Intohimona käsityöt

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Miten minusta tuli kaupan täti?

Jokin aika sitten kyselin lukijoilta postausehdotuksia ja ne, jotka vastasivat, kysyivät kaikki samaa: miten minusta tuli yrittäjä ja miten innostuin käsitöistä?

Tässä nyt tulee vähän kertaustakin, mutta joo....ittestänsähän on aina kiva kertoa!
- Ainut haaveammatti minulla on aina ollut opettaja.
- En kuitenkaan koskaan valmistunut matematiikan opettajaksi, viisi vuotta Turun Yliopistossa meni hukkaan.
- Olen ollut useammassa työssä valtion virastoissa, pisimmän ajan verotoimistossa.
- Työurani jäi kesken, sillä jäin 40 iässä työkyvyttömyyseläkkeelle

Muutaman vuoden olin eläkkeellä, kokeilin opettajien sijaisuuksia todetakseni, että onneksi minusta ei tullut opettajaa. Naapurin rouvan kanssa olimme silloin tällöin keskustelleet käsitöiden tekemisestä ja myymisestä ja aivan yht´äkkiä - extempore -  pistimme putiikin pystyyn. Ihan oikeesti, niin se kävi!

Luin paikallislehdestä, että pieni kaupunkitalo on vuokrattavana. Kävimme katsomassa sitä ja teimme vuokrasopimuksen. Meillä oli aivan ihana puutalo, jonka sisustimme vanhoilla huonekaluilla. Huono puoli oli se, että putiikkimme sijaitsi vanhalla puutaloalueella, aivan syrjässä keskustasta. Sitten tapahtui se, mikä aika usein käy yhdessäyrittäjille - tiemme erosivat. Minä jatkoin putiikin pitämistä yksin.

Molemmat vanhempani olivat käsityöihmisiä. He ovat mm. 60-luvulla TEHNEET ITSE teltan, jossa oli etukatos ja kaikki.... en ole koskaan kenenkään kuullut ompelevan telttaa. Tällä teltalla sitten retkeilimme koko perhe ja mummokin vielä joukon jatkona!

Eikö ole muuten ihanat kampaukset?
Minä olen tuolla vasemmassa reunassa. Asumme tässä Keuruulla ipiuudessa opettajien kerrostalossa. Ai että haluaisin tuollaisen lasisen lokerikon joka tuossa kuvassa heikosti näkyy. Nuo tuolit on muuten isäni tekemät ja tuo keittiörappu on vieläkin meillä käytössä, vitsit, nyt vasta sen huomaan! Ja tämä kuva on 60-luvun puolenvälin paikkeilta.

Tässä harjoittelen virkkausta
Minä olen tuossa oikealla itse tekemäni pitkikset jalassa. Olen tässä lukioikäinen. Saan vieläkin tuntuman miltä nuo housut tuntuivat jalassa. En osannut tehdä vyötärönauhaa, joten vaan käänsin yläreunan. Kun en osannut tehdä (paremminkin viitsinyt, ehkä) napinläpeä, laitoin housut hakaneulalla kiinni. Vetoketju niissä sentään oli. En ole koskaan ollut mikään pikkutarkan työn tekijä, vähempikin riittää....

Tässä kuva -78 vuodelta. Neuloin tuollaiset punaiset pipot ja piiiiiitkät kaulahuivit sekä itselleni että miehelleni. Silloin oli muotia olla samanlaisissa kuteissa.
Tässä taas esimerkki siitä, "ettei sillä niivväliä". Puolihame on leikattu miten sattuu, kun kuvio menee tolleen...

Olen ollut lapsesta alkaen hiukan kiinnostunut käsitöistä. Olin teini-ikäinen, kun tein pikkuveljelleni pitkät housut. Silloin taisin innostua ompelusta, muistan aika monta vaatetta, mitä tein itselleni. Ja sen jälkeen lähes kaikki vaatteeni olikin itse tehtyjä. Tällaisen episodin muistan abi-vuodelta. Äitini oli korvaleikkauksessa ja isä huolehti huushollista. Tuli hiihtoloma ja minä olin suunnitellut tekeväni sulhaselleni villasukat syntymäpäiväksi. Olin aivan hämmästynyt, kun isäni tuli käskemään johonkin siivoushommiin. "Eikö se käsitä, että mulla on vähän tärkeämpää tekemistä!" Ne sukat on vieläkin nykyisellä miehelläni käytössä...

