Intohimona käsityöt

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kyllästyttää

Telkkari ei enää vangitse minua
Muistan ajan, kun istuin aina telkkarin ääressä virkkaamassa tai neulomassa. Kaikki kiinnostavat ohjelmat piti nähdä tai ainakin nauhoittaa. Vähän väliä tuli boksista ilmoitus, että tallennustila ei riitä.

Sen sijaan minusta tuli nettiaddikti
Sit yhtäkkiä ei enää telkkari kiinnostanutkaan. Aloin nettiaddiktiksi. Kaikki kiinnostavat blogit piti käydä joka päivä katsomassa, vaikka vain pieneen osaan tuli päivittäin uutta päivitystä. Keräsin myös uusia blogeja. Osa blogeista on lukulistallani, joten automaattisesti näen uudet jutut, mutta aika monta on vain omissa kirjanmerkeissäni, joten niitä pitää omatoimisesti käydä tarkastamassa.

Muuten vaan kaunis kesäinen kuva näin talven keskelle
Blogit
Nyt alan huomata tietynlaista kyllästymistä siihenkin. Joku blogi saattaa olla pitkänkin aikaa kurkkaamatta. Tiedän jo, mitä siellä on. Sitä samaa joka päivä. En usko, että haluaisin blogin varsinaisesti uudistuvan, mutta toivoisin laajempaa kirjoa aihealueisiin. Pelkkä päivän asu - ja sekin samantyyppisenä joka päivä - ei pitkään jaksa kiinnostaa. Haluan tietää jotain muutakin seuraamastani ihmisestä. Jos blogi täyttyy yhteistyökumppaneitten mainosjutuista, alkaa sekin pian maistua puulta - vai onko se kateus, joka harmittaa?

Facebook
Seuraava vaihe harrastuksessani on se, että olen alkanut seurata facebook-ryhmiä. Että voi olla ihminen hölmö ajankuluttamisessaan! Kovin harvoin niitä lukiessa saan hyvän mielen, enimmäkseen alkaa harmittaa. Mutta joku on saanut minut koukkuun. Joudun myöntämään, että toisinaan seuraan jotain ketjua vain sentähden, että haluan nähdä, miten pitkälle ihmiset menevät ilkeydessään tai kuka saa sanoa viimeisen sanan ja kuinka kauan ketjua jatketaan, kunnes yp sen poistaa.

Tottakai on selvää, että uutuudenviehätys aikaa myöden katoaa. Vain tosi ystävyys säilyy vuodesta toiseen ja se kestää myös pienet kolhut. Noin niinkuin live-elämässäkin.

Mikähän vakuttaa blogin kiinnostavuuden elämänkaareen;
1) syvällisyys
2) monipuolisuus
3) tuttuuus
4) uudet ideat, niin uuden käsityöideat, ruokaohjeet kuin ostosmahdollisuudetkin
5) uudet käänteet bloggarin elämässä
6) omassa eämässä tapahtuvat muutokset - äitiysblogi alkaa toki kiinnostaa uudellalailla, kun huomaat olevasi itsekin raskaana jne.


Väistämättä tästä ajatuksesta tulen siihen päätelmään, 
että kyllä jotkut kyllästyvät myös minun blogiini.  
Ei, ei nyt tarvitse alkaa kehua. 
VAAN TOIVON JOTAIN MUUTA. 
Olisi kiva, jos te, jotka säännöllisesti käytte lukemassa tätä minun blogiani,
 kertoisitte jonkin TOISEN blogin, 
joka on mielestäsi seuraamisen arvoinen. 
Tässä on kaksikin hyötynäkökohtaa:

- minä saisin uusia kiinnostavia blogeja listalleni
- oppisin tuntemaan sinua ehkä hitusen, kun tietäisin, millaista blogia luet mielelläsi.

Vai kertooko ihmisestä mitään se, mitä blogeja hän lukee?


