Tämä ilta meni taas teatterissa. Vein kassillisen valmistuneita puvustuksia ja ne näyttivätkin toimivan lähes hyvin. Muutamia aiempiakin toin kotiin vähän korjattavaksi. Teatterissa yleensäkin - ja tässä esityksessä erityisesti - on aina kova kiire roolien vaihdoissa. Samat näyttelijät tekevät montaa roolia, joten vaatteitten vaihtoon voi jäädä vain muutama minuutti aikaa. Siinä täytyy vaatteiden olla toimivia ja nopeasti puettavia ja riisuttavia. Sellaisia korjauksia teen joihinkin kohtiin.
Harjoituksissa meni 4 tuntia ja varsinaisen näytöksen ajan kudoin sukkaa ja sainkin sen melkein valmiiksi. Paitsi että pimeässä ei aina onnistu, joutuu seuraavissa valoissa purkamaan ja korjaamaan. Minulle tuo ilta on aina sellainen lepohetki. Olen paikoillani - en pääsekään mihinkään - ja nautin esityksestä, tutkailen aikaansaannoksiani ja mietin vielä parempia toteutuksia.
Kotiin tulin kymmenen maissa. Juuri kun olin mennyt sänkyyn ja lopettelemassa kirjan lukemista (nykyään en taas välillä pystykään keskittymään lukemiseen, taitaa olla liikaa ajatuksia päässä risteilyllä?). Sitten yht´äkkiä päähäni jysähtää: huomenna on 11.12. ja mitä sitten?! Mun piti mennä aamulla laboratorioon. Apua, mä oon tilannu siivoojan klo 9. Eikäääää. Sitten katsomaan lähetettä, voi ei Tyksiin - pitääkö mun ajaa aamulla Turkuun, ei voi olla totta?
Rauhoitin itseni, luin lähetteen huolellisesti ja totesin, että kokeet voidaan ottaa myös Uudessakaupungissa. Miten sovitan yhteen laboratorioajan ja siivoojan tulemisen. Juuri viimeksi hän jousti alkamisajassa, kun silloinkin olin laboratoriossa. Uskokoohan hän vielä selitykseni?
Sitten muistin, että meillähän on mainio palvelu: ajan voi tilata sekä puhelimitse että netissä VALMIIKSI. Hienoa, Tykslab:in sivuille ja sieltä varaamaan ensimmäisen vapaan ajan. Näin se hoituu. Nyt saan aloittaa siivoukset aamulla yhdeksältä ja sitten käväistä laboratoriossa klo 11.40.
Ainut kurja paikka on se ravinnottaoleminen. Nyt jo on nälkä, kun ajattelen, että aamulla ei saa juoda kahvia, ei ottaa lääkkeitä (siitä en kylläkään ole ihan varma).
Huomenna meidän joulusiivous taas edistyy. Lattiat tulevat pestyiksi, matot vaihdetuksi. Hella vedetään paikaltaan ja seinät puhdistetaan (aina ja vain jouluna) Aikaa tähän on varattuna 9 - 14 joten jotain muutakin vielä ehtii. Tämä on Omakotiyhdistyksen jäsenilleen tarjoaamaa palvelua. Maksamme siitä 7 euroa tunnilta ja lisäksi matkakorvaukset keskustasta meille kotiin. Kun minä en kerran siivoukseen kykene, tulemma tätä palvelua käyttämään niin usein kun sitä vaan saa. Toki riippuu myös kulloisestakin palkatusta työntekijästä. Tällä kertaa meillä on oikein mukava nainen. On muuten ollut myös mies - talonmiehen tehtäviin.
Ei pelkästään siivousavun saajien kannalta, vaan myös näiden työllistyvien kannalta tämä on aika hyvä palvelu. Pitkään työttömänä ollut pääsee pitkästä aikaa työnsyrjästä kiinni ja monet ovat kehuneet, että se on ollut hyvä jakso. Osa-aikatyönä siitä ei tietenkään kerry täysiä työssäolokuukausia. Toiset tykkää, toiset eivät. Eikä tällaiseen hommaan kyllä ihan kaikkia voi suositellakaan. Välillä on kuulemma mummoja, joiden kanssa lasketaan lattialautoja, että pöytä ja matot tulevat varmasti oikeaan, samaan paikkaan. Tottakai.
