sunnuntai 20. elokuuta 2017

Meidän pihalla - jaossa ruusuja ja risuja



Olen suunnitellut lähettää tämän kirjoituksen toisaallekin luettavaksi.

Tässä tarina kahdesta viimeaikaisesta tapahtumasta Koulukadulla. Molemmilla kerroilla pihaamme ajaneet autot saivat sydämeni hyppäämään kurkkuun.

Kaksi viikkoa sitten lauantaina mieheni sai sydäninfarktin. Itse hän kyseli ensiavun aukioloaikoja, mutta minä ymmärsin tilanteen vakavuuden ja soitin hätäkeskukseen. Ei kestänyt montaa minuuttia, kun kaupungilla kuului lähestyvän ambulanssin äänet - kaksi ambulanssia ja neljä punapukuista saapuivat.

Pahimmillaan neljä ihmistä runsaissa tamineissaan olisi saanut pienessä huoneessa potilaan ympärillä touhutessaan kaaoksen aikaiseksi. Mutta ei, oli kerrassaan ihailtavaa seurata heidän ammattitaitoista työskentelyään. Jokainen tiesi hommansa. Ensi töikseen yksi hoitajista irroitti taulun seinältä ja laittoi naulaan tippapullon tippumaan ja näin potilas sai ensimmäiset lääkkeet. Sydänfilmi otetaan jo paikan päällä ja Tyksissä spesialisti näkee saman käppyrän ja näin pystyy antamaan ohjeet jatkosta. Kyllä nykytekniikka on ihmeellistä! Tässä tapauksessa keskivaikea infarkti vaati kiireellisen kuljetuksen suoraan Tyksin sydänteholle. Siellä tiesivät olla valmiina ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua mies oli saanut pallolaajennuksella avun tukkeutuneeseen suoneensa.
Ambulanssihenkilökunta otti hienosti huomioon myös meidät omaiset. Saimme väliaikatietoja tilanteesta ja vielä lopuksi siivosivat jälkensä, roskat roskiin jne. Hoito ja palvelu oli ensiluokkaista, kiitos siitä! Puhutaan ensihoidon nykytilanteesta mitä tahansa, meidän tapauksessamme kaikki sujui mallikelpoisesti.

Eilen pihaan ajoi taas piipaa-auto, mutta äänettömästi ja valottomasti. Poliisiautosta astui kaksi nuorehkoa poliisia. Nytkö se tapahtui - minun kauhuskenaarioni?! Niin monet kerrat olen tämän kuvitellut: jollekin läheisistäni on sattunut jotain ja poliisit tulevat ilmoittamaan asiasta. Olin aivan pois tolaltani niin kauan, kunnes sain selville, että mieheni oli kotona kaikessa rauhassa. (Tästä lähtien komento on selvä: aina pitää ilmoittaa menoistaan ja kännykkä on oltava mukana kaikkialla)

Poliisit tulivatkin tapaamaan miestä, joka istuskeli putiikkini katoksen alla odottelemassa rouvaansa, kun aika sisällä alkoi käydä pitkäksi. Poliisit käyttäytyivät kuin rikollista kohtaan. Liekö tämän hiljaisen, kunnollisen miehen ulkonäkö provosoinut lainvartijat ja silminnäkijän. Parrakas, pitkälettinen mies, jolla vielä korvarengas korvassa – selvästi se oli hän, joka oli poliisiauton peilin hajottanut. Tämä tuttavapariskunta oli juuri ankkuroinut purjepaattinsa pakkahuoneen rantaan, lähtivät syömään ja minua tervehtimään. Vastaanotto vaan oli kovin karu. En ole aiemmin nähnyt yhtä (tyhjästä) kiukkuisia poliiseja. Äänen volyymi heillä nousi, vaikkei kohde puhunut mitään, istui hiljaa paikallaan ja sanoi vaan, ettei hän tiedä tapahtuneesta yhtään mitään.  

Luottamukseni suomalaiseen poliisiin on ollut 100%:nen, mutta nyt se sai aimo kolauksen. Voiko oikeasti viaton kansalainen joutua moisen ryöpytyksen kohteeksi? Olen ymmärtänyt, että ihminen on syytön niin kauan, kunnes todetaan syylliseksi.  Pahoittelen Leena ja Juha saamaanne kohtelua Uudessakaupungissa. Se seuraus episodilla kuulemma oli, että mies aikoo mennä parturille karvojen poistoon. Ettei ainakaan ulkonäkö enää provosoi ketään.

Pellavasydämen Mervi



Lukija kysyi, mitä miehelleni kuuluu. Hän voi ihan hyvin. Sairasloma kestää ainakin vielä kolme viikkoa eikä autolla saa vielä ajaa. Kevyitä puutarha- ja kotitöitä puuhailee ja pienillä kävelylenkeillä käy. Lääkkeitä joutuu syömään loppuelämänsä. Kontrollikäyntejä on tulossa. Vaikka vointi on ihan hyvä, kyllä sen kuulemma silti tuntee, että sydämessä "jotain" on.

Mervi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti