sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Huono äiti



Eilen jo lupasin kirjoittaa pohdintaa äitiydestä. Aamulla yritin aloittaa, mutta en päässyt edes alkuun. Päätinkin ensin tehdä vähän töitä...niin olen täällä yksin ylhäällä - tyttö vielä nukkuu (klo 12:18) ja mieheni on mökillä. Että ei ole äitienpäiväkahvia (ompas, olen jo kahdet keittänyt) ei ruusuja, ei kortteja, lauluista nyt puhumattakaan...

Päätin siis tehdä yhden tilaustunikan, mutta mallia ei löytynyt mistään, joten olen ilmeisesti jättänyt sen putiikkiin. Voih! Kerrankin olisin ollut ajoissa liikkeellä. Olen varmaan muuttunut ihminen, sillä kaksi tilaustyötä on jo valmiina, vaikka niitä tullaan hakemaan vasta ensi viikolla...

Kotivinkki 9 2013Kun en päässyt tekemään tunikaa, keitinkin kahvit ja luin Kotivinkkiä (numero 9 ilm. 8.5.2013) Silmiini osui kirjoitus, joka sai ajatukseni "oikeille raiteille" ja sain kiinni siitä ideasta, jonka olin ajatellut teille jakaa. Hyvin henkilökohtaista. Pyydän, että luet tämän positiivisella mielellä, tai sitten et lue ollenkaan.


Mainitsemassani kirjoituksessa kerrotaan Sari Helinistä, hänen kirjastaan "Huono äiti" ja blogistaan "huono äiti".  Kirjoituksesta (lukematta kirjaa tai blogia) saa sellaisen käsityksen, että on kyseessä äiti, jolle esim. kodin siisteys on ihan sivuseikka. "Vaatepinojen keskellä tanssitaan diskoa ja tokitään sormia steariiniin." Fokus on ollut lapsissa.  Tästä oivalsin, että minä tunnen olevani juuri päinvastaisella tavalla huono äiti.

Olen kyllä pitänyt kodin järjestyksessä. Huom. mennyt aikamuoto, olen pitänyt....siis silloin, kun lapset olivat pieniä. Joka lauantai petivaatteet tuuletettiin, huusholli siivottiin, pölyt pyyhittiin, pyykit pestiin ja pullat leivottiin. Lapsilla oli siistit vaatteet (ei kylläkään muodinmukaiset), hiukset siististi, kynnenaluset puhtaat, läksyt tehtynä, kirjat mukana koulussa jne.jne...osallistuin vanhempainiltoihin, olin yhteydessä opettajaan, järjestin lapset pianotunneille (vaikkeivät olisi itse halunneetkaan) ja balettitunneille, ostin kalliit varusteet, vaikka rahaa ei välttämättä niihin olisi ollutkaan jne.jne....

Muistan, kun pidin esikoistani mahani päällä ja tunsin suurta äitiyden onnea, ajatelleeni, että "tälle lapselle kaikin tavoin osoitan, että häntä rakastan". Tuo ajatus kumpusi siitä tietoisuudesta, että sukuni naiset eivät ole tunteiden näyttäjiä. Päätin tehdä toisin. Ja kyllä siinä varmaan onnistuinkin. Muistan pienen tytön kaupan ostoskärryissä istumassa ja katsomassa äitiään silmiin samalla kun sanoi tälle:" Äiti, mä niin tykkään susta!" Kymmenen vuotta ja tuo samainen tyttö huutaa minulle kurkku suorana: "Sä oot pilannu mun elämän!" Kun siinä yritin kysellä, että mites sen voisi korvata tai muuttaa, niin saan vastauksen, että ei millään,  täysin peruuttamaton virhe on tapahtunut!

Olen huono äiti. Epäonnistunut. Kasvatuksessa koen tehneeni paljon virheitä. Peruuttamattomia ehkä. Tänä päivänä tuo samainen tyttö, esikoiseni, asuu kaukana kotimaastaan, perheeestään, äidistään. Monta vuotta on kulunut, kun olen häntä viimeksi nähnyt tai edes puhunut kanssaan. En tiedä hänestä mitään, en varmaan edes tunne tytärtäni enää - mikä hänestä on aikuisena tullut? Ymmärtäisitte enemmän, jos voisin liittää tähän hänen kirjoituksensa "anti-äitienpäivä" (nimi muutettu) jonka löysin vuosia sitten netistä. Hänen äidistään kirjoittamansa. Luin ja itkin. Itku tulee vieläkin muistellessa.

Toisesta tytöstä en uskalla kirjoittaa mitään, koska tiedän hänen lukevan blogiani.