Tällainen minä olen, piti käydä vaan lyhyt tiedonanto kirjoittamassa ja tekstiä tulee ja tulee ja....onko tuossa nyt mitään päätä tai häntää. Ottakaa tai jättäkää. Nyt meen uudestaan nukkumaan ja kello soittamaan 7.15. Otan lääkkeet (toi mun täytyy ehkä soittamalla tarkistaa aamulla) menen uudestaan peiton alle ja sitten herään oikeasti 8.15. Nippanappa olen pukeissa kun siivooja tulee. Ja muistan olla keittämättä kahvia.
Hyv´yötä!
Mervi
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
maanantai 9. joulukuuta 2013
Pelkkää teatteria
No ei nyt sentään ihan pelkästään - mutta hyvin paljon! Huomenna, tiistai-iltana, on taas harkat ja minulla on paljon uutta näytettävää.
Olen pohtinut puvustuksen merkitystä teatteriesityksessä. Kysäisin sitä jopa ohjaajaltakin. Aivan selvää on, että joku valtava pukudraama rakentuu myös puvustuksen varaan. Mutta entä ihan tavallinen kappale tavallisesta elämästä - mitä osaa puvustus siinä näyttelee? Ohjaaja avasi teemaa negaation kautta. Puvustus on epäonnistunut, jos se ei tue näytelmää. Hän kertoi nähneensä esityksen, jossa asut näyttivät siltä, että oli vaan käyty kirpparilla ja kerätty mitä sattuu.
Puvustuksen pitäisi tietysti olla samalta aikakaudelta kuin teatterikappale muutenkin. Jos esitetään rikasta, pitäisi puvun tietysti näyttää myös siltä. Jos nuorta, ei vaatetus voi olla mummon kaapista jne.
Mitä sitten, jos puvustus nouseekin roolien yli - katsojat näkevät vaatteet, mutta muuten rooli jää tyhjäksi? Ei hyvä sekään. Voiko puvustus olla hyvä, jos ei kukaan sitä huomaa? Ehkä.
Mahdottoman paljon päiviä ja tunteja olen käyttänyt tämän ensi kevään esityksen puvustuksen rakentamiseen. Mahtaako sitä kukaan katsoja käsittää? Tämä kappale kertoo tästä päivästä, eli puvustuskin on tätä päivää - ei siis mitään erityistä. Paljon olen kiertänyt kirppareita ja suurimman osan asuista löytänyt sieltä. Mutta paljon olen myös itse tehnyt. Tosi paljon.
Tänään olen käynyt ostamassa housukangasta, tehnyt miehen prässihousut, valkoisen kravatin ja sinisen rusetin kaulaan. Onneksi teatterissa ei tarvitse kaiken olla niin justiinsa. Riittää kun näyttää kaukaa hyvältä. Pitää myös kestää aikamoista kulutusta. Mutta sisäsaumojen siisteyttä ei kukaan tarkista!
Seurauksena on tietysti langanpätkiä koko huushollin mitalta. Ja keittiön pöydällä muutakin kuin syötävää...
Yritän opetella sellaista uutta elämää, että siistin jälkeni heti työn päätyttyä.
Välillä onnistun, toisinaan taas en.
Käytkö paljon teatterissa? Ammatti- vai harrastajateatterissa? Kiinnitätkö huomiota puvustukseen? Tuleeko mieleesi jokin onnistunut tai epäonnistunut toteutus?
Mervi
Olen pohtinut puvustuksen merkitystä teatteriesityksessä. Kysäisin sitä jopa ohjaajaltakin. Aivan selvää on, että joku valtava pukudraama rakentuu myös puvustuksen varaan. Mutta entä ihan tavallinen kappale tavallisesta elämästä - mitä osaa puvustus siinä näyttelee? Ohjaaja avasi teemaa negaation kautta. Puvustus on epäonnistunut, jos se ei tue näytelmää. Hän kertoi nähneensä esityksen, jossa asut näyttivät siltä, että oli vaan käyty kirpparilla ja kerätty mitä sattuu.
Puvustuksen pitäisi tietysti olla samalta aikakaudelta kuin teatterikappale muutenkin. Jos esitetään rikasta, pitäisi puvun tietysti näyttää myös siltä. Jos nuorta, ei vaatetus voi olla mummon kaapista jne.