Aina olen myös virkannut pöytäliinoja, niitä muuten on kaapissa... Kun sain kaksi tytärtä, siirryin neuletöihin. Tytöillä oli aina neulepuseroita ja housuja. Itselleni tein myös paljon neulepuseroita. Koskaan en ole kansakoulun jälkeen saanut mitään koulutusta käsitöiden tekemiseen. Oliko muuten keskikoulussa vielä käsitöitä, taisi olla?

Tällainen on minun käsityö- ja yrittäjyys- historiani. Molemmat olen itse kokeilemalla oppinut. Itseoppinut, vailla minkäänlaista koulutusta. Mutta jos periaatteena on se, ett "mitä en osaa, sen opettelen" niin silläkin pärjää aika pitkälle....


torstai 7. maaliskuuta 2013

Aivan uudenlaisia tuotteita myynnissä

Sain pitkästä aikaa aivan uutta myytävää. Mitään tällaista meillä ei ole ollutkaan! Betonista valmistettuja lautasia/kulhoja...Voi miten kauniisti ne sopisivatkaan valkoiseen sisustukseen, loft-asunnon tyyliin, kesämökille, ulos puutarhaan ja ....


Eiks olekin ihania? Huomaa myös tuo alla oleva kaitaliina. Se on käsin kangaspuissa kudottu ja kuteena on käytetty paperinarua -  tai niinkuin tässä tapauksessa taitaakin olla - juuttinarua. Tosi tyylikäs..

Tässä kuvassa on isompi lautanen, mutta kokoeroa on  vähän hankala huomata, no kaitaliinan leveyteen voi kyllä verrata. Sen sijaan allaolevasta kuvasta saa jonkinlaisen käsityksen



Tätä pienempää lautasta voisi käyttää esim. saippuakulhona. Saippuat on käsin tehty ja ne tulevat Vuotar- nimisestä saippuapuodista.

Mitä kaikkia käyttökohteita sinä keksit näille lautasille?

Pellavasydämen Mervi

Oottekos nähnyt ihmettä - matto verhona ikkunalla?

Keksin mielestäni oivan idean saada elävyyttä ja näkyvyyttä näyteikkunalle, jossa ei ole mitään valaistusta. Nostimme virkatun Juhannusruusu-maton ikkunaan. Ai kun se on upea, sekä sisältä että ulkoa katsoen! Vai onko sinun mielestäsi?













Ikkunan edessä on pöytä, jolle suunnittelin tekeväni valkoisen somistuksen. Se vaan on vähän vaiheessa.

Pellavasydämen Mervi

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Pääsiäinen tulee...

Meillä on ollut aikas iso urakka, kun olemme somistaneet kaikki 5 näyteikkunaa uudelleen. Aloitan esittelyn tästä ensimmäisestä. Tällainen ikkuna ja sen edessä oleva pöytä on vastassa lähes ensimmäisenä kun putiikin oven aukaisee. Olen oikein tyytyväinen tähän somistukseen.




Näyteikkunoiden valaisemisessa on ollut vähän ongelmia. Tähän löysin vanhasta varastosta sellaisen klipsikiinnitteisen ja taivuteltavan kohdelampun. Aika mukavasti valo kohdistuu tuotteisiin. Olen jo useampana iltana käynyt ajelemassa kaupungilla, kun olen käynyt tarkistamassa, miltä ikkunat näyttävät pimeällä! Jaksaiskohan sitä vielä lähteä?

Mervi
(teksti on kirjoitettu illalla myöhään, mutta julkaisen vasta aamulla)

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Vapaapäivän antia

Nautin vapaapäivästä, vaikka jouduinkin heti aamulla käväisemään verikokeissa - aamuherätykset ovat minulle "tervanjuontia". Iltapäivän toinen terveyskeskuskäynti peruuntui, joten ainoa sovittu aikataulu oli nuohoojan käynti puolen päivän aikaan.

Pakotin itseni laatimaan muutaman laskun ja hämmästelin taas itseäni, kun koko ajan yritin siirtää sitäkin hommaa. Tavarat on lähetetty jo viime vuoden puolella, joten yhtään ei olisi enää auttanut viivyttää...

