sunnuntai 10. elokuuta 2014

Ensiavun ohjelmaa

Leikillisesti olen sanonut, että otan kirjan mukaan, jos kuitenkaan ei ole ensiavussa "omaa ohjelmaa". Toisinaan on ja joskus taas ei. Viikonloppuna varmimmin. Joskus tuntuu, että olen ihan yksin, mutta eilen illalla oli todellakin joku toinenkin.

Olenkohan kertonut, miten intimiteettisuoja toimii - tai siis ei toimi? Kerran menin ilmoittautumiseen ja hoitaja vähän ehkä turhan kiukkuisesti käski minut istumaan ja odottamaan. Ahaa, siis istumaan. Mutta minähän istun pyörätuolissani koko ajan... jäin siis niille sijoilleni. Kunnes hoitaja huikkasi uudelleen kopistaan:" Mene sinne peremmälle istumaan!" En siis saanut jäädä siihen käytävälle, vaan piti mennä istumaan samaan riviin missä muutkin ISTUIVAT. Perään kuulin mainittavan jotain intimiteettisuojasta. Aivan, kaksi metriä kauempaa en varmaan kuulisikaan, mitä lasikopilla puhutaan.

Sen sijaan, kun siirryn peremmälle ensiapuun, kuulen lähestulkoon kaiken, varsinkin, jos normiäänellä puhutaan. Kuulen sen, mitä puhelimessa vastataan, mitä lasikopissa puhutaan, mitä viereisellä pedillä puhistaan ja vähän kauempanakin.

En tokikaan yleensä NÄE kenelle mitäkin tehdään tai kuka puhuu, mutta KUULEN kyllä. Mihin voisin korvani laittaa? Lauantai-iltana oli useampikin humalassa törttöillyt. Täytyy sanoa, että kyllä henkilökunnalta vaaditaan kärsivällisyyttä olla ystävällinen ja toistaa samoja käskyjä, kun toinen ei ymmärrä/halua ymmärtää/ei tottele.

Vieressä makasi tosi sairas mies, mutta niin auttamattoman lihava, että se lisäsi muuta tuskaa. Oli tupakantuskaakin. Kyllähän minun pitäisi ymmärtää, miltä se tuntuu, kun on addikti, eikä saa mitä haluaa (vrt. taisteluni Tramalista). Äijä valittaa koko ajan selkäkipua ja pyytää päästä kyljelleen. Sitten kun kysytään, onko kipuja, vastaa ettei ole mitään.... meinasin huutaa, että miksi sitten valitat selkääsi. Kääntymiseen hän pyysi hoitajan apua. Hento hoitaja ja toistasataakiloinen äijä - mitä siitä tulee? - ei yhtään mitään. Enkä minä muka muista, miten vähän aikaa sitten olin itse siinä tilassa, että tarvittiin parikin hoitajaa minua kääntelemään. Heti arvostelemassa muita, kun on itse vähän laihtunut ja kuntoutunut, hyi minua!

Yksi pissaa lattialle, yksi on koko ajan lähtemässä johonkin, toinenkin pummaa tupakkaa jne...

Tänä aamuna jouduin odottelemaan taksia ja läksin ulos. Pian viereeni tuli vieras nainen, joka tahtoi vuodattaa sairaskertomuksensa. Äitienpäivänä oli tullut tieto päässä olevasta syövästä, sitten perään tieto siitä, että oli levinnyt keuhkoihin. Ei voida leikata. Yhtään ei itkenyt, rauhallisesti selitti vain. Voi minua, kyllä minun kelpaa, tuskani eivät ole kuolemaksi!

Tällaisia me ihmiset olemme, toinen valittaa pikkujuttuja, toinen ei valita, vaikka on tosi kysymyksessä. Ja minäkin.

Mervi

3 kommenttia:

  1. Kyllä aina saa valittaa, ei sitä oikein voi vertailla, onko jollakulla suurempi oikeus valittaa. Nuo humalaiset varmaan työllistävät ensiapuja paljon. Itse olen ollut pariin kertaan tikattavana (olen aika onnettumuusaltis) niin, että viereisellä pedillä on ollut viinanhuuruinen potilas myös ommeltavana. On käynyt sääliksi henkilökuntaa, ei mahda olla hauskaa - varmaan sama joka viikonloppuvuorossa!

    VastaaPoista
  2. Ajattele, paitsi että saat olla kotona, saat vielä tätä ilmaista ohjelmaa (realityä), jota paitsi jäisit yksinäisessä sairaalahuoneessa.
    Akv

    VastaaPoista