maanantai 23. toukokuuta 2016

Voiko tyytyväisyys olla asenne?

Aivan pienen ajanjakson olin kohtuullisen tyytyväinen omaan kehooni. Se tapahtui jonkin aikaa laihdutusleikkauksen jälkeen. Keväällä 2014. Kun paino meni nopeasti alaspäin 35 kiloa, eron huomasi paremmin kuin jos tahti olisi ollut hitaampi. Eron huomasivat myös tutut ja vieraat ja oli tietysti mieltä ylentävää kuulla kehuja.

Toisaalta tuosta ilosta meni paljon hukkaan, koska se ajoittui elämäni kurjimpaan vuoteen, kun samanaikaisesti sairastuin verenmyrkytykseen. Istuin pyörätuolissa enkä päässyt nauttimaan uudesta kehostani. Olin aivan hukassa sopivien vaatteiden valitsemisessa.

Sittemmin noita kiloja on tullut takaisin. Se kai kuuluu asiaan? Kummallinen on ihmismieli. Heti kaikkosivat kaikki hyvät ajatukset ja tilalle tuli syyllisyys ja vielä ehkä entistä suurempi pettymys. Nyt tunsin olevani jopa lihavistakin huonoin ja säälittävin. Toiset laihdutusleikatut ovat sentään saaneet huipputuloksia ja pystyneet pitämään uuden, hoikan olemuksensa. Miksen minä?

Minäkö olen se luusereista luuserein?



Tänään koin ahaa-elämyksen. Kuoriuduin talvivaatteistani. Eilen minulla oli vielä talvipuseron alla merinovillainen aluspaita, kun oli niin kylmä sisällä. Kuva yllä. Mutta tänään laitoin hameen ja topin. Ja tiedättekö, yhtäkkiä minä tajusin, että EI MITÄÄN HÄTÄÄ - voin olla ihan hyvillä mielin! Kiloja on kuitenkin pois ja vyötärö tallella. Vielä kun valitsen hiukan lyhyemmän hameen - että ei nilkkoihin asti - tunnen aavistuksen tyttömäisyyttä ainaisten pitkien housujen jälkeen. Ja PÄÄTÄN, että hitusen hyllyvät ja vähän ruttuisetkin allit eivät haittaa menoa.

Sitä paitsi, mitä ihmettä! Saaripalstan Saila kävi lauantaina putiikissani ja kommentissaan kehui minua kauniiksi ja pirteäksi. Ihan nousee pala kurkkuun kun sitä ajattelen. Noniin, missä se nenäliina nyt onkaan?

Voiko tyytyväisyyttä opetella?
Onko tyytyväisyys tunne vai asenne? Vai voiko sen valita?
Oletko sinä päättänyt olla tyytyväinen; vai onko se tunne, joka tulee ja menee....

Ja sitä paitsi - tänään, näin viikon alkaessa maanantaina - aloitin "sen" taas. Ruokavalioni vaatii pientä hiomista. Ihan en suunnitelmissa pysynyt, mutta yhtään keksiä en tänään mutustanut. Ja huomenna vielä paremmalla menestyksellä!

Mervi

2 kommenttia:

  1. Kyllä se on kuule hei se asenne, ihan takuulla. Voi että kun mulla nousee pala kurkkuun kun sanot, että sulla nousee pala kurkkuun...
    krhm!
    No niin, asiaan. Olet näyttävä nainen, ihan yllätyin, kun olet paljon kauniimpi luonnossa kuin kuvissa! Ja juuri noin se on, että se on se meno joka merkkaa eikä ne allit. Niitä tulee jokaiselle, joka vuosi lisää ruttua ja roikkoa johonkin kohtaan ja jos niitä alkaa miettiä niin kohta ei muuta ehdikään.
    Itse olen päättänyt olla tyytyväinen. Olen sairastanut masennuksen ja sen jälkeen olen ollut onnellinen jokaisesta päivästä ihan vain siksi, että nykyään haluan aamuisin herätessäni elää. Se on iso juttu, eikä sitä osaa edes ajatella, jollei tietäisi, millaista on kun ei halua. Nykyisin näen asioiden hyvät puolet ihan tahallaan. Niitä huonoja on aina, mitä niistä.

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä kuin Saila, asennetta se on. Joillakin se on ihan "syntymä"lahjana, joillekin sitä pitää ylhäältä käsin opettaa.
    Sitten vasta kun menettää jonkin tärkeän, alkaa ajatella että olipa ennen älynnyt olla tyytyväinen! Mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Niinpä omien ajatuksiensa muuttaminen positiivisiksi on viimeistään aloitettava NYT. Koska negatiivisyys vie kaikkea vain huonompaan suuntaan.

    VastaaPoista