Sari Helin kertoo Kotivinkin kirjoituksessa, että "Kun puhutaan äitiydestä, usein unohdetaan helposti lasten isät. Minne ne sujahtavat hyvien ja huonojen äitien maailmassa?" Niin, sitä sietääkin miettiä. Ei kai kaikki syy voi olla yksin äidin?

Te, jotka olette blogiani seuranneet, olette kyllä tulleet tietoiseksi huonosta itsetunnostani ja siitä, miten kaipaan peiliä, josta näen itseni. Huono äiti minussa voisi olla toisenlainen erilaisen peilin ääressä.Ehkä katselen väärään peiliin?

Äitienpäivänä toivoisin voivani kadota johonkin pimeään luolaan.
En kuitenkaan missään tapauksessa kadu sitä, että olen saanut tulla äidiksi. Vuodet -85 ja -91 ovat sisältäneet elämäni parhaimmat tapahtumat. Mikään ei korvaa hetkeä, jolloin voi ensimmäisen kerran todeta "minä olen äiti, tämä on minun vauvani"

29 kommenttia:

  1. Kirjoituksesi kosketti ja tuli lähelle,meitä äitejäkin on moneen junaan,meillä on monenlaisia tunteita,tekoja,jotkut asiat haluaa muistaa,jotkut haudata syvälle kuoppaan.Mutta silti,me olemme äitejä,ylpeitä siitä ainutlaatuisesta lapsesta,omine vikoineen ja luonteiltaan niin erilaisille. Päivittäin käyn ainakin minä erilaisia tunne tiloja lapsieni kautta,raivoan sisälläni jos asiat menee pieleen ja iloitsen niistä asioista joista saan olla ylpeä,olenhan äiti,se ainut ja toivottavasti korvaamaton.Kaikkea hyvää myös sinulle näin äitienpäivänä,olethan Äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkäpä munkin kannattaisi siirtää katseeni itsestäni lapsiini. Nehän on ihan hyviä, jopa kerrassaan hyviä. Juu, niin mä alankin ajatteleen.

      Poista
  2. Toisenlaisia ajatuksia Äitydestä, kiitos, että kirjoitit. Hyvää Äitienpäivää sinulle.

    VastaaPoista
  3. Olipa sattuva tuo siun kirjoitus. Miulla on 4 omaa ja kaksi kasvattilasta. Kasvattilapset olivat tullessaan hyvin pahasti ongelmaisia ja omissani on synnynnäisesti sairaita kaksi. Paljon on virheitä tullut tehtyä ja paljon rakastettu. Toiseksi nuorin on koetellut rajojaan viimeiset 3-4 vuotta ihan urakalla. Olen hänen mukaansa maailman huonoin ja pahin ihminen. ja tänään hän tuli ja halasi ja toivotti hyvää äitienpäivää. Ja se tuli suoraan sydämestä. Tästäkin muistosta mie ammennan paljon voimia kun tilanne menee taas vaikeaksi tyttöni kanssa. Kaikesta huolimatta HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ kaikille äideille! t. eläinhattu Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä on sinullakin jaksamista! Eiks sitä toisaalta sanota, että vain luottamus antaa lapselle uskallusta sanoa, mitä ajattelee? Eipä me ankaran kasvatuksen saaneet koskaan uskaltaneet sanoa vanhemmillemme sitä, mitä itse saamme kuulla...

      Poista
  4. Todella koskettava kirjoitus.

    Minulla, lapsettomalla, on erilainen käsitys äitiydestä. Minusta pitäisi muistaa, etteivät äidit ole mitään yli-ihmisiä. Ihmiset tekevät virheitä, ihmiset epäonnistuvat ja niin tekevät siis myös äidit.

    Minusta huono äiti on sellainen joka ei huolehdi lapsistaan. Sellainen joka jättää lapset heitteille, sellainen joka ei ollenkaan osaa ottaa teoistaan vastuuta.
    Hyvän äidin tunnusmerkit näkee kasvatetusta lapsesta. Hyvä äiti on saanut kasvatettua lapsen aikuiseksi. Mielestäni hyvään äitiyteen ei muuta tarvita.

    Jos äidit saisivat valita lastensa tulevaisuuden, maailmassa ei olisi sairauksia, työttömyyttä, erilaisia riippuvuuksia, velkaantumista, huonopalkkaisia töitä, kuolemia nuorena jne. Lista on loputon. Kukaan äiti ei haluaisi lapsensa elämään sairauksia ja onnettomuutta.