Mitä sitten, jos puvustus nouseekin roolien yli - katsojat näkevät vaatteet, mutta muuten rooli jää tyhjäksi? Ei hyvä sekään. Voiko puvustus olla hyvä, jos ei kukaan sitä huomaa? Ehkä.
Mahdottoman paljon päiviä ja tunteja olen käyttänyt tämän ensi kevään esityksen puvustuksen rakentamiseen. Mahtaako sitä kukaan katsoja käsittää? Tämä kappale kertoo tästä päivästä, eli puvustuskin on tätä päivää - ei siis mitään erityistä. Paljon olen kiertänyt kirppareita ja suurimman osan asuista löytänyt sieltä. Mutta paljon olen myös itse tehnyt. Tosi paljon.
 |
| Kasa kirpparilöytöjä |
Tänään olen käynyt ostamassa housukangasta, tehnyt miehen prässihousut, valkoisen kravatin ja sinisen rusetin kaulaan. Onneksi teatterissa ei tarvitse kaiken olla niin justiinsa. Riittää kun näyttää kaukaa hyvältä. Pitää myös kestää aikamoista kulutusta. Mutta sisäsaumojen siisteyttä ei kukaan tarkista!
Yritän opetella sellaista uutta elämää, että siistin jälkeni heti työn päätyttyä.
Välillä onnistun, toisinaan taas en.
Käytkö paljon teatterissa? Ammatti- vai harrastajateatterissa? Kiinnitätkö huomiota puvustukseen? Tuleeko mieleesi jokin onnistunut tai epäonnistunut toteutus?
Mervi
Siistittyä vai siistittävää?
Kumpaa näet tässä kuvassa: juuri siivottua, vai siivousta odottavaa tilaa?
 |
| Kuvattu su-yöllä kello 1:35, haittaakse? |
Tämä on juuri siivottu! Alkuviikosta tämä oli vielä hävityksen kauhistus. Lattiaa tuskin erottui ja pöydille ei mahtunut vaatekasojen joukkoon yhtään mitään. Kaikki paikat oli täynnä kaikenlaista. Pikkuhiljaa olen järjestellyt.
Tässä tarvitaan taas sitä keskeneräisyyden sietämistä, mistä kirjoitin viimeksi. En melkein kestä noita loppujakaan tavaroita tasoilla. Haluaisin kaikki pois piiloon tai sitten kauniisiin laatikoihin. Mieluiten heti.
Yritin karsia tavaraa, kassillinen lähti roskiin. Loput askartelutarvikkeet tungin kaappiin sillä ajatuksella, että joulun jälkeisessä uudessa elämässä alan systemaattisesti siivota kaappeja. Yritän kestää tämänkin keskeneräisyyden. Kestän, kun voin kuvitella, miten kiva sitten on avata kaappien ovet, kun kaikki on hienosti järjestyksessä ja tilaakin vielä on.
Kuva on otettu näemmä niin, ettemme voi nähdä kaapin päällyksiä - ne ovat täynnä tavaraa, mutta onneksi siisteissä laatikoissa. Joskus järjestetty, eikä sen jälkeen ehkä tarvittukaan...
Meillä on tässä apukeittiössä samoin kuin keittiössäkin paljon pöytätasoja. Tavallaan turhia, sillä niille vaan kertyy varastoitavaa rojua. Varsinaisia koriste-esineitä en tännekään halua, mutta tuskin saan ihan tyhjänäkään pidettyä. Odottelen siis, kun Pellavasydän-putiikkini loppuu joulun jälkeen, sieltä tulee pajukori poikineen - myytävien tavaroiden esittelykoreja. Sitten on millä järjestää pöytätasot järjestykseen. Jahka nyt maltan vielä hetken odottaa. Jaksan minä, minähän olen oppinut sietämään keskeneräisyyttä. Hampaat irvessä sitä harjoittelen.
 |
| Sama kuva salamalla |
Toisessa vaiheessa alkaa tämän huoneen uudelleen sisustus. Tuosta oikealta mennään saunaan ja pesuhuoneeseen, jossa on myös vessa, jota pääasiallisesti käytämme. Tuolta taka-vasemmalta menee ovi verannalle. Kuvaajan takana on keittiö. Näissä kaapeissa säilytän kaikenlaista turhaa, askartelutarvikkeita, "josjoskustarvitaan"-juttuja, mutta myös pyyhkeet, molempien hygieniatuotteet ja minun vaatteeni, mutta niiden kaapit jäävät tänne kuvaajan taakse.
