen ihminen ja teen ratkaisut yleensä heti ja tunteella. Nämä isommat ratkaisut ovat vaatineet uudenlaista päätöksenteon opettelua. Pitää malttaa mielensä, ajatella asiaa monelta kantilta ja kysyä neuvoa. Nyt olen sinut tämän uuden päätöksen kanssa. Loppuunmyynti jatkuu vielä lokakuun ja saan jatkoaikaa putiikin tyhjennykselle ja loppusijoituspaikan hakemiselle. Ahaa, nyt just tuli sähköposti eräästä tilasta, 35 m2 ja vuokra 213 euroa.

Tässä puolet tilasta

Mitä mieltä olette tästä tilasta, itse en osaa sanoa tässä vaiheessa vielä yhtään mitään? Tämä on piirimielisairaalan jotain entistä keittiötilaa. Kaukana keskustasta, vain kaupungintalo ja sairaalat lähellä, joten asiakkaita ei tänne eksy. Jäisi siis pelkäksi varastoksi, mutta voi tätä tietysti työtilana käyttää. Ja kurssipaikkana? Taas tarvittaisiin viisautta tehdä tärkeä ja kauaskantoinen päätös, kuka auttaisi?



Tällä menettelyllä uusi elämäni alkaakin vasta marraskuussa. 

Pellavasydämen Mervi

Riippuu näkökulmasta

Mitäs tykkäsit omakehu-kirjoituksestani?
Ennen vanhaan opetettiin, että omakehu haisee, eikä meillä lapsuuskodissani kyllä suvaittu moista. Vieläkin, jos innostun jostain itseäni hiukankaan kehumaan, saattaa vanha isäni nyrpistää nenäänsä.

Uskoitko muuten kaiken, mistä itseäni kehuin?
Kumpaa on helpompi uskoa: jos toinen kehuu itseään vai jos hän soimaa itseään?

EI AINA VOI ONNISTUA
Omakehu aiheena tuli yht´äkkiä mieleeni, kun luin kommenttia, jonka kirjoittaja ihmetteli, että kovin usein joudun hankauksiin toisten ihmisten kanssa. Toisenkin kerran ajatus pulpahti pintaan, kun luin erästä sisustusblogia. Kirjoittaja valotti, miten paljon aikaa yhden postauksen tekemiseen menee. Ensin pitää siivota, järjestellä huonekalut uudelleen, hankkia uusia tavaroita ja sitten vasta alkaa kuvaaminen ja kirjoittaminen. Luin hänen kirjoituksensa toteamalla, että kaikki on niin hyvää ja kaunista. Tunsin itseni kovin erilaiseksi. Usein meillä on sotkuista ja se varmasti välittyy myös stailaamattomista kuvistani. Esitän myös itseni ja tekemiseni "huonossa valossa". Aloin miettiä, että olenko jotenkin korostanut sitä puolta käyttäytymisessäni, antanut liiankin negatiivisen kuvan?

Toisaalta, kun elämä ON sellaista - aina ei kaikki ole hyvää ja kaunista, tulee epäonnistumisiakin, kuten tämä lukija on kauniisti kirjoittanut kommenttiinsa:

Olet tietämättäsi eläväisillä kirjoituksillasi auttanut minut läpi monen vaikean päivän. Kuulostaa hullulta, mutta monesti olet auttanut parhaiten silloin kun olet kertonut elämän varjopuolista. On helpottavaa tietää ettei se elämä kaikilla muillakaan ole sitä iloista pumpulihöttöä. Iso kiitos sinulle siitä että olet olemassa ja kirjoitat tätä blogia. Olet yksi harvoista netin kautta "tuntemistani" ihmisistä, jonka haluaisin tavata ihan oikeassakin elämässä.

ITSEIRONIA
Kyllä, minun on kovin helppo nauraa itselleni. Omia kommelluksiani kerron paljon mieluummin kuin kehun itseäni. Pysähdyin miettimään, että voisin jopa menestyä stand up -koomikkona, jos saisin naurattaa ihmisiä pelkästään itseäni ironisoimalla. (Huomaatko: samassa lauseessa sekä positiivista että negatiivista itsetutkistelua)

Blogia lukemalla on "vaarallista" muodostaa kuvaa kirjoittajasta. Tai siis, jokaiselle varmasti väkisinkin tulee jokin mielikuva, mutta onko se oikea ja vastaako todellisuutta? Kirjoittajan vastuulla on, minkälaisen kuvan hän itsestään haluaa antaa, tai tahtomattaan antaa. Mietinkin, että olenko antanut itsestäni liian ilkeän kuvan. Olisipa kiva kuulla, mitä te lukijani, jotka olette poikenneet putiikissa minua katsomassa, olette ajatelleet - olenko samanlainen livenä kuin kirjoituksissani? Ei silti, kyllähän minä puotipuksunakin vedän roolia. Kotona olen erilainen.