    Äitiä vaan on niin kovin helppo syyttää siitä ettei hän estänyt huonojen valintojen tekemistä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleensä ne on juuri äidit, jotka ovat kaikkeen syyllisiä: hukkaan joutuneet sukat, tekemättömät läksyt, huonosti käyttäytyvät lapset jne... ja niin paljon kun me lapsiamme rakastamme!

      Poista
  5. Semmoista se on, yhtä vuoristorataa tämä äitinä olo. Totta tosiaan. Ei aina niin ihanaa ja auvoista. Hyvä kirjoitus.
    Ja ai miten ne omat (ja välillä toistenkin) lapset voivat ärsyttää tai jotkin piirtet niissä, siltihän niitä rakastaa ja puolustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Eikä varmaan kannattaisi jokaista äkäilyä muistoissaan kantaa, se on minun syntini. Antaisi vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

      Poista
  6. Todella koskettava kirjoitus. Jopa niin että istun täällä kyyeneleet valuen puolestasi:( Pahalta tuntuu että toinen tyttäresi om katkaissut sinuun välisi:( Voimahalitus sinulle ja iso sellainen!

    VastaaPoista
  7. Niinhän se on, että ei äitioys ole pelkkää päivänpaistetta, hellyyttä, rakkautta, väliin tunteisiin sekoittuu puolin ja toisin monenlaisia ajatulksi ja jokainen lapsi on erilainen, samat säännöt ja rtajat ei käy kuin siitä vaan. nuoret ovat yksilöitä,, maailmankuva jokaisella erilainen ja se äiti, se on jossain kehityksen vaiheessa se pahin ja kamalin. Rajoja haetaan, venyykö äiti. Ja kaikesta huolimatta ne ovat ne maailman rakkaimmat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jo näiden kahden omani kohdalla voin todeta, etteivät ole samanlaisia - eivät todellakaan. Kumpikin olisi vaatinut aivan erilaisen kasvatuksen.

      Poista
  8. Elämisessä on kaikkein tyhmintä se, ettei voi mennä ajassa taaksepäin. Kun valmistaa jotain konkreettista, voi useimmiten työnsä purkaa, kun huomaa, että tuli tehdyksi virhe. Mutta ihmissuhteissa ei voi :( Minä tiedän tehneeni äitinä ihan selviä virheitä. Jos olisin tiennyt, millainen lapsesta aikuisena kehkeytyy, olisin toiminut toisin (pelkäsin eräiden lapsen luonteenpiirteiden haittaavan hänen elämäänsä ja pyrin kasvattamaan häntä pois niistä. Sitten kävikin niin että hänestä tuli ihan päinvastainen aikuisena ja nyt soisin, etten olisi ollut niin tiukka). Mutta näillä eletään, ei voi mitään enää muuta kuin pyytää anteeksi.

    Hyvin karkeasti yleistäen entisinä aikoina nämä äitisuhteet olivat varmaan vähän mutkattomampia sen takia, että lapsia vain tuli. Nyt kun tiedän itse ehdoin tahdoin halunneeni lapsen, tunnen kamalan paljon vastuullisemmin sen, että minun pitäisi olla "mallikelpoinen äiti", kun kerran olen lapsen tietoisesti halunnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta tuo miten vertaat ihmissuhteita muihin "töihin". Olen sanonut lapsista, että niillä pitäisi olla käyttöohjeet tullessaan, että tietäisi, miten tätä nimenomaista yksilöä pitää kasvattaa, että hyvä tulisi.

      Olen myös samaa mieltä, että ennen äitiys oli helpompaa, tunnetasolla. Tai en tiedä. Paljon lapsia kuoli ja äidit itkivät. Mutta silloin ei analysoitu kaikkea niin perinpohjin. Eikä lapset saaneet kapinoida. Kyllä omat vanhempani ainakin ovat päässeet paljon vähemmällä - eivät antaneet lasten ilmaista itseään. Siinä se.

      Poista
  9. Koskettava kirjoitus... Äitiys on elämää mullistava asia, se sisältää tunteita laidasta laitaan. Vakavasti sairaana äitinä toivon pysyväni lapseni rinnalla mahdollisimman pitkään ja että lapseni isompana, aikuisena ymmärtäisi miksi äiti ei aina jaksanut olla niin tasapainoinen äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, raskas on taakka sinullakin. Kyllä itsekin olen miettinyt, miten paljon lapsi kärsii äidin sairaudesta ja rajoittuneisuudesta. Mutta toisaalta he oppivat elämän rajallisuuden. Toivon sinulle voimia ja paljon hyviä, iloisia päiviä!