Ymmärrän, että tämä on aikas hulppea tila kodinhoitohuoneeksi, mutta minä olen ahtanut tämän aivan liian täyteen kaikkea muuta asiaan kuulumatonta. Tämä menee kaikkein ensimmäisenä sekaisin. Ehkä juuri siksi, että kaikki paikat on täynnä, eikä ole tilaa sille, minkä käsistään haluaisi alas laskea.
Haluaisin tästä viihtyisän - aloitanhan aamut aina tästä huoneesta. Tuolla takana pöydällä on "kauneudenhoitovälineeni". Pitkän aikaa kului, kunnes ymmärsin helpottaa omaa hankalaa elämääni keräämällä kaikki aamulla tarvittavat asiat yhteen paikkaan. Nyt voin vaan istahtaa tuohon tuolille ja siinä pyörien - tarvitsematta nousta välillä ylös - saan itseni päiväkondikseen.
Saa nähdä mieheni ilmeen, kun kerron haluavani nämä seinät maalattavaksi. Tekisi mieli maalauttaa myös katto, sillä se on saunamainen - puunvärinen. Kaapit ja tasot ovat hyvässä kunnossa, niille ei tarvitse tehdä mitään, mutta uusi peilikaappisysteemi tänne tarvitaan.
 |
| Mä olen niin iloinen |
Ihanaa odottaa ensi vuotta - sitä Mervin uutta elämää, jossa on aikaa ja ehtii ja jaksaa tehdä kaikkia ihania muutoksia kotona. Alkaisinkohan juuri tästä huoneesta?
Tuliko sinulle heti mieleen jotain, jota haluaisin minulle ehdottaa tähän kammariin? Seinien väritys, tekstiilit tms.
Mervi
lauantai 7. joulukuuta 2013
Taidan tyytyä keskeneräisyyteen
Yhtenä ohikiitävänä hetkenä sen tajusin: minulle sopii keskeneräisyys!
Nuoruudestani muistan, että ideat piti saada toteuttaa heti. Sitä mentiin kauppaan välittömästi, kun jotain uutta alkoi tehdä mieli. Perustelin jopa liian isoja kangas- ja lankavarastojani sillä, että aina pitää olla jemmassa materiaalia, jos vaikka illalla myöhään tulee inspiraatio. Tämä malttamattomuus on iän myötä ainakin lieventynyt. Kykenen jo odottamaan huomiseen. Isompia projekteja pystyn "muhittelemaan" pitkiäkin aikoja.
En myönnä eläväni sitku-elämää. Oikeastaan ainut odotus on se, että jonain päivänä kotini olisi ja pysyisi järjestyksessä. Ja se, että kaikki tekemättömät työt olisi tullut tehtyä. Ja se, että olisi aikaa tehdä asiat kiireettä ja huolellisesti. Ja se, että alkaisin huolehtia itsestäni, omasta hyvinvoinnistani ja kunnostani. Ja se ja se...
Vain muutaman kerran elämässäni (huom. yli 50 vuotta!) olen joutunut miettimään, että mitä alkaisin tehdä. Yhden tällaisen kerran muistan 10 vuoden takaa. Olin pidemmällä sairaslomalla, enkä kuitenkaan ollut täysin toimintakyvytön. Olin siivonnut huushollin, jopa kaikki kaapit. Menin kirjastoon, lainasin askartelukirjoja ja aloin harjoitella KIVIEN MAALAUSTA! En ollenkaan käsitä ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei vaan ole siitä mitään kokemusta.
Mutta nyt siis olen tajunnut, että ei minun kannatakaan odottaa kaiken valmistumista. Olen lähes vakuuttunut siitä, etten olisi silloin tyytyväinen. Olen parhaimmillani paineen alla. Saan eniten aikaiseksi, kun on kiire. (Ehkä juuri siksi jätänkin kaikki työt viimetinkaan.) Tässä tilanteessa, kun ei enää olekaan koko ajan pakko tehdä uutta myytävää putiikkiin, alan turhautua. En osaa tarttua muihin tehtäviin, joita kyllä olisi riittämiin.