En tiedä, voitko mitenkään ymmärtää sitä iloa, minkä sain pienen pienestä sisustusrupeamasta. Muutamaan vuoteen en ole kotona tehnyt oikeastaan mitään ja hankalaa se on nytkin, mutta olen päättänyt edetä ihan pikkuruisin askelin. Tänään tyhjensin olohuoneen pöydän jouluisista kynttilöistä ym. ja laitoin pöytäliinan ja tällaiset koristeet:

Lainkaan en muista tuollaista pöytäliinaa, olen sen kutonut kansalaisopiston kudontapiirissä. Materiaali on ohutta trikookudetta. Nuo saviesineet olen myös tehnyt kansalaisopistossa. Tuikkualustat on tehty vaahteranlehdellä ja tuossa purkissa on jotain siemenkotia, jotka olen kerännyt ulkomaanmatkalta.



Somistin myös ruokailuhuoneen pöydän. Joululiina pois ja toinen tilalle. Nämä keramiikkakulhot ojennettiin minulle lahjana käydessäni Venäjällä pienessä Mujejärven kylässä. Tyypillistä sikäläistä käsityötä - vai onkohan sittenkin teollisesti valmistettu, en tiedä?

Näistä kuvista voit hyvin päätellä, että sisustusmakuni on hyvin vanhanaikainen. Katselen kyllä oikein mielelläni toisten blogeista ja sisustuslehdistä moderneja ja nuorekkaita sisustuksia, mutta omaan kotiini valitsen kuitenkin tällaista. Nautin katsellessani omien kätteni tuotoksia ja sellaisia kauniita esineitä, joilla on tunnearvoa ja joihin liittyy muistoja. Matkoilta tuotuja esineitä katsellessa ajatus siirtyy Marokkoon, Turkkiin, Gambiaan jne....

Pellavasydämen Mervi



Haa....kamera löytyi!

Etsin kotoa ja etsin putiikista, taas kotoa ja vielä kerran putiikista, enkä löytänyt kameraani mistään. No, nyt järjestelin hiukan olohuonetta (huomenna tulee nuohooja työskentelemään olohuoneen takan kimpussa) ja siellähän se, käsityölipastoni ylimmässä laatikossa. Mitä ihmettä se siellä teki?

Eipä ollut kovin kummosia kuvia. Yksi pannunalunen, mutta näytän sen, jahka ehdin tehdä siihen ohjeen ja sitten oli tällaisia kuvia putiikista. Kolme koria soinnutettuna vaaleanpunaiseen:

Oikealla oleva musta/punainen kori on virkattu erittäin vahvasta trikookuteesta. Vähän liian paksua, mutta on sitten korikin tömäkkä. Keskellä normikori seinälle ja vasemmalla suorakulmainen kori, joka on virkattu moppilangasta. Kun reunan kääntää, saa korista hiukkasen vahvemman.



Yleensä en virkattuja koreja koristele millään lailla, mutta tähän moppilangasta virkattuun laitoin tuollaisen nauhan kiertämään. Nauha on puuvillalangasta virkattu - ensin ketjusilmukoita ja niihin kiinteä silmukka tai pylväs, en muista kumpia tuossa on.

Pitkään olen ollut koreja virkkaamatta, mutta sitäkin enemmän neuvonut asiakkaita ja myynyt koukkuja ja kudetta. Nyt on koreja taas putiikissa kyselty ja muutama tilauskin tullut, joten olen itsekin vähän innostunut. Rakko on sormessa ja nivelet hiukan hellinä. Mutta niin sen pitää ollakin, muuten ei tule kunnon koreja!

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Harjoittelijoita tulee ja menee...

Silloin tällöin minulta kysytään, voiko Pellavasydämeen tulla harjoittelijaksi. Neljän vuoden aikana on aika monta harjoittelijaa ollutkin. Lyhyempiä ja pidempiä aikoja.

En varmaankaan osaa käyttää juuri oikeaa termiä näistä erilaisista harjoittelutavoista - työharjoittelu, TET, työkokeilu, työelämään valmennus jne...käytän siis vain yksinkertaisesti harjoittelu-termiä. Ja mielessäni yhdistän tähän "nippuun" myös ne kerrat, kun työntekijä on ollut työsuhteessa, mutta jollain työvoimatoimiston työllistämistuella. Kertoessani kokemuksistani koitan "sekoittaa" pakkaa niin paljon, ettei kukaan asiakas tai paikkakuntalainen kykene tunnistamaan yksittäistä työntekijääni.