      Poista
  10. Huono itsetunto on tuttua täälläkin. Ei auta vaikka mistä peilistä katsoisi. Se vaikuttaa kaikkeen ja koko ajan. Päätöksiin ja päättämättömyyteen. Ikuiseen riittämättömyyden tunteeseen. Alituiseen epävarmuuteen. Katumisen tunteisiin silloinkin, kun ei ole syytä.

    VastaaPoista
  11. Tuntuu todella surulliselta.
    Sinähän osaat kirjoittaa, niin tästä aiheesta riittäisi varmaan "analysoitavaa" ihan kirjaksi asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih! Kiitos kehuista, eipä ole kukaan vielä koskaan ehdottanut kirjan kirjoittamista. Mitähän lapset tykkäisi kun kirjoittaisin tästä nimenomaisesta aiheesta kirjan?

      Poista
    2. Siinä vois tulla esille esimerkiksi se, että äitikin on "vain" ihminen ja ettei mikään asia ole kovin yksioikoinen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen etc. Vaan enpä tiedä, kunhan tupsahti mieleen.

      Poista
    3. Muistan jo kouluajoista, että osasin kirjoittaa asiatekstiä, mutten yhtään ainutta satua tai tarinaa. Romaanin kirjoittajaksi minusta siis ei ole, mutta jonkin elämäkerran voisin kirjoittaa...mutta ketä kiinnostaa?

      Poista
    4. Voishan se olla sellanen todellisuuden ja tarinan sekoitus. Tai alat vain kirjoitella ja kattella mihin suuntaan se sinua vie. Kirjoittaisit ekaks vaikka vain itsellesi.

      Poista
  12. Pistämpäs minäkin lusikkani tähän herkulliseen soppaan. Kirjoituksesi sai valtaisasti ajatuksia liikenteeseen ja herätti monenlaisia tunteita vaikken sinua tunnekkaan. Itse olen nykyisin äiti ja tätä ennen olin se kapinallinen nuori joka tosiaan myös kokeili rajoja. Otin irtioton äidistäni ihan liian nuorena, mutta jotenkin se äidit rajoittaminen oli ylivoimaista sietää. Nyt kun itse olen äiti ja tiedän äitini edelleen murehtivan mitä hän teki väärin (vaikka aikaa on mennyt jo 18 vuotta), mietin monesti, että olisimpa osannut elää toisin. Mutta äitiys ja rakkaus on kaksi vaikeinta lajia ja oppiainetta tässä maailmassa. Itse olen äitini miettinyt paljonkin omaa äitiyttäni ja sitä, mikä on hyvää tai edes riittävän hyvää? Vanhin lapseni on vasta 10 vuotias, joten pitkää kokemusta minulla ei tästä lajista edes ole. Mutta haluasin jakaa sinulle yhden omista mietinnöistäni, joita ole monina yön hiljaisina ja pimeinä tunteina miettinyt. Äiti voi tehdä paljon, äiti voi yrittää vaikka mitä, mutta yksistään äiti ei voi kaikkea tehdä. Ja tällä haluaisin lähettää sinulle hurjasti voimia, tuntuu pahalta, että tyttäresi on sinut hyljännyt - toivottavasti saatte välinne korjattua jossain vaiheessa. Virheitähän meistä jokainen tekee, tärkeintä on oppia niistä eikä toistaa aina vain uudelleen.

    Kirjoittamista minäkin voin suositella, jos ei vaikka edes kirjaa niin vaikkapa sitten päiväkirjaa omaa oloa helpottamaan tai sitten täällä blogimaailmassa, täällä kyllä kohtalotovereita ja lukijoita varmasti on.

    VastaaPoista
  13. Etpä ole huono äiti. Ei sitä kaikkea voi osata, ja joskus sitä toinenkin sen tajuaa.

    Omaa elämää katsoessa sitä huomaa, että mikä sitten vaikuttaa siihen, mitenkä toimii. Huono omatunto on kaikkein suurin osatekijä.

    Jos toinen sanoo, että "haluan tehdä näin", ei kannata useampaan kertaan sanoa että "et voi, kun et nyt tee niin ja näin". Lasta pitää kannustaa, vaikka se kuinka sattuisikin sillä hetkellä. Myöhemmin sitä siitä kiittää. Jos sitä taas lannistetaan, niin se päättää että varmasti menee, kaikesta huolimatta. Jos omaa huonoa oloa työntää lapsen/teinin huoleksi, ei siitä seuraa mitään hyvää.

    Ja jos se sitten kutsuu kylään, niin sitten mennään. Kun ei sitä usein tapahdu.

    Ihan vain konstruktiivisesti, ystävällisesti ja hymyllä sanon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja loppua en sitten enää ymmärtänytkään...

      Poista