Varmasti yhden päivän - no, ehkä kaksikin - nauttisin olostani, jos kaikki olisi tehty valmiiksi. Istuisin nojatuolissa, kaikki olisi siistiä, kaapit järjestyksessä, kynttilä palamassa, musiikki soimassa, mieli harmooninen. Mutta luultavasti hyvin pian alkaisin voida huonosti. Saan kyllä päiväni kulumaan kaupungilla, lehteä lukien, netissä roikkuen, sukkaa kutoen, sohvalla maaten. Mutta että ei olisi mitään työtä odottamassa, ei, se ei sopisi minulle. En siis osaa nauttia luvallisesta joutilaisuudesta. Luultavasti. Ehkä. Vai mistä sen voin tietää? Toivottavasti saan lähiaikoina siihen tuntumaa.
Onko lukijoissa niitä, joiden kaikki rästityöt on tehty? Miltä se tuntuu?
Mervi
Nuoruudestani muistan, että ideat piti saada toteuttaa heti. Sitä mentiin kauppaan välittömästi, kun jotain uutta alkoi tehdä mieli. Perustelin jopa liian isoja kangas- ja lankavarastojani sillä, että aina pitää olla jemmassa materiaalia, jos vaikka illalla myöhään tulee inspiraatio. Tämä malttamattomuus on iän myötä ainakin lieventynyt. Kykenen jo odottamaan huomiseen. Isompia projekteja pystyn "muhittelemaan" pitkiäkin aikoja.
En myönnä eläväni sitku-elämää. Oikeastaan ainut odotus on se, että jonain päivänä kotini olisi ja pysyisi järjestyksessä. Ja se, että kaikki tekemättömät työt olisi tullut tehtyä. Ja se, että olisi aikaa tehdä asiat kiireettä ja huolellisesti. Ja se, että alkaisin huolehtia itsestäni, omasta hyvinvoinnistani ja kunnostani. Ja se ja se...
Vain muutaman kerran elämässäni (huom. yli 50 vuotta!) olen joutunut miettimään, että mitä alkaisin tehdä. Yhden tällaisen kerran muistan 10 vuoden takaa. Olin pidemmällä sairaslomalla, enkä kuitenkaan ollut täysin toimintakyvytön. Olin siivonnut huushollin, jopa kaikki kaapit. Menin kirjastoon, lainasin askartelukirjoja ja aloin harjoitella KIVIEN MAALAUSTA! En ollenkaan käsitä ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei vaan ole siitä mitään kokemusta.
Mutta nyt siis olen tajunnut, että ei minun kannatakaan odottaa kaiken valmistumista. Olen lähes vakuuttunut siitä, etten olisi silloin tyytyväinen. Olen parhaimmillani paineen alla. Saan eniten aikaiseksi, kun on kiire. (Ehkä juuri siksi jätänkin kaikki työt viimetinkaan.) Tässä tilanteessa, kun ei enää olekaan koko ajan pakko tehdä uutta myytävää putiikkiin, alan turhautua. En osaa tarttua muihin tehtäviin, joita kyllä olisi riittämiin.
Varmasti yhden päivän - no, ehkä kaksikin - nauttisin olostani, jos kaikki olisi tehty valmiiksi. Istuisin nojatuolissa, kaikki olisi siistiä, kaapit järjestyksessä, kynttilä palamassa, musiikki soimassa, mieli harmooninen. Mutta luultavasti hyvin pian alkaisin voida huonosti. Saan kyllä päiväni kulumaan kaupungilla, lehteä lukien, netissä roikkuen, sukkaa kutoen, sohvalla maaten. Mutta että ei olisi mitään työtä odottamassa, ei, se ei sopisi minulle. En siis osaa nauttia luvallisesta joutilaisuudesta. Luultavasti. Ehkä. Vai mistä sen voin tietää? Toivottavasti saan lähiaikoina siihen tuntumaa.
Onko lukijoissa niitä, joiden kaikki rästityöt on tehty? Miltä se tuntuu?
Mervi
Hieno sairaala vai onko?