Olen kovin iloinen siitä, että lukijamäärät tässä blogissa ovat kasvaneet viime aikoina. Muutama uusi kasvo on ilmestynyt tuohon sivuun lukijalistaankin, mutta tilastollisesti lukijoita on paaaaljon enemmän. Olette kaikki sydämellisesti tervetulleita seuraamaan Pellavasydämen sykettä ja minun elämääni.

Seuraatko sinä facebookia? Entä sen ryhmiä? Oletko löytänyt kivan ryhmän, missä voi oikeasti keskustella rakentavasti. Sellaisen haluaisin minäkin löytää. Mutta onko sekään ryhmä enää yhtä fiksu, jos minut sinne päästetään mukaan? Siinäpä miettimistä!

Vielä on Twitter, Pinterest ja Instagram kokematta
Sitten mulla on vielä paljon uutta koettavaa: en ole Twitterissä enkä Instagramissa. Ja ainakin Pinterest on kuulemma koukuttava. Kyllä meitä ihmisiä houkutellaan sinne ja tänne ja kun ihan kotonakin olisi tarpeeksi haastetta. Ihan vaan oman itsensä hoitamisessa.

Toivoisin - vai toivoisinko - pääseväni vapaaksi näistä riippuvuuksistani? Ainakin jäisi paaaaljon enemmän aikaa tehdä jotain muuta kivaa. Lukea kirjoja, tehdä käsitöitä, kuntoilla, hoitaa ystävyyssuhteita...




Mervi


tiistai 3. joulukuuta 2013

Pettymyksen sietämisen taito

Onko opittu taito, että pystyy nieleskelemään kokemansa pettymyksen? Voiko pettymystä oppia
sietämään? Vai onko kyseessä geeneissä saatu persoonallisuus- tai luonteenpiirre? Voiko pettymyksiä olla yhdelle ihmiselle niin paljon, ettei hän enää edes noteeraa niitä - pettymyksestä on tullut rutiinia? Voiko pettymyksiin siis "tottua"?  Pettymys on tunne, eikö vain? Onko siis kyseessä "tunteiden säätelyn" oppiminen?

Katsoin ohjelman lapsena koetusta perheväkivallasta. Nuori nainen kertoi, että lapsuuskokemustensa vuoksi hän suhtautuu vieläkin elämään niin, että aina "joku menee pieleen", mikään ei voi onnistua. Vasta paljon myöhemmin hän oppi luottamaan, että elämässä voi myös onnistua, että asiat voivatkin mennä hyvin.

Kasvattajalle hyviä neuvoja antaa Raisa Cacciatore ja Petri Heimonen 
Miten opetan pettymyksen sietoa, eli miten lasta voi opettaa sietämään epäonnistumista?

Tällaisia asioita olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni. Ai, mutta lisäänpä tähän vielä yhden huomioni fb-maailmasta. Ryhmässä "'Edes yhtenä päivänä maailman tärkein" vanhemmat pyytävät lähettämään lapsilleen kortteja, koska lapset ovat niin pettyneitä, kun eivät saa omaa postia. Ymmärrän tämän perimmäisen ajatuksen,  mutta olen sitä myös kritisoinut. Eihän pikkulapsi osaa pettyä, ettei hänelle tule postia, jos ei sitä vanhemmat opeta. Jos lapsi oppii joka aamu kuuntelemaan tyyliin "voi, ei tullut tänäänkin mitään kivaa postia" tms. ehkäpä hän juuri siitä oppii odottamaan itselleenkin jotain kivaa ja pettyy, jos ei saakaan. En muista omien lapsieni ikinä odottaneen mitään itselleen - en kyllä muista, olivatko edes mukana postilaatikon tyhjäämisessä?

Pettymys on ikävä tunne. Pienikin pettymys voi harmittaa koko päivän. Saati sitten, jos on ladannut kovasti toiveita ja odotuksia isoon asiaan, joka ei onnistukaan tai jota ei saakaan.

