Silloin tällöin minulta kysytään, voiko Pellavasydämeen tulla harjoittelijaksi. Neljän vuoden aikana on aika monta harjoittelijaa ollutkin. Lyhyempiä ja pidempiä aikoja.
En varmaankaan osaa käyttää juuri oikeaa termiä näistä erilaisista harjoittelutavoista - työharjoittelu, TET, työkokeilu, työelämään valmennus jne...käytän siis vain yksinkertaisesti
harjoittelu-termiä. Ja mielessäni yhdistän tähän "nippuun" myös ne kerrat, kun työntekijä on ollut työsuhteessa, mutta jollain työvoimatoimiston työllistämistuella. Kertoessani kokemuksistani koitan "sekoittaa" pakkaa niin paljon, ettei kukaan asiakas tai paikkakuntalainen kykene tunnistamaan yksittäistä työntekijääni.
Harjoittelijat ovat olleet hyvinkin eri-ikäisiä. On ollut nuoria ja on ollut varttuneita, on ollut koulutettuja ja ilman minkäänlaista peruskoulun jälkeistä koulutusta olevia. On ollut hyviä työntekijöitä ja on ollut niitä, joiden lähdettyä olen huokaissut helpotuksesta. Niinkuin meitä ihmisiä muutoinkin, on harjoittelijoissakin ollut "helppoja" luonteita ja sitten niitä, joiden kanssa on saanut tosissaan harjoitella itsensähillitsemistä.
Kaikkein kivoimpia ovat olleet ne jaksot, kun työntekijä on
itse halunnut tulla nimenomaan Pellavasydämeen harjoittelemaan. Tai ylipäätään HALUNNUT tulla töihin. Voisin varmaankin sanoa, että vain yksi tuli työvoimatoimiston pakottamana ja se olikin yhtä tuskaa puolin ja toisin. Tämä harjoittelija tuli ja meni miten sattuu. Aamulla ei voinut arvata, tuleeko hän tänään ja jos tulee, niin mihin aikaan. Iltapäivällä hän saattoi sanoa vaikkapa kahden aikaan (eli kaksi tuntia ennen työpäivän päättymistä) että "nyt tuli äiti hakemaan, moi!"
Se, että ilman koulutusta oleva, syrjäytymisvaarassa oleva nuori lähtee kotoaan, opettelee säännöllistä päiväjärjestystä ja töissä olemista on varmasti tärkeää hänelle itselleen, mutta myös yhteiskunnalle. Entä sellainen tilanne, kun aikuinen, jo monessa työpaikassa ollut, soittaa ja kysyy harjoittelupaikkaa? Itse ihmettelen ja vielä enemmän, jos työmatkaakin tulee montakymmentä kilometriä. Mutta kun toinen vakuuttaa, että hän HALUAA päästä töihin ja arvostaa päivittäin maksettavaa 9 euron (nykyisin taitaa olla jo 12,-) lisäkorvausta, niin mikä minä olen estelemään?
Läheiseni moittivat minua siitä, että suhtaudun liiaksi tunteella näihin harjoittelijoihini. Otan heidät kuin "perheeni jäseniksi" - toisille olenkin ollut enemmän äiti kuin työnantaja. Olemme näin pienessä työpaikassa hyvin tiiviisti yhdessä ja siinä tulee aika läheinen suhde, joskus ehkä liiankin läheinen? Saattaa olla, että aamulla huomaan toisen olevan allapäin tai pahalla tuulella ja se vaikuttaa myös minuun. Siis annan sen vaikuttaa, vaikka ei kannattaisi....
On ollut harjoittelijoita, joita on ollut vaikea neuvoa, toisia on joutunut (liian) monta kertaa käskemään, kun hommat eivät tule tehtyä, mutta sitten on ollut niitäkin, jotka kaikin voimin pyrkivät komentelemaan minua. Uskoni omaan auktoriteettiin on ollut tämän tästä koetuksella. Ehkä en vain osaa organisoida, tai johtamiskykyni ei riitä, tai menetelmäni ovat aivan väärät? Mutta eihän minusta ole alunperin pitänytkään tulla työnantajaa...
Olen aina luottanut harjoittelijoihin. Koskaan en ole piiloitellut esim. rahoja. Kerran olen joutunut pettymään - tai mistä minä tiedän - vain tämä tapaus tuli tietooni. Harjoittelijan matkaan lähti ainakin kankaita. Olen 100 prosenttisen varma tietyistä kankaista, jotka tiesin olevan hyllyssä, mutta sitten niitä vain ei ollutkaan. Vielä nytkin kun teimme siivousta työhuoneessa, elin toivossa, että mm. yksi harmaa hiirikangas tulee jostain esille, mutta ei tullut! Rahallisesti merkitys ei ole suuri, mutta tunne on erittäin ikävä.