Harjoittelijat ovat olleet hyvinkin eri-ikäisiä. On ollut nuoria ja on ollut varttuneita, on ollut koulutettuja ja ilman minkäänlaista peruskoulun jälkeistä koulutusta olevia. On ollut hyviä työntekijöitä ja on ollut niitä, joiden lähdettyä olen huokaissut helpotuksesta. Niinkuin meitä ihmisiä muutoinkin, on harjoittelijoissakin ollut "helppoja" luonteita ja sitten niitä, joiden kanssa on saanut tosissaan harjoitella itsensähillitsemistä.

Kaikkein kivoimpia ovat olleet ne jaksot, kun työntekijä on itse  halunnut tulla nimenomaan Pellavasydämeen harjoittelemaan. Tai ylipäätään HALUNNUT tulla töihin. Voisin varmaankin sanoa, että vain yksi tuli työvoimatoimiston pakottamana ja se olikin yhtä tuskaa puolin ja toisin. Tämä harjoittelija tuli ja meni miten sattuu. Aamulla ei voinut arvata, tuleeko hän tänään ja jos tulee, niin mihin aikaan. Iltapäivällä hän saattoi sanoa vaikkapa kahden aikaan (eli kaksi tuntia ennen työpäivän päättymistä) että "nyt tuli äiti hakemaan, moi!"

Se, että ilman koulutusta oleva, syrjäytymisvaarassa oleva nuori lähtee kotoaan, opettelee säännöllistä päiväjärjestystä ja töissä olemista on varmasti tärkeää hänelle itselleen, mutta myös yhteiskunnalle. Entä sellainen tilanne, kun aikuinen, jo monessa työpaikassa ollut, soittaa ja kysyy harjoittelupaikkaa? Itse ihmettelen ja vielä enemmän, jos työmatkaakin tulee montakymmentä kilometriä. Mutta kun toinen vakuuttaa, että hän HALUAA päästä töihin ja arvostaa päivittäin maksettavaa 9 euron (nykyisin taitaa olla jo 12,-) lisäkorvausta, niin mikä minä olen estelemään?

Läheiseni moittivat minua siitä, että suhtaudun liiaksi tunteella näihin harjoittelijoihini. Otan heidät kuin "perheeni jäseniksi"  - toisille olenkin ollut enemmän äiti kuin työnantaja. Olemme näin pienessä työpaikassa hyvin tiiviisti yhdessä ja siinä tulee aika läheinen suhde, joskus ehkä liiankin läheinen? Saattaa olla, että aamulla huomaan toisen olevan allapäin tai pahalla tuulella ja se vaikuttaa myös minuun. Siis annan sen vaikuttaa, vaikka ei kannattaisi....

On ollut harjoittelijoita, joita on ollut vaikea neuvoa, toisia on joutunut (liian) monta kertaa käskemään, kun hommat eivät tule tehtyä, mutta sitten on ollut niitäkin, jotka kaikin voimin pyrkivät komentelemaan minua. Uskoni omaan auktoriteettiin on ollut tämän tästä koetuksella. Ehkä en vain osaa organisoida, tai johtamiskykyni ei riitä, tai menetelmäni ovat aivan väärät? Mutta eihän minusta ole alunperin pitänytkään tulla työnantajaa...

Olen aina luottanut harjoittelijoihin. Koskaan en ole piiloitellut esim. rahoja. Kerran olen joutunut pettymään - tai mistä minä tiedän - vain tämä tapaus tuli tietooni. Harjoittelijan matkaan lähti ainakin kankaita. Olen 100 prosenttisen varma tietyistä kankaista, jotka tiesin olevan hyllyssä, mutta sitten niitä vain ei ollutkaan. Vielä nytkin kun teimme siivousta työhuoneessa, elin toivossa, että mm. yksi harmaa hiirikangas tulee jostain esille, mutta ei tullut! Rahallisesti merkitys ei ole suuri, mutta tunne on erittäin ikävä.

Harjoittelijalla itsellään voi olla eri syitä, miksi nimenomaan harjoittelu on paikallaan. Joillakin Pellavasydämen harjoittelijoista on ollut jokin fyysinen työrajoite ja on ollut tarvis kokeilla, miten työssäkäynti sujuu. Silloin työ pitää mitoittaa harjoittelijan mahdollisuuksien mukaan - ehkä työaikaa lyhentämällä tai työtehtävien rasittavuutta keventäen. Olen sanonut ja sanon nytkin suoraan, että suhteeni toisen kipuihin on kaksitahoinen: toisaalta ymmärrän oikein hyvin, koska itse olen koko ajan kipeä. Toisaalta voin joutua erikseen muistuttamaan itselleni, että kipu on subjektiivinen kokemus. Jokaiselle OMA KIPU voi olla sietämätön, vaikka minä sitä mielessäni vähättelisinkin.