Kerroin omasta odotuksestani muutama päivä sitten - täällä. Yritin olla hehkuttamatta asiaa mielessäni, jotta pettymys ei pilaisi koko joulua. Siltikin huomasin aina välillä innostuvani ja ihan hiukan haaveilevani... Eilen illalla asia ratkesi. Sitä ei meille tule. Minun pitää pärjätä pettymykseni kanssa.

Hassua, miten ihmismieli on armollinen. Ensimmäiseksi tuli mieleeni nämä "happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista" - ajatukset. No, onpas se huojentavaa, ettei tarvitse ryhtyä niin isoon urakkaan. Huhuh, kiva, että saa tämä tavallinen arki jatkua. No niin, ei se oikeastaan niin kivaa olisi ollutkaan. Ja sitä rataa. Selviytymiskeinoja. Juuri nyt - yön yli nukuttuani - tuntuu edelleen huojentuneelta, vaikka toki pettyneeltä.
Luulen, että selviän hengissä tästä tunteiden vuoristoradasta.

Ja ei kun uusia unelmia ja haaveita kohti!

Mervi

maanantai 2. joulukuuta 2013

Niin paljon turhaa...

Kaikkein ikävin kotihomma on minulle aina ollut kausivaaterumba. Kesävaatteet varastoon, talvivaatteet esille ja päinvastoin. Pari viime vuotta se on hieman helpottunut, sillä mieheni toimii siinä(kin) hommassa avustajana - olosuhteiden pakosta.

Koko kodinhoitohuone pääsi täydelliseen kaaokseen, kun SEKÄ kesä- ETTÄ talvivaatteet seilailivat siellä täällä ja etupäässä lattialla jätesäkeissä. Tänään sain tarpeekseni ja teimme sen ruljanssin yhdessä. Siksi siis yhdessä, että minä en voi siirtyä vaate - tai mikään mukaan tavara -  kädessä mihinkään.

Jokaikinen kerta käymme saman keskustelun. Mieheni kysyy "koska olet tätä viimeksi käyttänyt" erilaisin sanavalinnoin. Ja minä joudun puolustelemaan ja selittämään että "ei nyt kannata kesävaatteita laittaa kirpparille, ei niitä NYT kukaan osta". Tai että "ei sitä tiedä, jos vaikka tänä talvena nuo housut jo mahtuisivatkin päälleni". Ja sitä rataa....

Kun saimme urakan valmiiksi ja kaikki talvivaatteet oli kaapissa (ja neljä jätesäkkiä kesävaatteita menossa vintille) mieheni huokasi, että puseroita/tunikoita oli kuulemma seitsemänkymmentä. Eikä - se laski ne kaikki! Enkä viitsi tarkistaa, vaikka se aivan uskomattomalta kuulostaakin.

Eihän mulla ole koskaan mitään päälle laitettavaa.

Lisäys: seuraavana aamuna oli kuitenkin pakko käydä tarkistamassa asia, sen verran se jäi kaivelemaan. Kyllä, toden totta, 71 henkaria.


Tässä kaapissa olisi ammattijärjestäjälle töitä. Montakohan henkaria jäisi jäljelle? Tällaiselle pihille ihmiselle vaan on NIIN vaikeaa luopua turhastakin tavarasta. Jos kuitenkin sitä tarvitsee....

Minua on valistettu (sisareni viimeksi tällä viikolla) etteivät ihmiset yleensä tee noin. Kaikki vaatteet kuulemma säilytetään samassa kaapissa. Mites teillä, mahtuuko kaikki kesä- ja talvivaatteet kaappeihin vai onko teillä samanlainen rumba kuin meillä? Tämä ei muuten koske vain minua - myös mieheni tekee omassa kaapissaan saman operaation. Sillä erotuksella, että hän vie paidat henkareissaan vintille. Vain minulla siis on kova silittäminen, kun nostelen vaatteet jätesäkeistä kaappiin....

Mervi

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kirjoitetaanko niinkuin yhteen vai erikseen?