Harjoittelijalla itsellään voi olla eri syitä, miksi nimenomaan harjoittelu on paikallaan. Joillakin Pellavasydämen harjoittelijoista on ollut jokin fyysinen työrajoite ja on ollut tarvis kokeilla, miten työssäkäynti sujuu. Silloin työ pitää mitoittaa harjoittelijan mahdollisuuksien mukaan - ehkä työaikaa lyhentämällä tai työtehtävien rasittavuutta keventäen. Olen sanonut ja sanon nytkin suoraan, että suhteeni toisen kipuihin on kaksitahoinen: toisaalta ymmärrän oikein hyvin, koska itse olen koko ajan kipeä. Toisaalta voin joutua erikseen muistuttamaan itselleni, että kipu on subjektiivinen kokemus. Jokaiselle OMA KIPU voi olla sietämätön, vaikka minä sitä mielessäni vähättelisinkin.
Jollain harjoittelijalla on ollut ongelmia ihan tavallisten arkisten toimien sujumisessa. Niissä tapauksissa pitäisi osata järjestää harjoittelijan kyvyille sopivaa tekemistä, joka joskus on todella vaatimatonta - vaikkapa hintalapun kiinnittäminen voi olla liian vaikeaa. Vieläkin muistan meidän molempien suuren ilon, kun osasin ohjata yhden työtehtävän harjoittelijan kyvyille sopivasti. Harjoittelija oikein loisti, kun hän ihaili omien kättensä työn tulosta ja minäkin saatoin olla tyytyväinen - ei mennyt aika hukkaan. Ammattiin valmistunut (sanotaan nyt vaikka ompelija) harjoittelija ei myöskään ole hetivalmis täystehoinen työntekijä, vaan vaatii oman aikansa oppia työelämään tai yrittäjämäiseen työskentelyyn. Jokainen harjoittelija Pellavasydämessä on (luultavasti) saanut ainakin lyhyen oppimäärän pienyrittäjyydestä. Kerron, miten tuotteiden hinnoitteluun vaikuttaa myös se aika, mikä sen valmistamiseen menee. Jos työhön käytetään monta työpäivää, hinta nousee pilviin, joten työtapoja pitää yksinkertaistaa, nopeutta lisätä jne...
Hyvä tapa on pitää säännöllisesti esim. viikkopalaveri, jossa käydään läpi kuulumiset, vaikka niitä toki päivittäinkin vaihdetaan. Silloin on "lupa" puolinjatoisin sanoa, mikä on mennyt hyvin ja missä toivoisi parannusta. Tottakai on kiva kuulla, että harjoittelija on viihtynyt ja oppinut työssään. Myös minulla on vielä paljon oppimista harjoittelun ohjaamisessa. Ehkä eniten siinä, etten odota ja vaadi liikaa. Yritän toki aina muistaa, että kulloinenkin harjoittelija on minulle "ilmaista" työvoimaa ja olen hänen työpanoksestaan kiitollinen, mutta minun pitää muistaa se myös sanoa ääneen. Itselleni painotan myös sitä, että nuori harjoittelija saattaa olla ensimmäisessä työpaikassaan ja on oleellisen tärkeää, millaisen kuvan hän saa työssäkäymisestä, sillä se saattaa vaikuttaa hänen koko elämäänsä. Jokaiselle meistä on tärkeää saada kannustusta ja tunnustusta hyvin tehdystä työstä!
Ai niin, siitä piti vielä mainita, että yleensähän harjoittelijaa ei saa jättää yksin, joten vapaapäiviä ei näin voi itselleen järjestää. Toisaalta läheskään kaikki harjoittelijat eivät ole asiakaspalvelijoita; toiset eivät haluakaan ja toiset eivät vain siihen kykene. Tämänhetkinen harjoittelijani sen sijaan on sellaisella "nimikkeellä" että hänet saa jättää yksinkin ja hän myös on erinomainen myyjä. Olenkin nauttinut niistä muutamasta kerrasta, kun olen kesken työpäivän voinut käydä kaupassa tai asioilla. Jos harjoittelija on palkattu jollain työvoimatoimiston tukemalla
työllistämistuella, niin hänet toki voi jättää ihan yksin vastaamaan
koko puljusta.
Harjoittelijat ovat minulle tärkeitä, olen jokaisesta heistä oppinut jotain uutta. Tällä hetkellä tilanteeni on se, etten kerta kaikkiaan
pärjää ilman apua putiikissa. Liikkumiseni on kahden kyynärsauvan
varassa, joten tarvitsen jonkun, joka siirtää tavaroita ja siivoaa. Työntekijän palkkaamiseen ei kuitenkaan ole taloudellisia resursseja. Keskiviikkona menen Tyksiin kuulemaan tuomioni. Mikäli taas on iso leikkaus edessä, joudun tietysti palkkaamaan jonkun, joka pitää Pellavasydäntä sykkimässä, tai sitten....no, se jää nähtäväksi!
Tässä tällainen huippupitkä selostus. Minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?
Pellavasydämen Mervi
ps. vieläkään ei yhtään kuvaa, kun en ole löytänyt kameraa....