Jollain harjoittelijalla on ollut ongelmia ihan tavallisten arkisten toimien sujumisessa. Niissä tapauksissa pitäisi osata järjestää harjoittelijan kyvyille sopivaa tekemistä, joka joskus on todella vaatimatonta - vaikkapa hintalapun kiinnittäminen voi olla liian vaikeaa. Vieläkin muistan meidän molempien suuren ilon, kun osasin ohjata yhden työtehtävän harjoittelijan kyvyille sopivasti. Harjoittelija oikein loisti, kun hän ihaili omien kättensä työn tulosta ja minäkin saatoin olla tyytyväinen - ei mennyt aika hukkaan. Ammattiin valmistunut (sanotaan nyt vaikka ompelija) harjoittelija ei myöskään ole hetivalmis täystehoinen työntekijä, vaan vaatii oman aikansa oppia työelämään tai yrittäjämäiseen työskentelyyn. Jokainen harjoittelija Pellavasydämessä on (luultavasti) saanut ainakin lyhyen oppimäärän pienyrittäjyydestä. Kerron, miten tuotteiden hinnoitteluun vaikuttaa myös se aika, mikä sen valmistamiseen menee. Jos työhön käytetään monta työpäivää, hinta nousee pilviin, joten työtapoja pitää yksinkertaistaa, nopeutta lisätä jne...

Hyvä tapa on pitää säännöllisesti esim. viikkopalaveri, jossa käydään läpi kuulumiset, vaikka niitä toki päivittäinkin vaihdetaan. Silloin on "lupa" puolinjatoisin sanoa, mikä on mennyt hyvin ja missä toivoisi parannusta. Tottakai on kiva kuulla, että harjoittelija on viihtynyt ja oppinut työssään. Myös minulla on vielä paljon oppimista harjoittelun ohjaamisessa. Ehkä eniten siinä, etten odota ja vaadi liikaa. Yritän toki aina muistaa, että kulloinenkin harjoittelija on minulle "ilmaista" työvoimaa ja olen hänen työpanoksestaan kiitollinen, mutta minun pitää muistaa se myös sanoa ääneen. Itselleni painotan myös sitä, että nuori harjoittelija saattaa olla ensimmäisessä työpaikassaan ja on oleellisen tärkeää, millaisen kuvan hän saa työssäkäymisestä, sillä se saattaa vaikuttaa hänen koko elämäänsä. Jokaiselle meistä on tärkeää saada kannustusta ja tunnustusta hyvin tehdystä työstä!

Ai niin, siitä piti vielä mainita, että yleensähän harjoittelijaa ei saa jättää yksin, joten vapaapäiviä ei näin voi itselleen järjestää. Toisaalta läheskään kaikki harjoittelijat eivät ole asiakaspalvelijoita; toiset eivät haluakaan ja toiset eivät vain siihen kykene. Tämänhetkinen harjoittelijani sen sijaan on sellaisella "nimikkeellä" että hänet saa jättää yksinkin ja hän myös on erinomainen myyjä. Olenkin nauttinut niistä muutamasta kerrasta, kun olen kesken työpäivän voinut käydä kaupassa tai asioilla. Jos harjoittelija on palkattu jollain työvoimatoimiston tukemalla työllistämistuella, niin hänet toki voi jättää ihan yksin vastaamaan koko puljusta.

Harjoittelijat ovat minulle tärkeitä, olen jokaisesta heistä oppinut jotain uutta. Tällä hetkellä tilanteeni on se, etten kerta kaikkiaan pärjää ilman apua putiikissa. Liikkumiseni on kahden kyynärsauvan varassa, joten tarvitsen jonkun, joka siirtää tavaroita ja siivoaa. Työntekijän palkkaamiseen ei kuitenkaan ole taloudellisia resursseja. Keskiviikkona menen Tyksiin kuulemaan tuomioni. Mikäli taas on iso leikkaus edessä, joudun tietysti palkkaamaan jonkun, joka pitää Pellavasydäntä sykkimässä, tai sitten....no, se jää nähtäväksi!

Tässä tällainen huippupitkä selostus. Minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

Pellavasydämen Mervi
ps. vieläkään ei yhtään kuvaa, kun en ole löytänyt kameraa....