Haluaisin kirjoittaa virheetöntä tekstiä. Yleisestä muistin heikentymisestä seuraa myös se, että kielioppisäännöt eivät enää välttämättä muistu heti mieleen. Ei hätää, tyttäreni opetti yhden hyvän pika-avun.

Toki tekstin voi kirjoittaa ensin Wordiin ja antaa ohjelman kertoa virheet. Blogia kirjoittaessa en yleensä niin tee. Aikaisemmin, jos yksittäisen sanan kohdalla tuli epävarmuus, kopioin sanan, aukaisin uuden välilehden ja googlaamalla tarkistin oikean kirjoitusasun.

Nyt osaan nopeamman tavan. Maalaan vaikean sanan, hiiren oikealla näppäimellä valitsen "google-haku", jolloin uuteen ikkunaan avautuu vaihtoehdot. Aika näppärästi sieltä voi tarkistaa, miten oikea muoto kirjoitetaan. Tätä voi toki käyttää paljon laajemminkin kuin vain oikeinkirjoituksen tarkistamiseen.

Muna on usein viisaampi kuin kana.

Samainen tytär täytti eilen 22 vuotta. Nyt ei äiti voinut unohtaa päivää, koska siitä muistutettiin tarpeeksi usein ja myös kalenterissa oli riittävän isot merkinnät. Jouduin puolustelemaan itseäni että "ei kai se nyt haittaa, jos kaksi kertaa unohtaa, kun on 20 kertaa kuitenkin muistanut?"

"kynttilöitä" on laskujen mukaan enemmän kuin 22
Mervi

lauantai 30. marraskuuta 2013

Sitäsuntätä ja vähän jouluakin

Nyt on pari viikkoa kulunut niin, ettei ole oikein mitään kerrottavaa. Tai ei ole näyttää kuvia.

Olen hyvin intensiivisesti tehnyt teatterin puvustusta. Torstainakin meni koko aamupäivä kirppareilla kiertäen ja sattumia etsien. Iltapäivän ompelin tiiviisti siihen asti, kunnes menin kuudeksi harjoituksiin. Siellä istuin klo 22 asti. Seuraan harjoituksia, jotta näen, mitä puvustuksesta  vielä puuttuu vai täytyykö jotain muuttaa.

Olenhan jo maininnut, että tykkään kovasti tästä projektista? Ei ole liian vaikeita toteutuksia, mutta osa kuitenkin sellaisia, että saa "koetella rajojaan".

Putiikissa olen ollut todella harvoin, Pirkko pitää sitä nykyään "käynnissä". Kun kerran haluaa. Hän on jo aika surkeana, kun tietää, että kohta työt loppuvat. Myyjän työ on hänelle todella mieluista, kotoa lähteminen ilmeisesti elinehto ja ihmisten tapaaminen nautinto. Enkö siis ilomielin tarjoaisi hänelle sen mahdollisuuden? Tämä on sellainen "molemmat voittavat" - tilanne.

Kuva on otettu yöllä klo 3:51

Koskaan minun huushollissani ei ole aloitettu jouluvalmisteluja näin aikaisin. Omakotiyhdistyksen tarjoama siivooja on käynyt nyt jo kaksi kertaa, oli tänäänkin. Tänään vaihdettiin olohuoneeseen talviverhot ja keittiöön jouluverhot. Huom, vain verhot vaihdettiin, ei pesty ikkunoita. Iltapäivällä, kun aurinko alkoi paistaa, tulin toisiin ajatuksiin ja voi olla että on vielä ikkunanpesut edessä ennen joulua. Katot, lamput ja taulut pölyhuiskutettiin. Tai siis hän teki. Tässä yhteydessä minä etupäässä katson päältä, mutta yritän voimieni mukaan osallistua myös. Ainakin järjestelen omat hujan hajan olevat tavarani. Merja on oikein mukava ihminen ja hänen kanssaan on kiva työskennellä. Koska tässä on ollut pitkä väli, etten ole ko. yhdistyksen siivoojaa käyttänyt, saan nyt vähän useammin. Jo maanantaina Merja tulee taas ja sitten joulusiivous jatkuu. Ja vielä seuraavallakin viikolla...


