lauantai 19. heinäkuuta 2014

Kyyneleitä

Kirjoitan tätä lauantaina 19.7.2014 klo 15.55.

Viiden minuutin kuluttua mieheni taluttaa tyttäremme alttarille Skotlannissa. Ainakin näin alunperin sovittiin. En voi puhua asiasta kyyneleittä. Kivut ei nyt ehkä ole yhtä kovat kuin vuonna 1985 kun olin synnyttämässä tätä esikoistani. Paljon kyyneleitä on vuotanut näiden yhteisten vuosiemme aikana. Vaikka viimeiset 10 vuotta olemmekin eläneet erillämme, mikään ei poista äidin tuskaa.


Mikään suhdeluku ei riitä kertomaan sitä, kuinka paljon mieluummin olisin Aberdeenissä yhdessä perheeni kanssa seuraamassa tyttäreni suurta päivää. Nyt en päässyt edes tutustumaan tulevaan vävypoikaan, josta tällä hetkellä en tiedä kuin etunimen. Isä ja toinen tyttäreni ovat kohtalaisen "vähäpuheisia" eikä mieheni puhu englantia, joten enemmän olisin saanut tietoa, jos olisin itse ollut paikalla. No, toivottavasti kuitenkin saan paljon valokuvia juhlasta ja heidän matkastaan. 

Te, jotka olette viimeaikoina seuranneet blogiani, tiedätte miten kovasti yritin päästä mukaan reissuun. Jostain kumman syystä se ei kertakaikkiaan ollut tarkoitettu toteutumaan. Nyt makaan täällä Tyksissä kohtalaisen kovissa kivuissa. En muista että olisin koskaan aiemmista leikkauksista ollut näin huonovointinen. Varsinainen asia, se lonkka, ei satu yhtään, mutta kaikki muu onkin sitten huonosti. Päänsärky on edelleen ajoittain sietämätön ja pahoinvointi on ennenkokematonta. Mikään ei pysy vatsassa, ei ruoka sen paremmin kuin lääkkeetkään.

Sisareni valmisti minua lähtiessäni, että "älä sitten esitä mitään kilttiä tyttöä". Todellakaan en ole ollut kiltti! Kiukuttelen kun en saa Tramalia. Mikä siinä on, että lääkärit on niin jääräpäisiä. Kukaan täällä ei varmaankaan lue blogiani, joten uskallan teille kertoa, että otin mukaani omat Tramalit. Kun vieroitusoireet ihan hirvittävinä pukkaa päälle, minulla on sentään jotain toivoa. Juuri nyt, kun olen oksentanut kaikki ulos, on olo sen verran siedettävä, että pystyn keskittymään tähän kirjoittamiseen.

Joku teistä kirjoitti kommentissaan jotenkin niin, että yritä kestää, kohta helpottaa. Sain sitä lukiessani voimaa. Sitä niin helposti unohtaa, että tämä on kuitenkin ohimenevää. Toinen lukija kirjoitti, miten hän on ollut vastaavassa tilanteessa viisi vuotta sitten. Siitäkin sain lohdutusta, että ehkä minäkin muutaman vuoden päästä vain muistelen tätä tuskien vuotta 2014.








5 kommenttia:

  1. Äidin sydän joutuu "venymään" moneen suuntaan, kestämään ja sietämään näitä sydänkipuja. Olen sitä mieltä, etteivät ne kestämiset mene hukkaan. Asiat kehittyvät ja muuttuvat. Tulee aika, jolloin saa olla vuorovaikutuksessa taukojen jälkeen.

    VastaaPoista
  2. haluaisin lohduttaa. Sanat puuttuvat. Itselläni on surullisia muistoja näin vuosipäivänä. On myös uusia huolia.
    Tunnetko laulun " ...kaikki loppuu aikanaan, armonsa..." Sillä pyrin itseäni rohkaisemaan
    kun minulla ei muuta ole.
    Voimia kaikkeen mikä edessäsi on.
    Elina

    VastaaPoista
  3. Minä olen sivusta seurannut tekonivelinfektiota ja siitä paranemista. Ja on sanottava, että kun sinulla tämä ruljanssi alkoi ja luin kirjoittamiasi ennusteita paranemisaikataulusta ym. mielessäni hiljaa mietin, että tosi hienoa, jos noin sujuu, mutta... no, ystävälläni ei sujunut liioin kovinkaan sutjakkaasti, vaan oli pitkään, pitkään todellista tuskien taivalta. MUTTA nyt hän on kunnossa, toivottavasti se tieto antaa sinullekin toivoa!

    VastaaPoista
  4. Miten tuo ystäväsi loppujen lopuksi parani? Tehtiinkö hänellekin useita puhdistusleikkauksia? Tiedätkö, miten lopulta varmistuttiin siitä että infektio on voitettu?

    VastaaPoista
  5. Voi Mervi, iso halaus ja rutistus, ja toivon tyttärellesi oikein paljon onnea avioon.
    kauheita varmaa noi viekkarit, kokemusta on kun tehtiin lääkkeen vaihto, hiki valu,paleli ja pahoinvointi oli yäk.
    Jaksamisia .

    VastaaPoista