Kävin tänään (kirjoitettu keskiviikkona 4.11.) Tyksissä = Turun Yliopistollinen Keskussairaala. En oikein hahmota Tyksin kokonaisuutta - sitä on niin monessa rakennuksessa eri puolilla kaupunkia. Nyt minun oli määrä mennä T-sairaalaan. Käsittääkseni tämä on ainakin uusittu tai laajennettu, jos ei kokonaan uutta rakentamista. Astuin sisään sillä mielellä, että mites hienoa täällä nyt sitten on. Lehdissä (Turun Sanomat ainakin) on annettu ymmärtää, että on turhaan satsattu ulkonäköön ja tiloihin, kun sitten pitää pienempiä sairaaloita lakkauttaa ja toimintaa supistaa, jotta nämä uutuudet saadaan rahoitettua.
Tilaa ja avaruutta oli. Se tarkoittaa myös pitkiä kävelymatkoja. Pelotti, kun ei etukäteen tiennyt, miten kauas joutuu kävelemään ja löytääkö ylipäätään oikeaan paikkaan.
Osastolle tullessani oli hämmentynyt, jopa ärsyyntynyt. Jos rakennetaan uudet tilat, eikö voisi varata myös VARASTOTILAA tarpeeksi. Miksi ihmeessä sänkyjä pitää makuuttaa käytävillä? Ainakin 6 sänkyä sijaitsi hetimiten sisääntuloaulassa. Yöpöytiä sensijaan oli varmaankin 60 toisessa loukossa?
Mikään taideteos seinällä ei näytä miltään, jos sen alla on "roinaa" varastoituna.
Ilmoittauduttuani kysyin, onko täällä inva-vessaa. Hoitaja näytti epävarmalta, joten lisäsin heti, että nooh, entä tavallinen vessa? Hän osoitti pitkin käytävää ja sanoi, että tuolla ehkä on. Siellä ehkä oli. Minun oli käsketty odottaa aulassa. Menin takaisin hoitajan luo ja kysyin, että missä odotankaan, kun ei täällä ole yhtään vapaata tuolia. Kaksi tuolia oli, mutta niissä istui potilas ja hoitaja. Keskustelemassa niin, että minä saatoin kuulla kaiken.
Onneksi pääsin itse oven taakse huoneeseen. En varmasti olisi suostunut keskustelemaan siinä käytävällä. Että sellaiset uudet, hienot tilat. Vai oliko ne sittenkään?
Tämä oli pre-operatiivinen käynti. Leikkaukseen valmistava. 14.1. on määrätty leikkauspäiväksi.
Taas tuli todistettua, että jos on kivaa ohjelmaa, kipeätkin jalat kyllä kestävät. Paluumatkalla poikkesin Manhattanin kirpparilla. Kaksi ja puoli tuntia tutkin loosseja ja tein hyviä löytöjä. Teatteripuvustukseen erityisesti, mutta myös pakkaustarvikkeita putiikkiin ja jotain kivaa itsellekin. Ainakin 3 kynsilakkaa. Tuolla kirpparilla on kiva henkilökunta, ystävällisiä ja avuliaita. Vartija-poika tuo pyynnöstäni ostokset autolle. Voisin oikeastaan lähettää palautetta heille.
Mervi
Tilaa ja avaruutta oli. Se tarkoittaa myös pitkiä kävelymatkoja. Pelotti, kun ei etukäteen tiennyt, miten kauas joutuu kävelemään ja löytääkö ylipäätään oikeaan paikkaan.
Osastolle tullessani oli hämmentynyt, jopa ärsyyntynyt. Jos rakennetaan uudet tilat, eikö voisi varata myös VARASTOTILAA tarpeeksi. Miksi ihmeessä sänkyjä pitää makuuttaa käytävillä? Ainakin 6 sänkyä sijaitsi hetimiten sisääntuloaulassa. Yöpöytiä sensijaan oli varmaankin 60 toisessa loukossa?
Mikään taideteos seinällä ei näytä miltään, jos sen alla on "roinaa" varastoituna.
Ilmoittauduttuani kysyin, onko täällä inva-vessaa. Hoitaja näytti epävarmalta, joten lisäsin heti, että nooh, entä tavallinen vessa? Hän osoitti pitkin käytävää ja sanoi, että tuolla ehkä on. Siellä ehkä oli. Minun oli käsketty odottaa aulassa. Menin takaisin hoitajan luo ja kysyin, että missä odotankaan, kun ei täällä ole yhtään vapaata tuolia. Kaksi tuolia oli, mutta niissä istui potilas ja hoitaja. Keskustelemassa niin, että minä saatoin kuulla kaiken.