En ole ollenkaan tyytyväinen näihin olohuoneen verhoihin. Edelliset - kesäiset verhot - oli ripustettu 3 vuotta sitten Mirvan ylioppilasjuhliin, joten aika oli kyllä jo vaihtaa. Muistelin että minulla olisi ollut jotain kivoja vaihtoehtoja, mutta eipä löytynyy. Näissäkin oli kiinni kirpputorilappu - olin yrittänyt myydä niitä 2 eurolla, muttei kellekkään kelvannut. Vanhat verhot jostain avioliiton alkuvaiheilta. Vähän ongelmallinen tuo erkkeri verhojen kannalta. Esittelenpä joku kerta tuon verhosysteemin, jos vaikka joku teistä keksisi kivan ratkaisun tähän tankoyhdistelmään.

Ensi viikko onkin sitten "terveyden/sairaudenhoitoa". Laboratoriokäyntejä, pari käyntiä Tyksissä ja mitä vielä. Kohta alkaa  lievästi sanottuna jännittävä projekti, jota on vuosi jo valmisteltu.

Sain muuten ensimmäisen kerran elämässäni Kelalta paperin, jossa ilmoitetaan, että lääkekuluni ovat ylittäneet tietyn rajan ja minulla on oikeus lisäkorvaukseen

Lisäkorvaus

Vuotuinen omavastuuosuus tarkoittaa asiakkaan vuoden aikana maksamaa osuutta korvattavien lääkkeiden hinnasta. Kun asiakkaan maksamat omavastuuosuudet ylittävät 670 euroa vuonna 2013, hänellä on oikeus lääkkeiden lisäkorvaukseen. Vuotuisen omavastuuosuuden täytyttyä asiakas maksaa jokaisesta korvattavasta lääkkeestä 1,50 euroa.

Loppuvuoden lääkkeet saan siis (lähes) ilmaiseksi. Kivoja tällaiset yllätykset. Vaikka ikävähän se on todeta, että vuodessa on 670 euroa mennyt lääkkeisiin. Mitä muuta sillä olisi voinut saada?


Joulukuusi keskustelu aloitettiin jo tänään. Mieheni ei jostain syystä haluaisi kuusta hankkia, mutta Mirvalle se on ehdoton joulun edellytys. Ja aito, mikään muoviteelmys ei kelpaa. Kyllä minäkin pidän aidon kuusen tuoksusta, kynttilöistä ja taidokkaasta koristeiden ripustelusta, mikä tehdään ehdottomasti vanhoilla perinteisillä koristeilla. Kuusen paikka on tuolla oikealla näkyvässä ovinurkassa.

jaahas...jokos se uni taas tulisi....nukuin pari tuntia, mutta sitten heräsin pirteänä ja tulin koneelle. Neljän tunnin päästä olisi kuitenkin herätys, lähtö putiikkiin ja illalla menemme piiiiitkästä aikaa käymään kylässä. Tutun pariskunnan uudessa kodissa, jonne tulee useita muitakin ihmisiä. Ja mitä sitä laittaisi päälleen, plääh....

Mervi

maanantai 25. marraskuuta 2013

Joulun punaista



Viime viikonloppuna Uudessakaupungissa (niinkuin ihan varmasti monessa muussakin paikassa) oli joulukadun avajaiset. Meillä siihen liittyy myös Vanhan ajan markkinat. Tällä kertaa markkinat olivat ihan hiukan eri paikassa, mikä tarkoitti sitä, että ne alkoivat suunnilleen Pellavasydämen portailta. Ainakin melkein.