Minua on moitittu joistain yrittäjänäkökulmaisista kirjoituksistani. Toisaalta tiedän myös, että lukijoissani on käsityöyrittäjiä, jotka nimenomaan haluavat lukea siihen liittyviä postauksia. Ne ovat kuitenkin jotenkin sisäpiirijuttuja, joista näköjään asiakaslukijat saattavat loukkaantua. So, what to do? Vertaan usein itseäni toiseen käsityöyrittäjään, Susannaan. Kirjoittaessani jotain raflaavaa, tulee väistämättä mieleeni, että Susanna ei ikimaailmassa varmaan kirjoittaisi tällaista. Sitten pysäytän ajatusketjun toteamalla itselleni, että minä olen minä ja minä kirjoitan niinkuin minä kirjoitan. Sitä paitsi Susanna osaa ottaa upeita kuvia.

VERTAISTUKEA
Yhtenä iltana alkoi ahistaa. (Hämmästelen kovin tätä nykynuorten usein käyttämää termiä, mutta olen huomannut itsekin alkaneeni sitä viljellä). Otin riskin ja kirjoitin sähköpostia eräälle lukijalleni hakeakseni vertaistukea, hän kun itsekin kirjoittaa blogia. Alkoi jotenkin tuntua, että olen ihan hukassa kirjoittamiseni kanssa. Olin jo aikeissa pistää pillit pussiin ja aloittaa kokonaan uuden blogin, jota ehkä kirjoittaisin täysin anonyyminä. (Saisin ainakin karistettua kannoiltani nämä oman paikkakunnan ilkeilevät tirkistelijät. Sorry, en kylläkään tarkoita, että KAIKKI ukilaiset olisivat...) Sain kuitenkin mieltäni rauhoittavan vastauksen. Havahduin siihen tosiasiaan, jonka kyllä TIESIN, mutta en ollut sisäistänyt, etten voi miellyttää jokaista lukijaa.

Tämä henkilö analysoi tyyliäni paikka paikoin IRONIAKSI.  Toden totta, sitähän minä viljelen aika mieluusti. Kaikki eivät sitä kylläkään lukiessaan ymmärrä, vaan ottavat kaiken kirjaimellisesti ja sitten ihmettelevät. Mutta sillehän minä en kaiketi voi mitään?


Käymässämme kirjeenvaihdossa tuli todistettua se ilmeinen tosiasia, josta läheisenikin minua syyttävät. En osaa ottaa kehuja vastaan. "Vertaistukijani" kirjoituksestakin yritin etsiä rivien välistä jotain moitetta, kun ei sitä suoraan löytynyt!

Mutta siis. Riippuu näkökulmasta. Voin näyttäytyä ilkeänä ihmisenä tai kertoa tavallisenkin jutun höystäen sitä ironialla. Mutta voisin myös kertoa kaiken hyvänä ja kauniina. Toiset tykkäisivät toisesta tyylistä, mutta varmasti myös toisinpäin.

HANKKIUDUNKO HANKALUUKSIIN?
Draamakuningatarrooli istuu minulle kuin nakutettu. Voi miten nautinkaan älykkäästä väittelystä. Mutta vain sivistyneessä seurassa (huomasitko?). En siedä väärinkäytöksiä, puutun niihin ja sehän on sama kuin kaivaisi verta nenästään. Torimyyjälle, joka myy valmistamiaan Marimekko-feikkejä todennäköisesti huomautan siitä. Arvaa, minkälaisia vastauksia saan? En suostu myöskään kynnysmatoksi, mikä helposti johtaa konfliktiin. Isäni oli opettaja. Arvaa hävettikö kulkea isän kanssa kadulla, kun joku edelläkulkija pudotti roskia maahan. Isäni nosti sen, ojensi pudottajalle ja sanoi maireasti: "Anteeksi, sinulta putosi tämä!" Jotain samantyyppistä käytöstä olen huomannut itsessäni.

Viime viikolla pysäköin autoni postin eteen, mutten laittanut inva-paikalle, kun totesin, että voin köppeineni kyllä kävellä normipaikaltakin. Sillä seurauksella että invapaikalle pysäköi nuori pari, joka ei edes noussut autosta. Kuljettaja taisi huomata, että minä jäin seisten odottamaan, eikä katsonut minuun päin. Siihen pysähtyi kuljettajan kaveri viereen seurustelemaan (se paikka ei ollut parkkipaikka ollenkaan). Minä huusin niin, että jokainen lähitienoolla kuuli:  "Sano sille kaverillesi, että jos ei hänellä ole mikään paikka pipi, niin siirtää autonsa!"
Arvaa, tykkääkö nuo nuoret minusta ja ruskeasta Note-autostani?

Muutama vuosi sitten invapaikkojen käyttö oli meidän kaupungissa aivan tolkutonta, lähes aina niihin oli pysäköinyt joku muu kuin vammainen. Järjestin invalidiyhdistyksessä tempauksen. Vammaisten päivänä päivystimme jokaisen tuollaisen tolpan juurella, kirjasimme ylös laittomat pysäköinnit, huomautimme siitä tai jätimme muistutuslapun. Toimittaja teki aiheesta jutun ja pikkuhiljaa - syystä tai toisesta - tilanne on korjaantunut.

Mikään asia ei muutu, ellei siihen joku puutu!


Todella toivon saavani tähän aiheeseen liittyviä kommentteja.
Kyllä, kestän myös kritiikin ja lupaan suhtautua siihen avoimesti.

Mervi