Onneksi pääsin itse oven taakse huoneeseen. En varmasti olisi suostunut keskustelemaan siinä käytävällä. Että sellaiset uudet, hienot tilat. Vai oliko ne sittenkään?
Tämä oli pre-operatiivinen käynti. Leikkaukseen valmistava. 14.1. on määrätty leikkauspäiväksi.
Taas tuli todistettua, että jos on kivaa ohjelmaa, kipeätkin jalat kyllä kestävät. Paluumatkalla poikkesin Manhattanin kirpparilla. Kaksi ja puoli tuntia tutkin loosseja ja tein hyviä löytöjä. Teatteripuvustukseen erityisesti, mutta myös pakkaustarvikkeita putiikkiin ja jotain kivaa itsellekin. Ainakin 3 kynsilakkaa. Tuolla kirpparilla on kiva henkilökunta, ystävällisiä ja avuliaita. Vartija-poika tuo pyynnöstäni ostokset autolle. Voisin oikeastaan lähettää palautetta heille.
Mervi
perjantai 6. joulukuuta 2013
Meillä on meidän näköistä
Pitkästä aikaa kävimme kylässä. Tuttu pariskunta ja muutkin vieraat, mutta koti oli uusi, jossa emme olleet ennen käyneet. Aina se sama juttu. Kun pääsee kotiin, alkaa miettiä muutoksia.
Muutama postaus sitten kerroinkin meidän olohuoneen verho-ongelmasta. Vierailemassamme kodissa oli aivan samanlaiset ikkunat, mutta ratkaisu erilainen. Meillä on yhtenäinen verhotanko, johon saa jopa kolmet verhot päällekkäin eri kiskoon.
Nyt haluaisinkin erilliset verhot jokaiseen ikkunaan. Mutta sitten pitäisi ottaa pois tuo tankosydeemi, joka oli sentään aika kallis sijoitus. Raskiiko sellaista pois heittää? Hmmm....
On kiva käydä aivan erilaisissa kodeissa, saada ideoita ja innostua itsekin muuttelemaan totuttuja kuvioita. Loppujen lopuksi kuitenkin aina joutuu toteamaan - ei kun siis saa todeta - että oma koti kullan kallis. Meidän koti on meidän näköinen. Yhtä persoonatonta kuin joku hotelliasuminen on, olisi asua kodissa, jossa tavarat eivät muistuttaisi omasta menneisyydestä. Meillä arvostetaan muistoja ja vanhoja tavaroita. En ikimaailmassa voisi kuvitella asuvani kodissa, jossa kaikki olisi uutta. En kyllä täysvalkoisessakaan. Enkä kyllä taitaisi kestää retrosisustustakaan. Enkä mustaa. Enkä....
Olen muuten useinkin havainnut sisustuslehdissä, -ohjelmissa tai -blogeissa että esimerkiksi makuuhuoneesta halutaan HOTELLIMAINEN. En ymmärrä sellaista lainkaan. Minusta hotellihuoneet ovat nimenomaan persoonattomia. Ehkä tuolla termillä kuitenkin tarkoitetaan ylellistä?
Yllätykseni itsellenikin tänään tartuin meidän makuuhuoneen haasteeseen. Onnistuin kuin onnistuinkin kiipustamaan keittiöjakkaralla verhotangon lähettyville ja vaihdoin pitsiverhot talvisempiin. Siinä samassa lähti useampi taulu, mutta seinään kyllä jäi jäljet. Arvatkaas, mihin se johtaa? No uusiin tapetteihin tietysti! Saas nähdä....
Pienikin muutos virkistää, mutta kyllä tuo huone kaipaa isompaa reformia. Niin vanhanaikaista.
Mitään muuta joulukoristelua meillä ei vielä ole, muuta kuin että tänään mieheni (perinteisesti) ripusti joulukyntteliköt ikkunoihin. Samat kynttilät, juuri samoihin paikkoihin. Tuttua ja turvallista.
Mervi
Muutama postaus sitten kerroinkin meidän olohuoneen verho-ongelmasta. Vierailemassamme kodissa oli aivan samanlaiset ikkunat, mutta ratkaisu erilainen. Meillä on yhtenäinen verhotanko, johon saa jopa kolmet verhot päällekkäin eri kiskoon.