Yleensä markkinat kaupungissa eivät tuo meille lisää asiakkaita, vaan melkeinpä päinvastoin. Nyt sunnuntaipäivä oli kyllä iloinen yllätys. Joulu putiikissa on sattuneesta syystä kohtalaisen vaatimaton, sillä paljon joulutuotteita on jo myyty alennuksella. Onneksi olin laittanut osan syrjään, joten saatiin edes hiukan jouluista tunnelmaa.

Ikkunan somistaminen oli haasteellista, kun lähes kaikki rekvisiitta on jo myyty. Sain kuitenkin valkoisen ikkunan kasattua. Vaihteeksi ei-Mervin tyyliin, hillittyä talvista tunnelmaa vähin elementein. Olimme sunnuntaina molemmat paikalla, minä ja Pirkko, ja meille riitti töitä koko ajaksi. Alunperin mietin, että jos ei asiakkaita käykään, niin kyllä meille järjestelyhommia riittää. Iloksemme meillä kävi paaaaaljon asiakkaita.

Yritin pukeutua jouluisesti punaiseen, mikä ei ole ollenkaan minun  värini. Tämä pusero oli ensimmäistä kertaa ylläni, eikä se nyt hassumpi näin jouluna olekaan. Pyysin Pirkkoa ottamaan kuvan, kun vielä väsäsin punaista kranssia. OIkein väri-iloittelua! Hah. Näin Strömsö-ohjelmassa yksinkertaisen idean: metallirenkaaseen solmitaan punaisia kankaanpätkiä. Ei se nyt taaskaan mennyt kuin Strömsössä, joten taitaa jäädä keskeneräiseksi koko teelmys.


muistan ihan varmasti laittaneeni hiukset aamulla hyvin

Kuukausi enää jouluun. Ajatella - enää kuukausi ja sitten on Pellavasydämen yksi vaihe tullut päätökseen! Yleensä joulumyynti alkaa todenteolla itsenäisyyspäivän jälkeen ja kestää sitten kaksi viikkoa aatonaattoon.

Pellavasydämen Mervi

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ei siis mulle saappaita?

Koskaan, ikinä milloinkaan elämässäni en ole voinut ostaa mitä tahansa kenkiä, jotka näyttää kivalta. Koskaan en ole saanut nauhoja solmittua, vetoketjua vedettyä enkä tarrojakaan kiinni. Kesät vielä menee, mutta talvella on hankala selvitytyä kengillä, jotka voi vaan "potkaista jalkaan".

Ainoat saappaat, jotka saan jalkaan on tarpeeksi isot kontiot - tiedättekö ne sellaiset toppakengät. Lyhyt varsi, joka pysyy pystyssä ja tarpeeksi leveä, ettei tarvitse voimia niiden jalkaan vetämiseen. Ja tosihienot vaikkapa hameen kanssa...

Nyt näin fb-kirpparilla saapikkaat, joiden kuvittelin käyvän itselleni - hölmö minä - eihän sellaisia olekaan!
Oisko nää vähän ollu mun tyyliset?

Olis kyllä kiva kävellä tuollaisilla saappailla. Ne on lämpimät, ei tartte pelätä, että lumi kastelee nilkat ja olis vielä ollu vähän vaihtelua mummo-luukkiin. Mutta kun ei niin ei. En saa näitä jalkaan. Miehen avustuksellakaan ei onnistu kuin vain toiseen (siihen pienempään) jalkaan. Nyt olis myytävänä uudenveroiset saappaat hintaan 65 euroa. Uutena maksoivat kuulemma 129 euroa.


Halusin nyt kuitenkin fiilistellä näitten niittisaappaitten kanssa ja otin siis kuvia kukkien kanssa. Ette varmaan ikinä ole nähnyt tällaista asetelmaa!


Mies tuo usein ruusuja töistä tullessaan. Nyt oli pakko laittaa samaan kuvaan niiden kanssa tuollainen lyhty, jonka hän voitti arpajaisissa. Se on kyllä vähän moderni meidän vanhanaikaiseen huusholliin, mutta ainakin nauhat sopii sävy sävyyn....

Mervi