Nyt haluaisinkin erilliset verhot jokaiseen ikkunaan. Mutta sitten pitäisi ottaa pois tuo tankosydeemi, joka oli sentään aika kallis sijoitus. Raskiiko sellaista pois heittää? Hmmm....
On kiva käydä aivan erilaisissa kodeissa, saada ideoita ja innostua itsekin muuttelemaan totuttuja kuvioita. Loppujen lopuksi kuitenkin aina joutuu toteamaan - ei kun siis saa todeta - että oma koti kullan kallis. Meidän koti on meidän näköinen. Yhtä persoonatonta kuin joku hotelliasuminen on, olisi asua kodissa, jossa tavarat eivät muistuttaisi omasta menneisyydestä. Meillä arvostetaan muistoja ja vanhoja tavaroita. En ikimaailmassa voisi kuvitella asuvani kodissa, jossa kaikki olisi uutta. En kyllä täysvalkoisessakaan. Enkä kyllä taitaisi kestää retrosisustustakaan. Enkä mustaa. Enkä....
Olen muuten useinkin havainnut sisustuslehdissä, -ohjelmissa tai -blogeissa että esimerkiksi makuuhuoneesta halutaan HOTELLIMAINEN. En ymmärrä sellaista lainkaan. Minusta hotellihuoneet ovat nimenomaan persoonattomia. Ehkä tuolla termillä kuitenkin tarkoitetaan ylellistä?
Yllätykseni itsellenikin tänään tartuin meidän makuuhuoneen haasteeseen. Onnistuin kuin onnistuinkin kiipustamaan keittiöjakkaralla verhotangon lähettyville ja vaihdoin pitsiverhot talvisempiin. Siinä samassa lähti useampi taulu, mutta seinään kyllä jäi jäljet. Arvatkaas, mihin se johtaa? No uusiin tapetteihin tietysti! Saas nähdä....
Pienikin muutos virkistää, mutta kyllä tuo huone kaipaa isompaa reformia. Niin vanhanaikaista.
Mitään muuta joulukoristelua meillä ei vielä ole, muuta kuin että tänään mieheni (perinteisesti) ripusti joulukyntteliköt ikkunoihin. Samat kynttilät, juuri samoihin paikkoihin. Tuttua ja turvallista.
Mervi
torstai 5. joulukuuta 2013
Meillä tuoksuu joulu - tänään se on lanttulaatikko!
En ole ikinä tehnyt lanttulaatikkoa.
Pojasta polvi paranee ja sepä saattaa olla tottakin. Tyttäreni teki tänään elämänsä ensimmäiset joululaatikot. Tuoksu täällä on huumaava.
Ainoastaan lantun paloittelussa minä olin parempi. Voima se on joka jyllää - tai oikea ote. Yllätyin, miten hyvältä maistui raaka lanttu. Miksei sitä voisi rouskuttaa iltapalaksi. Puhdistuisi hampaatkin...
Ei omena kauas puusta putoa. Niin on tytär kuin äitinsäkin. Koko keittiö kuin hävityksen jäljiltä.
Koska en ole koskaan tehnyt lanttulaatikkoa, en ohjeestakaan mitään tiennyt. Sitä vaan hoin, että tarpeeksi voita tulisi...
Pojasta polvi paranee ja sepä saattaa olla tottakin. Tyttäreni teki tänään elämänsä ensimmäiset joululaatikot. Tuoksu täällä on huumaava.
Ainoastaan lantun paloittelussa minä olin parempi. Voima se on joka jyllää - tai oikea ote. Yllätyin, miten hyvältä maistui raaka lanttu. Miksei sitä voisi rouskuttaa iltapalaksi. Puhdistuisi hampaatkin...
Ei omena kauas puusta putoa. Niin on tytär kuin äitinsäkin. Koko keittiö kuin hävityksen jäljiltä.
Koskahan saa luvan maistaa?
Tätä kirjoittaessani tuoksu meillä on jo ehtinyt muuttua. Nyt täällä tuoksuu piparkakkumauste. Huomenna tytär leipoo pipareita. Yöllä minä käyn napsimassa taikinaa, vaikka se kuinka yrittää sen peitellä ja kirjoitella kaikenlaisia lappuja, joissa lukee että "näpit irti!" tms.
Mikäs sen parempaa kuin jääkaappikylmä piparkakkutaikina?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)